Part 8

"Hyvää yötä", sanoi Moret. "Sinä olet pitänyt oivallisimman puheen elämässäsi. Meitä ei pidätä mikään, niin kauan kuin sinä olet tietä näyttämässä."

Hän astui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Savrola ja Lucil nousivat portaita myöten saliin, sillä välin kun emännöitsijä touhusi tiehensä valmistautuakseen tuulettamaan peitteitä ja pieluksia. Lucil silmäili huonetta mielenkiinnolla ja uteliaana. "Nyt minä olen vihollisleirin sydämessä", hän sanoi.

"Te olette vielä monen sydämessä elämänne aikana", virkkoi Savrola, "joko sitten pysytte kuningattarena tai ette."

"Te aiotte siis yhä vielä karkoittaa meidät?"

"Kuulittehan, mitä tänä iltana sanoin."

"Minun pitäisi vihata teitä", sanoi Lucil; "enkä kuitenkaan tunne, että olisimme vihollisia."

"Me olemme vastakkaisilla puolilla", Savrola vastasi. "Meidän väliimme tunkeutuu vain politiikka."

"Politiikka ja persoonat", Savrola lisäsi merkitsevästi käyttäen kulunutta sanontatapaa.

Lucil katsahti häneen hätkähtäen. Mitä hän tarkoitti? Oliko hän lukenut syvemmältä hänen sydämestään kuin hän itsekään uskalsi katsoa? "Minne tuo ovi johtaa?" hän kysyi toiseen asiaan siirtyen.

"Sekö? Se johtaa katolle -- minun observatoriooni."

"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä tarkkaatte?"

"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."

Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.

Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään vaikeassa väylässä.

Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti, mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."

"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä kapinaan?"

"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."

"Ja se hetki?"

"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista. Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"

"Siksi", hän vastasi, "että me aiomme tukahuttaa tämän kapinan ja rangaista niitä, jotka ovat sen aiheuttaneet."

"Ei pidä hautoa harhaluuloja", sanoi Savrola. "Minä en laske väärin. Armeijaan ei voi luottaa: sotalaivasto on poissa, kansa on päättäväisellä mielellä. Teidän ei ole turvallista viipyä täällä."

"Minä en salli ajaa itseäni pois", Lucil vastasi tarmokkaasti; "minua ei saa mikään pakenemaan. Tahdon hukkua mieheni kanssa."

"Oh, me koetamme olla paljoa proosallisempia", hän selitti. "Me tarjoamme presidentille varsin sievän eläkkeen, ja hän vetäytyy ihanan puolisonsa kanssa johonkin iloiseen ja rauhalliseen kaupunkiin, missä hän voi nauttia elämästä riistämättä toisilta vapautta."

"Luuletteko saavanne aikaan kaiken tuon?" Lucil huudahti. "Teidän mahtinne voi nostattaa laumat, mutta voitteko myöskin hillitä niitä?" Ja hän kertoi sanat, jotka oli kuullut tungoksessa sinä iltana. "Ettekö te leikittele jättiläisvoimilla?"

"Sen teen", hän myönsi; "ja juuri sen vuoksi olen pyytänyt teitä siirtymään muutamiksi päiviksi maaseudulle, kunnes olot järjestyvät suuntaan tai toiseen. On mahdollista, että joko minä tai teidän miehenne kaadumme. Luonnollisesti koetan pelastaa hänet, jos me onnistumme; mutta, kuten sanotte, täällä on toisiakin voimia, jotka saattavat käydä hillittömiksi; ja jos hän pääsee voitolle --"

"Mitä sitten?"

"Luultavasti minut silloin ammutaan."

"Hirveätä!" Lucil huudahti. "Miksi te olette itsepintainen?"

"Oh, vasta sitten kun peli alkaa käydä korkeaksi, vasta sitten minä rupean antamaan sille arvoa. Sitä paitsi, ei kuolema ole kovinkaan hirveätä."

"Kuoleman jälkeen voi olla."

"Sitä en luule. Jatkuakseen elämän täytyy osoittaa ylijäämänä onnellisuutta. Yhdestä asiasta olen varma; meidän täytyy sanoa tulevasta tilasta: -- jos sellaista on, niin sitten se on parempi!"

"Te sovitatte tuntemuksenne tästä maailmasta kaikkiin muihinkin?"

"Miksi en?" hän virkkoi. "Miksi eivät samat lait pitäisi paikkaansa koko maailmankaikkeudessa ja, jos mahdollista, sen ulkopuolellakin? Toisetkin auringot osoittavat kirjollaan, että ne sisältävät samoja aineksia kuin meidänkin."

"Te kiinnitätte uskonne tähtiin", Lucil lausui epäilevästi, "ja ajattelette, vaikka ette tahdokaan myöntää sitä, että ne voivat ilmaista teille kaiken."

"En ole koskaan syyttänyt niitä liiallisesta mielenkiinnosta meidän hommiamme kohtaan; mutta jos niin olisi laita, niin kummia tarinoita ne voisivat meille silloin kertoa."

Lucil kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa. He katsoivat toisiinsa kiinteästi. Lucil hätkähti; mitä hyvänsä tähdet mahtoivatkin tuntea, he ainakin olivat lukeneet toistensa salaisuuden.

Joku kuului rientävän yläkertaan. Se oli emännöitsijä.

"Vaunut ovat palanneet", virkkoi Savrola rauhallisella äänellä. "Ne voivat nyt viedä teidät takaisin palatsiin."

Emännöitsijä astui katolle huohottaen kapuamisesta. "Olen tuulettanut peitteet", hän virkkoi voitonriemuisella äänellä, "ja tuli palaa kirkkaasti. Valmistin hiukan keittoa tälle nuorelle neidille, jos häntä haluttaa tulla syömään ennenkuin se kylmenee."

Tämä keskeytys oli niin arkipäiväinen, että Lucil ja Savrola purskahtivat molemmat nauruun. Se oli onnellinen pelastus pulmallisesta tilanteesta. "Aina te onnistutte järjestämään kaikki mukavasti, Bettine", Savrola virkkoi; "mutta makuuhuonetta ei nyt tarvitakaan. Sukulaiseni pelkää, että hänen äitinsä käy levottomaksi, jos hän viipyy vieraissa yönsä, ja minä aion lähettää hänet kotiin, heti kun vaunut ovat palanneet."

Vanhus-poloinen näytti hirveän pettyneeltä; lämmin vuode, herttainen takkavalkea, kuuma keitto olivat nautintoja, joita hän mielellään valmisti toisille, nauttien niistä itsekin ikäänkuin sijaisen kautta. Hän kääntyi takaisin laskeutuen murheellisena portaita ja jättäen heidät jälleen kahden.

Niin he istuivat puhellen, ei enää entiseen tapaan, vaan täysin tietoisina keskinäisestä sympatiastaan, sillä välin kuin kuu nousi korkeammalle ja leppeät leyhkät liikuttelivat palmupuiden lehvistöä alapuolella olevassa puutarhassa. Ei kumpikaan ajatellut paljon tulevaisuutta, eivätkä he myöskään nureksineet ajurin viivyttelyä.

Lopulta yön hiljaisuus ja heidän keskustelunsa katkesi, kun kivikadulta kuului pyörien kolinaa.

"Viimeinkin", sanoi Savrola innostuksetta. Lucil nousi ja kurkisti kaiteen ylitse. Kadulla lähestyivät vaunut melkein täyttä laukkaa. Ne pysähtyivät äkkiä ovelle, ja muuan mies hyppäsi hätäisesti kadulle. Ovikello helähti kaikuvasti.

Savrola tarttui vieraansa molempiin käsiin. "Meidän täytyy erota", hän virkkoi. "Milloin tapaamme toisemme uudelleen -- Lucil?"

Lucil ei vastannut, eikä kuunvalo paljastanut hänen kasvojensa ilmettä. Savrola laskeutui edellä portaita alas. Hänen astuessaan huoneeseensa sen toisen oven avasi joutuisasti muuan mies, joka Savrolan nähdessään pysähtyi äkisti ja otti hatun päästään. Hän oli Moret'n palvelija.

Mielenmalttinsa säilyttäen Savrola sulki oven jälkeensä, jättäen Lucilin pimeihin portaisiin. Tämä odotti kummastellen; ovi oli ohut. "Herra Moret", sanoi outo ääni, "käski minun tuoda tämän teille niin joutuin kuin suinkin ja antaa sen teidän omaan käteenne". Kuului paperin repeämistä, huudahdus, ja sitten Savrola vastasi äänessään sointu, joka ilmaisi hänen vain vaivoin saavan sen hillityksi äärettömältä liikutukselta: "Kiitos: sanokaa, että odotan heitä täällä. Älkää viekö pois vaunuja; menkää jalan -- malttakaa, minä päästän teidät itse kadulle."

Lucil kuuli toisen oven avautuvan ja sitten askeleita, jotka kertoivat heidän laskeutuvan portaita; hän väänsi ripaa ja astui huoneeseen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin äkillistä, odottamatonta, kohtalokasta. Savrolan ääni -- omituista, kuinka hyvin hän alkoi tuntea sen! -- oli ilmaissut sen. Lattialla virui kuori; pöydällä -- missä savukelaatikko ja revolveri sijaitsivat rinnatusten -- oli paperi, puolittain kokoon kierrettynä, ikäänkuin olisi haluttu suojella sen salaisuutta.

Herkkiä, monenkaltaisia ja monimutkaisia ovat ihmistekojen vaikutinjouset. Hän tunsi, että paperi koski häntä läheisesti; hän tiesi sen koskevan tuota toista henkilöä. Heidän harrastuksensa olivat vastakkaisia; eikä hän kuitenkaan tiennyt, tuon toisenko tähden vain oman etunsako ajamana hän joutui hurjan uteliaisuuden valtaan. Hän silitti paperin suoraksi. Se oli lyhyt ja kiireesti piirretty kirjelmä, mutta suorasukainen: _Juuri tullut salasanoina kertoo, että Strelitz on tänä aamuna kulkenut rajan poikki kahden tuhannen miehen kera ja marssii tänne Turgan ja Lorenson kautta. Hetki on tullut. Olen lähettänyt sanan Godoyelle ja Renosille ja tuon heidät kerallani viipymättä. Helvetinkin halki ystäväsi Moret_.

Lucil tunsi veren syöksyvän sydämeensä; hän oli jo kuulevinaan kiväärien paukkeen. Hetki oli totisesti tullut. Tuo tuhoa ennustava paperi lumosi hänet, hän ei voinut siirtää katsettaan siitä. Äkkiä ovi avautui ja Savrola astui sisään. Hälinä, kiihtymys ja ennen kaikkea ilmitulemisen tunne saivat Lucilin päästämään matalan, lyhyen säikähtyneen huudahduksen. Savrola käsitti viipymättä tilanteen. "Siniparta", hän virkkoi iroonisesti.

"Valtiopetosta", Lucil vastasi turvautuen suuttumukseen. "Vai aiotte te nousta kapinaan ja murhata meidät keskellä yötä -- vehkeilijä!"

Savrola hymyili herttaisesti; hänen mielenmalttinsa oli ihmeteltävä. "Olen lähettänyt viestin takaisin jalkaisin, ja vaunut ovat teidän käytettävinänne. Olemme puhelleet pitkälti; kello on jo kolme. Teidän armonne ei pitäisi enää vitkastella palata palatsiin. Se olisi perin harkitsematonta; sitä paitsi, kuten ymmärtänette, odotan tänne vieraita."

Hänen tyyneytensä kuohutti Lucilia. "Niin", hän sanoi, "presidentti lähettää teille vieraiksi -- poliiseja".

"Hän ei tiedä vielä hyökkäyksestä."

"Minä kerron sen hänelle."

Savrola nauroi pehmeästi. "Ette suinkaan, se ei olisi kohtuullista", hän virkkoi.

"Rakkaudessa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."

"Ja tämä --?"

"On kumpaakin", Lucil virkkoi ja purskahti sitten itkuun.

Tämän jälkeen he lähtivät alas. Savrola auttoi vieraansa vaunuihin. "Hyvää yötä", hän sanoi, vaikka olikin jo aamu, "ja jääkää hyvästi."

Mutta Lucil, tietämättä mitä sanoisi tai ajattelisi tai tekisi, itki edelleen lohduttomasti ja vaunut vierivät tiehensä. Savrola sulki oven ja palasi huoneeseensa. Hän tunsi, ettei salaisuus ollut enää vaarassa.

XII LUKU

Sotaneuvottelu

Tuskin Savrola ennätti polttaa savukkeen, kun vallankumouksellisten johtajat jo alkoivat saapua. Moret tuli ensimäisenä; hän soitti kelloa kiivaasti ja tömisteli portailla, kunnes ovi avattiin, juoksi sitten yläkertaan kolme askelmaa kerrallaan ja hyökkäsi kärsimättömänä huoneeseen, kauttaaltaan kiihkosta väristen. "Ah", hän huudahti, "hetki on koittanut -- nyt ei kaivata sanoja, vaan tekoja! Me paljastamme miekkamme hyvän asian vuoksi; omasta puolestani heitän huotran tiehensä; Onnetar on meidän puolellamme."

"Niinpä kyllä", virkkoi Savrola; "otapas hiukan whiskyä ja soodaa -- tuolla niitä on sivupöydällä. Se on hyvää juomaa miekanpaljastajaisiksi -- suoraan sanoen kaikkein parasta."

Hiukan häveten Moret kääntyi ja astuttuaan pöydän ääreen alkoi avata soodavesipulloa. Hänen kaataessaan juomaa ilmaisivat lasin ja pullon helinä hänen kiintymyksensä. Savrola nauroi pehmeästi. Äkkiä kääntyen hänen malttamaton seuralaisensa koetti peitellä kiihkoaan uuden purkauksen turviin. "Olen sanonut sinulle jo aikoja", hän virkkoi kohottaen lasiaan, "että voima on ainoa ratkaisutapa. Nyt on käynyt, kuten ennustin. Minä juon sen maljan -- sodan, kansalaissodan, taistelun, murhan ja äkkikuoleman maljan -- näillä keinoin me saavutamme takaisin vapautemme!"

"Kylläpä näillä savukkeilla on ihmeellisen rauhoittava vaikutus. Eikä niissä ole mitään ooppiumiakaan -- ne ovat mietoja, tuoreita egyptiläisiä. Saan niitä joka viikko Kairosta. Niitä valmistaa muuan pikku ukko, jonka tapasin siellä kolme vuotta sitten -- Abdullah Rachuan on hänen nimensä."

Hän ojensi rasiaa. Moret otti siitä yhden: sen sytyttäminen sai hänet hallitsemaan ruumiinsa; hän istuutui ja alkoi tupakoida kiihkeästi. Savrola tarkasteli häntä unelmoivan tyynenä, katsellen usein savukiehkuroita, jotka kohosivat ilmaan hänen ympärillään. Hetken kuluttua hän ryhtyi puhumaan. "Vai iloitset sinä siitä, että nyt puhkeaa sota ja ihmisiä surmataan?"

"Iloitsen siitä, että tästä tyranniasta saadaan loppu."

"Muista, että me saamme maksaa jokaisesta nautinnosta ja voitosta tässä maailmassa."

"Minä otan kannettavakseni osani."

"Minä uskon -- olisin iloinen, jos voisin sen sanoa täydellä vakaumuksella -- minä toivon, ettei sinulle sattuisi raskainta osaa. Mutta joka tapauksessa on varmaa, että meidän on maksettava, ja kaikista elämän hyvyyksistä ihmiset maksavat etukäteen. Tähän ovat sovellettuina terveen taloudenhoidon periaatteet."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Moret.

"Tahdotko kohota maailmassa? Silloin sinun täytyy tehdä työtä toisten huvitellessa. Haluatko tulla kuuluisaksi urhoollisuudesta? Silloin sinun täytyy uskaltaa henkesi. Tahdotko olla siveellisesti tai ruumiillisesti voimakas? Sinun täytyy voittaa kiusaukset. Kaikki se on ennakkomaksua; se on vastaisuuteen tähtäävää taloudenhoitoa. Ota huomioon kuvan toinen puoli: ikävyyksistä maksetaan perästäpäin."

"Ei aina."

"Maksetaanpa, yhtä varmasti kuin sunnuntai-aamuna seuraa päänkivistys lauantai-illan juominkeja, yhtä varmasti kuin veltto nuoruus tuottaa köyhän vanhuuden, kuin ylensyönti kasvattaa mahdottoman mahan."

"Ja sinä luulet siis, että minun täytyy maksaa tästä kiihtymyksestä ja innostuksesta? Arveletko, etten ole tähän asti maksanut yhtään mitään?"

"Sinun täytyy panna paljon alttiiksi, se on maksamista. Kohtalo heittää usein arpaa. Mutta sellaiseen uhkapeliin ei ihmisten pitäisi antautua kevytmielisesti; oikea gentlemanni ajattelee aina maksupäivää."

Moret oli ääneti. Vaikka hän olikin urhea ja kärsimätön, vaikutti keskustelu häneen kuitenkin jäähdyttävästi. Hänen uljuutensa ei ollut stoalaista laatua; hän ei ollut kouluttanut itseään mietiskelemään tyhjiin raukenemisen valtavaa ajatusta. Hän kiinnitti ajatuksensa tämän maailman taisteluihin ja toiveisiin, kuten ihminen katselee kukkia ja yrttejä, jotka kasvavat jyrkänteen reunalla, jota kohti hänen on pakko käydä.

He pysyivät sanattomina tuokion ajan, kunnes Godoy ja Renos astuivat sisään, saavuttuaan perille samalla haavaa.

Kukin näistä neljästä oli ottanut uutisen, joka merkitsi heille niin suuria, vastaan oman luonteensa mukaisesti. Savrola oli pukeutunut filosofiansa varusteisiin ja tuijotti maailmaa ikäänkuin etäämpänä. Moret oli joutunut kiihkon kouristuksiin. Molemmat viimeksi saapuneet, joita vaaran läheisyys ja lähestyminen ei tyynnyttänyt eikä ylentänyt, osoittivat, etteivät olleet kiihkokausien miehiä.

Savrola tervehti heitä ystävällisesti, ja kaikki istuutuivat. Renos oli aivan musertunut. Toiminnan raskas nuija oli osunut ennakkotapausten ja ammattimaisuuden hauraaseen rakenteeseen, johon hän oli aina luottanut, ja murskannut ne mäsäksi. Nyt, kun oli jouduttu käännekohtaan, oli kaikkein ensimäisenä heitettävä syrjään laki, hänen kilpensä ja miekkansa. "Miksi hän on tehnyt tämän?" hän kysyi. "Mitä oikeutta hänellä oli tulla lupaa saamatta? Hän on paljastanut meidät kaikki. Mitä voimme tehdä?"

Myöskin Godoy oli kuohuksissa ja peloissaan. Hän oli niitä miehiä, jotka pelkäävät vaaraa, jotka kavahtavat sitä, mutta kuitenkin astuvat harkiten poluille, joiden tietävät välttämättömästi johtavan siihen. Hän oli jo aikoja sitten aavistanut kapinan puhkeavan, mutta oli itsepintaisesti jatkanut tietään. Nyt se oli tullut, ja hän vapisi; kuitenkin hän sai jonkin verran lujuutta arvokkuudestaan.

"Mitä on tehtävä, Savrola?" hän kysyi kääntyen vaistomaisesti suuremman sielun ja voimakkaamman luonteen puoleen.

"Niin", virkkoi johtaja, "heidän ei olisi pitänyt tulla minun käskemättäni; he ovat, kuten Renos huomautti, paljastaneet meidät, vaikka suunnitelmamme ovat vielä muutamissa suhteissa vaillinaisia. Strelitz on osoittautunut uppiniskaiseksi minua kohtaan; sen asian järjestän myöhemmin. Mutta tätä nykyä ei ole mitään hyötyä syytöksistä; meidän on hoidettava tämä tilanne. Aamulla presidentti saa tietää hyökkäyksestä; oletan että täältä lähetetään muutamia joukkoja vahvistamaan hallituksen kenttäarmeijaa. Kenties kaarti saa käskyn lähteä liikkeelle. Luullakseni toiset joukot kieltäytyisivätkin lähtemästä, ne ovat kokonaan meidän asiamme puolella. Jos niin käy, niin meidän on iskettävä juuri niinkuin olemme järjestäneetkin. Sinä, Moret, kutsut kansan aseisiin. Meidän on painettava julistus, jaettava kiväärit ja julistettava vallankumous alkaneeksi. Siitä on ilmoitettava kaikille valtuutetuille. Jos sotaväki liittyy meihin, niin kaikki käy hyvin; muutoin meidän täytyy tapella -- en luule, että kohtaamme kovaa vastarintaa -- me valloitamme palatsin ja vangitsemme Molaran."

"Niin me teemme", sanoi Moret. "Sillä välin", jatkoi Savrola, "me julistamme raatihuoneella väliaikaisen hallituksen. Sieltä minä lähetän teille määräyksiä; sinne teidän tulee toimittaa minulle tietoja. Kaikki tämä pannaan täytäntöön ylihuomenna."

Godoyta värisytti, mutta hän yhtyi kyllä suunnitelmaan. "Niin", hän sanoi, "muuta keinoa ei ole -- ellemme pakene ja antaudu tuhon omiksi".

"No hyvä; nyt käymme käsiksi yksityiskohtiin. Kaikkein ensinnä tarvitsemme julistuksen. Sepitän sen tänä yönä. Moret, sinun on toimitettava se painetuksi; saat sen kello kuudelta huomisaamuna. Ryhdy sitten toimenpiteisiin kansan kutsumiseksi ja aseistamiseksi, kuten olemme suunnitelleet; mutta älä pane niitä täytäntöön, ennenkuin saat minulta kirjallisen määräyksen. Teidän, Renos, on käytävä tapaamaan väliaikaisen hallituksen jäseniä. Painattakaa yleishyvän neuvoston perustuslaki, ja olkaa valmiina laskemaan se julkisuuteen huomisiltana; mutta odottakaa tekin, kunnes annan sanan. Paljon riippuu sotaväen suhtautumisesta; mutta kaikki on itse asiassa valmiina. En luule, että meidän tarvitsee pelätä seurauksia."

Tämä salaliitto, sillä sellainen se todellisuudessa oli, oli monimutkaisilta yksityiskohdiltaan tarkoin tuttu kapinan johtajille. Usean kuukauden ajan he olivat jo pitäneet väkivaltaa ainoana keinona inhoamansa hallituksen kukistamiseksi. Savrola ei ollut sellainen mies, että olisi antautunut moiseen yritykseen ryhtymättä kaikkiin varokeinoihin. Mitään ei ollut unohdettu; tarvitsi vain panna käyntiin vallankumouksen koneisto. Mutta vaikka salaliitto olikin niin laajalle ulottuva ja tarkoin valmistettu, eivät presidentti ja hänen poliisinsa olleet kuitenkaan kyenneet saamaan siitä mitään varmaa tietoa. He pelkäsivät että kapina oli uhkaamassa, he olivat jo muutaman kuukauden ajan käsittäneet vaaran; mutta mahdotonta oli tietää, missä valtiollinen kiihotustyö päättyi ja julkinen kapina alkoi. Pääjohtajan korkea yhteiskunnallinen asema ja melkein Euroopan-maine oli tehnyt perin tukalaksi vangituttaa heidät ilman varmoja todisteita. Luullen, ettei kansa nousisi kapinaan, ellei jokin väkivaltainen teko hallituksen puolelta sitä yllyttäisi, presidentti pelkäsi kiihottaa sitä. Muutoin Savrola, Moret ja toiset olisivat jo aikoja sitten viruneet valtion vankiloissa; he olisivat saaneet olla kiitollisia, jos heidän henkensä olisi säästetty.

Mutta Savrola ymmärsi asemansa ja oli jatkanut peliään perin taitavasti. Pitämällä suurta melua valtiollisesta kiihotustyöstä hän oli estänyt presidenttiä huomaamasta, että sen alla kuohui salaliitto, joka harkitsi väkivaltaisia tekoja. Lopulta valmistukset alkoivat joutua viimeisilleen. Oli enää kysymys vain päivistä; Strelitzin malttamaton teko oli vain jouduttanut tapahtumain kulkua. Yksi nurkka tuota suurta ilotulituslaitetta oli syttynyt tuleen liian varhain; kävi välttämättömäksi sytyttää loputkin, jotta teho ei menisi pilalle.

Melkein tunnin ajan hän selitti suunnitelman yksityiskohtia ollakseen varma siitä, ettei tapahtuisi mitään erehdyksiä. Lopulta kaikki oli valmiina, ja tuon alkiomaisen yleishyvän valiokunnan jäsenet poistuivat. Savrola päästi heidät ulos omin käsin, koska hän ei tahtonut herättää vanhaa hoitajatartaan. Eukko parka, miksi kunnianhimoisten miesten kamppailu saisi häiritä hänen lepoaan?

Moret poistui täynnä innostusta; molemmat toiset olivat synkkiä ja aavistivat pahaa. Heidän suuri johtajansa sulki oven, ja toistamiseen sinä yönä hän kapusi portaita myöten huoneeseensa.

Hänen saapuessaan sinne tunkeutui aamun kajastus sisään akkunaverhojen lomasta. Harmaassa valaistuksessa näytti huone puoliksi tyhjennettyine laseineen ja täysine tuhkakuppeineen nuoruutensa sivuuttaneelta naiselta, jonka tyly päivänkoitto yllättää edellisen illan irstaassa maalauksessa ja upeudessa. Oli liian myöhäistä käydä levolle; hän oli kuitenkin väsyksissä, tuntien sitä kuivanlaista uupumusta, joka valtaa ihmisen, kun hänestä on kaikonnut kaikki halu päästä nukkumaan. Hän tunsi mieliharmia ja masennusta. Elämä tuntui epätyydyttävältä; siitä puuttui jotakin. Kun siitä oli vähennetty kaikki, mikä kuului kunnianhimon, velvollisuuden, jännityksen tai maineen laskuun, jäi jäljelle mihinkään soveltumaton määrä pelkkää tyhjyyttä. Mitä se kaikki hyödytti? Hän ajatteli äänettömiä katuja; muutaman tunnin kuluttua niillä kajahtelisi kiväärinlaukauksia. Ruhjoutuneita ihmispoloisia kannettaisiin verisinä taloihin, joiden ovet säikähtyneet naiset sulkisivat pelon armottomalla kiireellä. Toisia, jotka olivat murskautuneet muodottomiksi, tuntemattomiksi lihakasoiksi, viruisi velttoina ja syyttävinä katukiveyksellä. Ja minkä vuoksi? Hän ei voinut keksiä vastausta siihen kysymykseen. Hänen omien toimiensa puolustus oli sulautunut siihen paljon suurempaan puolustukseen, mikä luonnon olisi esitettävä ihmissuvun olemassaolosta. No niin, hän saattoi surmata itsensä; ja tämän ajatuksen johtuessa mieleen hän ajatteli omituisen uteliaisuuden valtaamana tuota äkillistä muutosta, joka mahdollisesti paljastaisi hänelle suuren salaisuuden. Se lievensi hänen tyytymättömyyttään ihmispyrkimysten matalia tarkoitusperiä kohtaan. Kun elämän äänet kaikuivat väärinä, silloin ihmisten pitäisi korjata ne ottaen ohjetta kuoleman ääniraudasta. Vasta kun tuo selvä uhkaava ääni kajahtaa, siiloin rakkaus elämää kohtaan kasvaa suurimmaksi ihmissydämessä.

Karu todellisuus kutsuu kaikki ihmiset takaisin maan päälle sellaisista mielialoista ja ajatuksista. Hän muisti julistuksen, joka oli sepitettävä, ja sukelsi elämän lukemattomiin yksityiskohtiin, unohtaen siten sen köyhyyden. Niin hän istui kirjoitellen, sillä välin kuin aamunkoiton kalpea kajastus selkeni auringonnousun heleäksi valoksi ja kirkkaan päivän lämpimiksi väreiksi.

XIII LUKU

Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin

Presidentin palatsin yksityinen aamiaishuone oli pieni, mutta hienosti sisustettu suoja. Seiniä peittivät kuvaverhot; ovien yläpuolelle oli järjestetty vanhanaikaisia ja historiallisia aseita mutkikkaiksi kuvioiksi. Isot oviakkunat olivat sovitetut syvälle seinään, ja aamun kirkasta valoa lievensivät raskaan tummapintaiset verhot. Talon muiden osien tavoin sekin näytti perin viralliselta. Akkunat olivat kivipengermälle päin, ja astuessaan niistä ulos tunsi helpotusta saadessaan vaihtaa palatsin raskaan loiston puutarhan ihanaan sekasotkuun, missä tuuheiden puiden ja solakkain palmujen välistä välkkyi sataman kimmeltävä vesi.

Kahdelle katettu pöytä oli sopivan kokoinen ja taidokkaasti järjestetty. Runsas vuosiraha, minkä Lauranian tasavalta jo kauan oli myöntänyt ensimmäiselle virkamiehelleen, salli presidentin viettää komeata ja ylellistä elämää ja nauttia kauniin hopeakaluston, tuoreiden kukkien ja oivallisen kokin tarjoamista huveista. Mutta synkkä pilvi otsallaan Molara kohtasi puolisonsa aamiaispöydässä äsken kerrottujen tapahtumain jälkeisenä aamuna.