Part 6

"Koska meillä on puolellamme voima yhtä hyvin kuin siveellinen ylemmyys."

"Ehkä roomalaisetkin ajattelivat samoin ollessaan valtansa kukkuloilla."

"Varsin mahdollista, mutta perusteettomasti. He saattoivat äärimmäisessä hädässä turvautua vain miekkoihinsa; ja veltoiksi käytyään he eivät kyenneet enää niitä heiluttamaan."

"Entä meidän aikamme sivistys?"

"Oh, meillä on toisia aseita. Kun me olemme suvustamme huonontuneet, kuten kerran täytyy tapahtua, -- kun olemme menettäneet sisäisen ylemmyytemme, ja toiset rodut, luonnon lain mukaan, astuvat esiin vallatakseen meidän paikkamme, silloin turvaudumme näihin aseisiin. Moraali meiltä on mennyt, mutta konekiväärit ovat vielä jäljellä. Veltostunut ja vapiseva Eurooppa pyyhkäisee tieteellisen koneiston avulla maan päältä ne voimakkaat raakalaiset, jotka käyvät sen kimppuun."

"Onko se siveellisen ylemmyyden voittoa?"

"Ensinnä se olisi, sillä sivistyksen hyveet ovat korkeampaa laatua kuin raakalaisuuden. Ystävällisyys on parempaa kuin rohkeus, ja armeliaisuus merkitsee enemmän kuin voima. Mutta lopulta vallitseva rotu degeneroituu, ja koska ei ole toista sen sijalle astumassa, niin degeneroitumisen täytyy jatkua. Se on tuota vanhaa taistelua elinvoimaisuuden ja rappeutumisen, energian ja toimettomuuden välillä; se taistelu päättyy aina äänettömyyteen. Emmekä me voisikaan odottaa, että inhimillinen kehitys olisi loppumaton. On vain ajan kysymys, milloin planeetta käy sopimattomaksi ylläpitämään elämää pinnallaan."

"Mutta te sanoitte, että lopullisesti soveltuvaisuuden täytyy päästä voitolle."

"Niin, suhteellisesta soveltumattomuudesta. Mutta rappeutuminen on käsittävä kaikki, voittajat ja voitetut. Elämän tuli sammuu, elinvoimaisuus häipyy."

"Kenties tässä maailmassa."

"Jokaisessa maailmassa. Koko maailmankaikkeus jäähtyy, toisin sanoen kuolee, ja sen jäähtyessä elämä käy tuokion ajaksi mahdolliseksi sen pallojen pinnalla ja luo omituisia ilmiöitä. Ja sitten tulee loppu; maailmankaikkeus kuolee ja haudataan lopullisen olemattomuuden kylmään pimeyteen."

"Mitä siis hyödyttävä kaikki ponnistukset?"

"Jumala sen tietää", virkkoi Savrola kyynillisesti, "mutta voin kuvitella, että olisi verraten mielenkiintoista seurata tämän draaman kulkua."

"Ja kuitenkin te uskotte ikuiseen ihanteeseen sellaisista seikoista kuin kauneudesta ja hyveestä puhuttaessa."

"Uskon, että soveltuvaisuuden etevämmyys suhteellisen soveltumattomuuden rinnalla on aineen suuria lakeja. Tarkoitan sillä kaikenlaista soveltuvaisuutta -- siveellistä, ruumiillista, matemaattista."

"Matemaattista!"

"Aivan niin; maailmat ovat olemassa vain oikeihin matemaattisiin lakeihin sopeutuessaan. Siinä on muuan suuri todistus siitä, että matematiikka on löydetty eikä keksitty. Planeetat kulkevat säännöllisesti määrättyjen välimatkain päässä auringosta. Evoluutio-oppi arvelee, että ne, jotka eivät noudata näitä lakeja, tuhoutuvat törmäämällä yhteen ja sulautuvat toisiinsa. Siinä on periaate sopivimman voitosta koko maailmankaikkeuteen toteutettuna." Lucil jäi äänettömäksi. Hän jatkoi: "Sanokaamme, että alussa oli olemassa kaksi tekijää, aine, jota elähytti halu elää, ja ikuinen ihanne; suuri tekijä ja suuri arvostelija. Juuri näiden kahden keskinäisestä ja vastakkaisesta toiminnasta johtuu kaikki kehitys, kaikki elämän muodot. Kuta enemmän elämisen halun ilmaukset lähenevät soveltuvaisuuden ikuista normaalimittaa, sitä paremmin se onnistuu."

"Minä tahtoisin lisätä kolmannenkin", virkkoi Lucil, "suuren Olion, joka luo kaikkiin elämän muotoihin halun saavuttaa ihanteen ja opettaa niille, millä keinoin ne onnistuvat siinä".

"Miellyttävää on", vastasi Savrola, "ajatella, että sellainen Olio on olemassa hyväksymässä meidän voittomme, kannustamassa meitä ponnistuksissa ja valaisemassa tietämme; mutta ei ole tieteellisesti tai loogisesti välttämätöntä olettaa sellaista, sen jälkeen kuin mainitsemani kaksi tekijää ovat työssä".

"Epäilemättä tietoisuuden sellaisen yli-inhimillisen ihanteen olemassaolosta on täytynyt tulla ulkoapäin."

"Ei suinkaan; se vaisto, jota me nimitämme omaksitunnoksi, on syntynyt kokemuksesta, kuten kaikki muukin tuntemus."

"Kuinka se olisi mahdollista?"

"Ajattelen sitä seuraavasti. Kun ihmisrotu alkoi kohota pimeästä alkuperästään ja puolittain eläimelliset, puolittain inhimilliset oliot rupesivat liikkumaan maan päällä, ei täällä ollut mitään käsitystä oikeudesta, kunniallisuudesta tai hyveistä, vain vaikuttava voima, jota saatamme sanoa 'elämishaluksi'. Sitten kenties muutamat noista ihmisen varhaisista esivanhemmista rupesivat keskinäisen turvallisuuden vuoksi ryhmittymään kaksittain tai kolmittain. Niin oli tehty ensimmäinen liitto; nämä yhdistymät menestyivät, missä erillään elävät yksilöt joutuivat tappiolle. Liittymiskyky osoittausi yhdeksi soveltuvaisuuden alkuaineksista. Yhdistymät jäivät eloon vain luonnollisen valinnan avulla. Siten ihmisestä tuli yhteiskunta-eläin. Vähitellen nuo pienet yhteiskunnat kävivät suuremmiksi.

"Kehityttiin perheestä heimoihin ja heimoista kansoihin ja aina huomattiin, että kuta paremmin yhdistyttiin, sitä paremmin onnistuttiin. Mistä tämä liittymisjärjestelmä sitten riippui? Se riippui siitä, että jäsenet pysyivät toisilleen uskollisina ja ottivat huomioon rehellisyyden, oikeuden ja muut hyveet. Ainoastaan ne, joissa nämä kyvyt valitsivat, saattoivat yhdistyä, ja siten vain suhteellisesti rehelliset ihmiset säilyivät. Tämä menettely toistui lukemattomia kertoja määrättömien aikojen kuluessa. Joka askeleelta rotu edistyi, ja joka askeleelta alettiin yhä selvemmin tajuta todellinen syy. Rehellisyys ja oikeus ovat liittyneet yhteen meidän rakenteessamme ja muodostavat erottamattoman osan luonnettamme. Vain vaivoin me saamme tukahutetuksi moiset ikävät taipumukset."

"Ettekö sitten usko Jumalaa olevan olemassa?"

"Sellaista en ole sanonut", virkkoi Savrola. "Pohdin vain meidän olemassaoloamme yhdeltä näkökohdalta, nimittäin järjelliseltä. Moni ajattelee, että järjen ja uskon, tieteen ja uskonnon täytyy olla ainaisessa erossa ja että toisen tunnustaessamme meidän täytyy kieltää toinen. Me näemme vain lyhyen matkan, ehkä me siitä syystä ajattelemme, että niiden viivat ovat yhdensuuntaisia eivätkä koskaan pääse koskettamaan toisiaan. Omasta puolestani olen aina toivonut, että jossakin vastaisuuden perspektiivissä on olemassa kohta, missä kaikki ihmispyrkimysten urat lopullisesti yhtyvät."

"Ja te uskotte sen, mitä nyt olette sanonut?"

"En", hän vastasi, "epäuskossa ei ole mitään uskoa, sanokoot runoilijat mitä tahansa. Ennenkuin ratkaisemme olemassaolon arvoituksen, meidän täytyy todeta, että olemme ensinkään olemassa. Se on kummallinen arvoitus, eikö totta?"

"Siihen saamme vastauksen kuollessamme."

"Jos ajattelisin niin", lausui Savrola, "niin surmaisin itseni jo tänä yönä vastustamattomasta uteliaisuudesta".

Hän vaikeni ja katsahti tähtiin, jotka kimmelsivät kirkkaina yläpuolella. Lucil seurasi hänen katsettaan. "Pidättekö tähdistä?" hän kysyi.

"Rakastan niitä", Savrola vastasi; "ne ovat ihania".

"Kenties teidän kohtalonne on kirjoitettuna niissä."

"Olen aina ihaillut ihmisen rohkeutta ajatella, että Korkein Voima kuvaisi taivaalle hänen typerän tulevaisuutensa yksityiskohdat ja että hänen avioliittonsa, vastoinkäymisensä ja rikoksensa olisivat piirretyt aurinkokirjaimin rajattoman avaruuden taustalle. Me olemme omahyväisiä atomeja."

"Eikö meillä teidän mielestänne ole mitään merkitystä?"

"Elämä on varsin halpaa. Luonnolla ei ole liioiteltua käsitystä sen arvosta. Minä käsitän oman merkityksettömyyteni, mutta minä olen filosofinen mikrobi, ja se vain pikemmin tekee asian minulle huvittavammaksi. Olkoon elämä merkityksetöntä tai ei, eläminen on minusta hauskaa, on hyvä ajatella tulevaisuutta."

"Ah", virkkoi Lucil kärsimättömästi, "mihin te joudutatte meitä tulevaisuudessa -- vallankumoustako kohti?"

"Kenties", sanoi Savrola tyynesti.

"Olisitteko te valmis syöksemään maan sisälliseen sotaan?"

"Toivon, ettei tarvitse turvautua niin äärimmäiseen keinoon. Mahdollisesti täällä sukeutuu katutaisteluja ja muutamat ihmiset saavat surmansa, mutta --"

"Mutta miksi te saattaisitte heidät sellaiseen?"

"Minä täytän velvollisuuteni ihmisrotua kohtaan murtamalla sotilasmielivallan. Minusta on vastenmielistä nähdä hallituksen tukevan itseään vain pistimillä; se on nykyaikaan nurinkurista."

"Hallitus on oikeamielinen ja luja; se pitää yllä lakia ja järjestystä. Miksi te kävisitte sen kimppuun vain siitä syystä, ettei se ole sopusoinnussa teidän teorioittenne kanssa?"

"Minun teorioitteni!" sanoi Savrola. "Senkö nimen te annatte sotamiesriveille, jotka vartioivat tätä palatsia panostetuin kiväärein, tai keihäsratsuväelle, jonka näin viikko sitten seivästävän ihmisiä tuolla aukiolla?"

Hänen äänensä oli käynyt omituisen kiivaaksi, ja hänen tapansa värisytti Lucilia. "Te tuhoatte meidät", tämä virkkoi heikosti.

"En", hän vastasi suurenmoiseen tapaansa, "teitä ei voi koskaan tuhota. Teidän loistavuutenne ja kauneutenne on aina tekevä teidät naisista onnellisimmaksi ja puolisonne miehistä onnellisimmaksi."

Hänen suurta sieluaan ei voinut epäillä julkeudesta. Lucil katsahti häneen, hymyili nopeasti ja ojensi vaistomaisesti kättään. "Me olemme vastakkaisilla puolilla, mutta me taistelemme sotalakien mukaan. Toivon, että voimme pysyä ystävinä, vaikka --"

"Olemmekin virallisesti vihollisia", sanoi Savrola täydentäen lauseen, ja tarttuen ojennettuun käteen hän kumartui sitä suutelemaan. Tämän jälkeen molemmat olivat äänettömiä ja palasivat palatsiin astuen pengermää pitkin. Useimmat vieraista olivat jo poistuneet, eikä Savrola noussut portaita, vaan poistui alaovesta. Lucil palasi tanssisaliin, missä muutamat nuorekkaat ja uupumattomat parit yhä karkeloivat. Molara tuli häntä vastaan. "Rakkaani", hän kysyi, "missä olet viipynyt kaiken aikaa?"

"Puutarhassa", hän vastasi.

"Savrolanko kanssa?"

"Niin."

Presidentti tukahutti tyydytyksen tunteen. "Kertoiko hän sinulle mitään?" hän tiedusteli.

"Ei mitään", Lucil vastasi, muistaen ensimmäistä kertaa, missä tarkoituksessa hän oli etsinyt tätä kohtausta; "minun täytyy tavata hänet uudestaan".

"Aiotko koettaa saada selville hänen valtiolliset aikeensa?" kysyi Molara levottomana.

"Aion tavata hänet uudestaan", hän vastasi.

"Luotan sinun älyysi", sanoi presidentti, "sinä jos kukaan voit tehdä sen, rakkaani".

Viimeinen tanssi päättyi ja viimeinen vieras poistui. Perin väsyneenä ja miettiväisenä Lucil vetäytyi huoneeseensa. Keskustelu Savrolan kanssa täytti hänen mielensä; tämän vakavuus, innostus, toiveet ja uskomukset tai oikeammin epäusko, kaikki siirtyivät jälleen sarjana hänen editseen. Mikä suuri mies hän olikaan! Oliko ihmeellistä, että ihmiset seurasivat häntä? Hauska olisi kuulla hänen puhuvan huomenna.

Kamarineito saapui auttaakseen häntä riisuutumaan. Tyttö oli katsellut ylemmältä parvekkeelta ja nähnyt Savrolan. "Oliko hän se suuri agitaattori?" hän tiedusteli emännältään uteliaana. Hänen veljensä aikoi huomenna mennä kuulemaan Savrolan puhetta.

"Aikooko hän puhua huomenna?" kysyi Lucil.

"Niin veljeni kertoi", sanoi tyttö; "hän sanoi, että Savrola aikoo antaa sellaisen löylytyksen, ettei sitä koskaan unohdeta." Tyttö pani paljon arvoa veljensä sanoihin. Heidän välillään vallitsi lämmin suhde; tyttö nimittikin häntä vain veljekseen juuri siitä syystä, että se kuului paremmalta.

Lucil otti iltalehden, joka oli asetettu vuoteelle. Ensimmäisellä sivulla oli ilmoitus, että seuraavana päivänä pidettäisiin kello kahdeksan illalla suuri kokous kaupungintalolla. Hän lähetti tytön pois ja astui akkunan ääreen. Hiljaisena lepäsi kaupunki hänen edessään; huomenna mies, jonka kanssa hän oli keskustellut, saisi sen kiihkon kouristuksiin. Hän päätti lähteä kuulemaan puhetta; kävihän noissa kokouksissa naisiakin; miksi ei hän lähtisi tarkoin hunnutettuna? Oppisihan siellä joka tapauksessa tuntemaan eräitä puolia hänen luonteestaan, ja siten hän kykenisi paremmin auttamaan miestään. Mielessään tämä ajatus, joka tuntui perin lohduttavalta, hän kävi vuoteeseen.

Presidentti oli juuri nousemassa yläkertaan, kun häntä vastaan tuli Miguel. "Vieläkö enemmän asioita?" hän kysyi väsyneesti.

"Ei", sanoi sihteeri; "asiat luistavat erinomaisesti".

Molara katsahti häneen äkillistä suuttumusta tuntien, mutta Miguelin kasvot pysyivät kylminä, joten hän vastasi vain: "Sepä hauskaa", ja jatkoi matkaansa.

IX LUKU

Amiraali

Moret oli paheksunut Savrolan päätöstä lähteä hovitanssiaisiin, ja tulos osoitti tämän täysin oikeutetuksi. Jok'ikinen sanomalehti, ottamatta lukuun niitä, jotka olivat täysin puoluehallinnon vallassa, tekivät ankarin ja halveksivin sanoin selkoa hänen teostaan, _Aika_ vihjaili, että murina, jolla väkijoukko oli häntä tervehtinyt, ilmaisi hänen vaikutuksensa olevan vähenemässä yleisön keskuudessa ja vallankumouksellisen puolueen alkavan hajota. Myöskin se huomautti lukijoilleen, että merkityksellinen yhteiskunnallinen asema on aina kannustanut kansanvillitsijän kunnianhimoa, ja selitti, että presidentin kutsun hyväksymällä Savrola oli paljastanut "halpamaiset persoonalliset tarkoitusperänsä". Toiset hallituksen äänenkannattajat ilmaisivat samanlaisia mielipiteitä vieläkin loukkaavammalla tavalla.

"Nuo agitaattorit", sanoi _Hovilainen_, "ovat kaikkina aikoina maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia, ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja, jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."

Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti, hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä, kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua, hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen tilaan nähden.

Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle. "Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."

"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."

"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa, mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."

Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki oli vielä pelastettavissa.

Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka. Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi, laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin, että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen tarmolle ja kyvylle.

"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies, yllään meriupseerin virkapuku.

"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin toimittanut teille purjehdusmääräyksen."

"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan, milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".

"Teitä odottaa vaikea ja jännittävä tehtävä. Miguel, missä on se salamerkki-sähkösanoman selitys? Ah, kiitos -- katsokaahan amiraali!"

Merimies luki paperin ja vihelsi merkitsevästi. "Tällä kertaa asia voi mennä pitemmälle kuin toivottekaan, Molara", hän virkkoi kursailematta.

"Jätän asian teidän käsiinne; te kykenette kyllä pelastamaan tämän tilanteen, kuten olette niin usein ennekin tehnyt."

"Mistä tämä on tullut?" kysyi De Mello.

"Ranskalaisista lähteistä."

"Se on mahtava alus, tuo _Aggressor_ -- viimeistä mallia, uusimmat tykit, sanalla sanoen kaikki nykyaikaiset parannukset; minulla ei ole mitään, jota se ei voisi upottaa kymmenessä minuutissa. Siellä on sitäpaitsi myös muutamia tykkiveneitä.

"Tiedän, että tilanne on tukala", sanoi presidentti; "sen vuoksi minä uskonkin sen teidän selvitettäväksenne! Kuunnelkaahan nyt; tapahtukoon mitä tahansa, niin en halua taistelua, -- se päättyisi vain turmiollisesti; ja te tiedätte, mitä turmio merkitsisi täällä. Teidän täytyy väitellä ja sovitella ja esittää vastalauseita joka kohtaan ja aiheuttaa niin paljon viivyttelyä kuin mahdollista. Neuvotelkaa minun kanssani sähkeitse joka tapauksesta, ja koettakaa päästä englantilaisen amiraalin ystäväksi; sillä on jo puolet voitettu. Jos lopultakin jouduttaisiin pommitukseen asti, niin me peräydymme ja protestoimme uudestaan. Minä toimitan ohjeenne teille kirjallisesti täksi illaksi. Teidän olisi paras lähteä liikkeelle yöllä. Ymmärrätte kai tämän pelin?"

"Ymmärrän", sanoi De Mello; "olen ollut sellaisissa ennenkin". Hän puristi presidentin kättä ja astui ovelle.

Presidentti saattoi häntä. "Mahdollisesti", hän virkkoi vakavana, "minä tarvitsen teidät tänne takaisin, ennenkuin olette päässyt kovinkaan pitkälle; kaupungissa on havaittavissa paljon levottomuuden oireita, ja joka tapauksessa Strelitz viipyy vielä rajalla odotellen sopivaa tilaisuutta Jos lähetän teille sanan, palaatteko silloin?" Hänen äänessään oli melkein pyytävä sävy.

"Palaanko?" sanoi amiraali. "Luonnollisesti palaan -- täysin höyryin. Koko viime kuun olen pitänyt suurinta tykkiäni suunnattuna parlamenttia kohti, ja jonakin päivänä aion sen vielä laukaista. Oh, laivastoon voitte luottaa."

"Jumalan kiitos, en ole koskaan epäillyt sitä", virkkoi presidentti hiukan liikuttuneena, ja puristettuaan De Mellon kättä lämpimästi hän palasi työpöytänsä ääreen. Hän tunsi, että amiraali oli täysin lojaalinen hallitusta kohtaan.

Nuo miehet, jotka viettävät elämänsä suurissa koneissa, sulautuvat itse niiden koneistoon. De Mello oli viettänyt koko ikänsä sotalaivoilla eikä tiennyt eikä välittänytkään mistään muusta. Maalla eläjiä ja siviilihenkilöitä hän halveksi ammattimiehen ylenkatsetta tuntien. Niitä maailman osia, jotka sijaitsivat merien partaalla, hän piti erilaatuisina mahdollisina maalitauluina; muista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Hän lennättäisi pomminsa yhtä hartaasti vapautensa puolesta kamppailevien patrioottien keskelle kuin muukalaisia vihollisia kohti; hänestä oli samantekevää, ampuiko hän vihollisen linnaketta tai syntymäkaupunkiaan. Hän oli tyytyväinen, kunhan ampumiskäsky vain saapui oikeata tietä; sen jälkeen hän katseli kysymystä pelkästään teknilliseltä näkökannalta.

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, ennenkuin presidentti sai toimensa päätetyksi virkahuoneessaan. "Tänä iltana on suuri kokous, eikö niin?" hän kysyi Miguelilta.

"Niin on", vastasi sihteeri, "kaupungitalolla; Savrola aikoo puhua".

"Oletteko järjestänyt sinne vastustajia?"

"Luulen, että muutamat urkkijat panevat siellä jotakin toimeen; eversti Sorrento on järjestänyt sen puolen. Mutta luullakseni herra Savrolan puolue on tällä haavaa verraten tyytymätön johtajaansa."

"Ah", virkkoi Molara, "tunnen hänen valtansa; hän repii heiltä sydämenkin rinnasta sanoillaan. Hän on hirvittävä mahti; meidän täytyy ryhtyä kaikkiin varokeinoihin. Kai sotaväki on saanut käskyn olla aseissa? Ihmisjoukon hän saa mihin tahansa -- piru hänet periköön?"

"Eversti oli täällä aamupäivällä; hän kertoi minulle, että oli ryhtynyt järjestämään asiaa."

"Hyvä on", sanoi presidentti; "hän tietää, että hänen omakin turvallisuutensa on vaarassa. Missä minun on määrä aterioida tänä iltana?"

"Herra Louvet'n luona, sisäministeriössä -- viralliset illalliset."

"Kerrassaan inhottavaa! Mutta hänellä on hyvä kokki, ja häntä kannattaa tarkata tänä iltana. Savrolan purkaessa sisuaan hän joutuu sellaisen kauhun valtaan, että käy aivan naurettavaksi. Minä vihaan raukkoja, mutta ne tekevät elämän hauskemmaksi."

Hän lausui sihteerilleen hyvästi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän kohtasi Lucilin. "Rakkaani", hän sanoi, "syön tänään illallisen ulkona, Louvet'lla on viralliset kutsut. Se on ikävää, mutta minun täytyy mennä. Ehkä palaan vasta myöhään. Kovin ikävää, kun täytyy jättää sinut niin usein, mutta näin kiireisinä päivinä minä voin sanoa tuskin sieluanikaan omakseni."

"Älä huolehdi, Antonio", vastasi Lucil; "minä tiedän, kuinka paljon sinulla on puuhaa. Miten se Englannin-asia on käynyt?"

"En pidä ensinkään koko tilanteesta", sanoi Molara. "Siellä on vallassa oikea sotaintoilijapuolue, ja nyt ne ovat lähettäneet laivojaan vastaukseksi meidän kirjelmäämme. Se on perin onnetonta. Nyt minun täytyy lähettää laivasto pois -- juuri tällaiseen aikaan." Hän huokasi alakuloisena.