Part 2

"Oh, ne englantilaiset -- aina ne pyrkivät anastamaan ja vallitsemaan! Mutta meidän täytyy pysyä lujina. Minä aion säilyttää tasavallan alueet koskemattomina kaikista vihollisista, sisäisistä tai ulkoisista huolimatta. Me emme voi lähettää liikkeelle sotajoukkoja, mutta, jumalan kiitos me osaamme sepittää kirjelmiä. Onko se kyllin lujaksi laadittu?"

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme puolustaneet oikeuksiamme mitä tehokkaimmin; siitä tulee suuri siveellinen voitto."

"Toivon, että siitä koituu niin hyvin aineellista kuin siveellistäkin etua. Se maa on rikas; se tuottaa kultaa, ja se riittää selittämään kirjelmän. Tietysti meidän täytyy vastata ankarasti. Mitä muuta?"

"Tässä on muutamia armeijaa koskevia papereita, valtakirjoja ja virkaylennyksiä, herra presidentti", virkkoi Miguel hypistellen erästä erikoista tukkua, joka oli sovitettu peukalon ja etusormen väliin. "Sitten on vahvistettavia tuomioita, luonnos Morgonin tulo- ja menoarvioksi presidentin lausuntoa varten sekä pari vähäisempää asiaa."

"Hm, pitkä juttu! No hyvä, tulen katsomaan. Rakkaani, tiedäthän, kuinka paljon minulla on puuhaa. Me tapaamme toisemme illallisilla. Ovatko kaikki ministerit luvanneet saapua?"

"Kaikki muut paitsi Louvet, Antonio. Hän ei ennätä toimiltaan."

"Toimiltaan, joutavia! Hän pelkää liikkua kadulla öiseen aikaan. Pelkuruus on kerrassaan surkeata! Nyt hän menettää hyvät illalliset. Kello kahdeksalta siis, Lucil." -- Ja nopein, varmoin askelin hän astui sisään virkahuoneensa pienestä ovesta sihteerinsä seuraamana.

Rouva Lucil Molara jäi hetkeksi seisomaan suureen vastaanottosuojaan Sitten hän siirtyi akkunan luo ja astui ulos parvekkeelle. Hänen eteensä avautui sanomattoman ihana näky. Palatsi kohosi korkealla kunnaalla, joten siitä näki laajalle yli koko kaupungin ja sataman. Aurinko oli vaipunut matalalle kohti taivaanrantaa, mutta talojen seinät hohtivat yhä vielä huikaisevan valkoisina. Punaisten ja sinisten tiilikattojen lomissa pistäytyi tuhka tiheään esiin puutarhoja ja puistikkoja, joiden vihreät ja solakat palmut viihdyttivät ja miellyttivät silmää. Pohjoisessa kohosivat senaatin ja parlamenttitalon rakennukset majesteettisina ja mahtavina. Lännen puolella sijaitsi satama aluksineen ja suojalinnakkeineen. Ulompana kellui muutamia sotalaivoja, ja joukko valkopurjeisia pursia hohti kimmeltävinä pisteinä Välimeren laineilla, jotka olivat jo alkaneet vaihtaa sinensä päivänlaskun loistavampiin väreihin.

Seisoessaan siinä syysillan kuulakkaassa valaistuksessa hän näytti jumalallisen ihanalta. Hän oli ennättänyt siihen ikäkauteen, jolloin tyttömäisen kauneuden suloihin on liittynyt naisellisen älyn viehättävyys. Hänen virheettömät piirteensä kuvastivat hänen mieltänsä, ja jokainen mielenliikutus, jokainen mieliala loihti niille eloisan ilmehikkyyden, joka on suurin naisen suloista. Hänen solakka vartalonsa oli vaistomaisen sulava, ja sitä verhoava melkein klassillinen puku tehosti hänen ihanuuttaan ja oli täysin sopusoinnussa hänen ympäristönsä kanssa.

Hänen kasvoissaan oli jotakin, mikä vihjasi epämääräiseen kaipaukseen. Lucil oli mennyt naimisiin Antonio Molaran kanssa lähes viisi vuotta sitten, jolloin tämä oli voimansa ja valtansa kukkulalla. Hänen perheensä oli kuulunut Molaran lujimpain kannattajain joukkoon, ja isä ja veli olivat menettäneet henkensä Soraton taistelukentällä. Onnettomuuden ja murheen murtamana hänen äitinsä eli vain kyllin kauan luovuttaakseen tyttärensä heidän mahtavimman ystävänsä hoivaan, ja tämä oli sama kenraali, joka oli pelastanut valtion ja ryhtynyt sitä hallitsemaan. Hän oli suostunut tehtävään ensin velvollisuudentunteesta niitä kohtaan, jotka olivat uskollisesti seuranneet hänen tähteään, mutta myöhemmin toisistakin vaikuttimista. Ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän oli rakastunut tuohon kauniiseen tyttöön, jonka Onnetar oli opastanut hänen luokseen. Tyttö ihaili hänen uljuuttaan, hänen tarmoaan ja kykyään; eikä ollut vaikuttamatta myöskään se loistava asema, jonka hän oli saavuttanut; hän tarjosi rikkautta ja korkean yhteiskunnallisen sijan -- melkein valtaistuimen, ja sitä paitsi hän oli komea mies. Lucil oli kolmenkolmatta vanha, kun he menivät naimisiin. Kuukausimääriä hänen elämänsä oli ollut varsin uutteraa. Vastaanotot, tanssiaiset ja kutsut olivat täyttäneet talvikauden keskeytymättömällä seurustelutyöllä. Muukalaiset ruhtinaat olivat käyneet kunnioittamassa häntä, ei vain Euroopan suloisimpana naisena, vaan myöskin tärkeänä valtiollisena tekijänä. Hänen salonkiinsa kokoontui mitä kuuluisimpia miehiä joka maasta. Valtiomiehet, soturit, runoilijat ja tiedemiehet olivat palvoneet häntä. Hän oli ottanut osaa valtiollisiin asioihin. Leppeät ja kohteliaat lähettiläät olivat tehneet arkaluontoisia vihjauksia, ja hän oli esittänyt epävirallisia vastauksia. Valtuutetut olivat hänen hyväkseen selitelleet huomattavan perinpohjaisesti sopimusten ja asiakirjain yksityiskohtia. Ihmisystävät olivat perustelleet ja pohtineet mielipiteitään ja päähänpistojaan. Jokainen puhui hänelle yleisistä asioista. Yksinpä hänen kamarineitonsakin oli koettanut kääntyä hänen puoleensa hankkiakseen virkaylennyksen veljelleen, jollekin postivirkailijalle. Ja jokainen oli häntä ihaillut, kunnes itse ihailu, naiselle tarjotuista juomista kaikkein suloisin, alkoi käydä tympeäksi.

Mutta jo ensimmäisinä vuosina hänen elämästään oli puuttunut jotain. Mitä se oli, sitä ei Lucil ollut konsanaan kyennyt arvaamaan. Hänen miehensä oli hellä ja aina hänen käytettävänään, milloin vain voi vapautua julkisista toimistaan. Viime aikoina ei taivas ollut pysynyt yhtä kirkkaana kuin ennen. Maassa vallitseva kiihtyneisyys, kansanvaltaisuuden yhä yltyvä voima olivat yhdessä ennestäänkin raskaan virantoimituksen kanssa vaatineet presidentiltä kaiken ajan ja tarmon. Hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kovia piirteitä, työn ja levottomuuden aiheuttamia, ja toisinaan Lucil oli havainnut hirvittävää väsymystä ilmaisevan ilmeen, ikäänkuin henkilössä, joka ponnistelee ja kuitenkin aavistaa, että hänen työnsä on turhaa. Hän kohtasi vaimoaan harvemmin kuin ennen, ja noina lyhyinä väliaikoina hän puheli yhä enemmän virka-asioistaan ja politiikasta.

Pääkaupungin näkyi vallanneen levottomuuden tunne. Juuri koittanut syyskausi oli alkanut huonosti. Useat etevimmistä perheistä olivat jääneet kesäasuntoihinsa vuorten rinteille, vaikka tasangot olivatkin jo viileitä ja vihreitä; toiset olivat pysytelleet kotonaan kaupunkitaloissaan, ja palatsiin oli saavuttu vain kaikkein virallisimpiin kutsuihin. Mitä uhkaavammaksi tilanne kävi, sitä vähemmän hän näytti kykenevän auttamaan miestään. Nyt oli kuohutettu intohimoja, jotka olivat sokeita kauneudelle ja tylsistyttivät mielen sulon tehoilta. Hän oli vielä kuningatar, mutta hänen alamaisensa olivat nyrpeitä ja tarkkaamattomia. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen miestään nyt, kun tämä oli niin kovassa ahdingossa? Eroamisajatus oli hänelle vastenmielinen, kuten naiselle ainakin. Täytyikö hänen yhä edelleen ohjata hovin seremonioita senkin jälkeen kuin loisto oli häipynyt, sillä välin kuin viholliset ahersivat päivät ja yöt kukistaakseen kaiken sen, mihin hänen sydämensä oli kiintynyt?

"Enkö voi tehdä mitään, en yhtään mitään?" hän mutisi. "Olenko näytellyt osani loppuun? Onko paras puoli elämää päättynyt?" -- Ja sitten, äreän päättäväisyyden vallatessa hänen mielensä kuumana aaltona: "Minä tahdon tehdä sen -- mutta mitä?"

Kysymys jäi vastausta vaille; auringon reuna painui taivaanrannan taakse, ja sotasataman aallonmurtajan päästä, muodottomasta multakasasta, joka kätki satamaa suojelevan patterin, lehahti esiin savukiehkura. Se oli iltalaukaus, ja tykin jymähdys, joka heikkona kantautui hänen kuuluviinsa, keskeytti ne ikävät mietteet, mitkä olivat täyttäneet hänen mielensä; mutta ne jättivät muiston jälkeensä. Hän kääntyi huoahtaen ja astui takaisin palatsiin; vähitellen päivänvalo häipyi ja tuli ilta.

III LUKU

Kansan mies

Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista, ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti, jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.

Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun _Torvikutsun_ entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen, ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi -- _teurastaneet_ oli tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten? Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi. Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin) ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen puheensa.

Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen, jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja haavoittuneiden _marttyyrien_ omaisille päätettiin lausua kokouksen myötätunto.

Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi, kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä, että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan? Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?

Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.

Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut. Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa -- ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi -- mutta tätä nykyä heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin lahja -- vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi. Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten komitea hajaantui rauhallisesti.

Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.

"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen; sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut, että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"

"Se on ollut hyvin onneton päivä -- sinulle", vastasi Savrola miettiväisenä.

"Minulle? Mitä sinä tarkoitat?"

"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön -- mitä hyvää siitä olisi voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."

"Minun syytäni! Olin raivoissani -- hän oli pettänyt meidät -- ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla -- ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."

"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni, kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään -- tarkoitan: valtiollisessa suhteessa -- ystävänä kyllä, se on eri asia."

Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.

Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana; oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän oli lopettanut.

"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu ottamaan vastaan."

Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.

"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi, kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."

"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt. Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä iltana."

Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa kerroksessa -- siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone. Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää. Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin, että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.

Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu. Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée" seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja "Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta, missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron, oli merkitty lyijykynällä. _Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden, korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava, että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä tahrattomampaa nimeä -- loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt_.

Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle, ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.

Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin, päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset. Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana, ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän mukavaksi -- kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle, suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa. Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista. "Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille, jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa, tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.

Mietteet keskeytti vanha emännöitsijä, joka saapui tarjotinta kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava. Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella, jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus. Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä; mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on korkealla.

Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä. Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö oli kuin luotu niiden tarkasteluun.