Part 14

He riensivät edelleen autioita katuja myöten kiväärien paukkeen yltyessä yhä äänekkäämmäksi, ja nyt siihen sekaantui väkijoukkojen huutoja ja ulvontaa. Päämääräänsä lähetessään he sivuuttivat ihmisryhmiä, enimmäkseen rauhallisia kansalaisia, jotka levottomina silmäilivät melskeeseen päin. Useat vilkaisivat hurjina soturiin, jonka univormu teki erikoisen huomattavaksi; mutta moni nosti hattuaan Savrolalle. Ohitse siirtyi pitkä sarja paareja, joilla lepäsi kalpea, murskautunut olento kullakin, ja verkalleen ne jatkoivat matkaansa loitommaksi taistelupaikalta. Tungos kävi ankarammaksi, ja nyt näkyi joka taholla aseita. Kadun täytti laitojaan myöten lauma kapinallisia sotamiehiä, yhä vielä univormupuvussa, puseroa käyttäviä työmiehiä, toisia kansallismiliisin asussa ja kaikilla rinnassaan vallankumouksen punainen nauharuusu. Mutta Savrolan nimi oli ennättänyt kantajansa edelle, ja joukko antoi tilaa eläköön-huutoja kohottaen.

Äkkiä ammunta taukosi edessä päin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus, jota seurasi räiskähtävä yhteislaukaus ja monesta kurkusta purkautuva ulvahdus.

"Liian myöhään!" virkkoi luutnantti.

"Joutukaa!" huusi Savrola.

XX LUKU

Loppu lähenee

Noin neljännestunnin kuluttua siitä kuin luutnantti Tiro oli päässyt pakenemaan sähkölennätinlankoja myöten, ryhdyttiin uudelleen tarmokkaasti hyökkäämään palatsia vastaan. Näytti siltä kuin olisivat kapinalliset saaneet uuden johtajan, sillä heidän taktiikkansa kävi melkoista mutkikkaammaksi. Ammunta yltyi joka taholla. Sitten vihollinen työntyi kivääritulen suojassa esiin samalla haavaa usealta kadulta ja syöksyi eteenpäin pääkatua myöten, yhtyen yleishyökkäykseen. Linnake ampui yhtä mittaa ja hyvillä tuloksilla, mutta luodit eivät riittäneet pysähdyttämään eteenpäin tulvivia laumoja. Moni kaatui, mutta toiset painautuivat turvaan pihamuurin suojaan. Huomaten mahdottomaksi pitää enää vallassaan tätä ulkolinjaa puolustajat peräytyivät itse rakennukseen, missä he pysyttelivät pääsisäänkäytävän pylväiden suojassa, ja he saivat jonkin aikaa pidätetyksi vihollisen loitolla ampumalla tarkasti jokaista, ken kohotti päänsä muurin ylitse tai muutoin paljasti itsensä. Vähitellen kapinalliset pääsivät kuitenkin suuremman lukumääränsä vuoksi voitolle ammuntataistelussa, ja nyt puolustajat vuorostaan havaitsivat olevan vaarallista astua esiin ampumaan.

Hyökkääjien kiväärituli kävi yhä ankarammaksi, kun sitä vastoin puolustajain heikentymistään heikkeni. Ensiksi mainittujen vallassa oli nyt koko ulkomuuri, ja ajan mittaan he pakottivat hallituksen eloon jääneiden kannattajain tykkänään lopettamaan tulensa. Kaksikymmentä kivääriä laukaistiin samalla haavaa, milloin vain yksikin pää pistäytyi näkyviin; mutta he olivat silti kyllin viisaita osoittaakseen kunnioitusta noita taipumattomia miehiä kohtaan eivätkä antautuneet turhan vuoksi vaaralle alttiiksi. Kivääritulensa ja pihamuurin suojaamina he toivat paikalle kenttätykin, jolla portti oli ammuttu säpäleiksi, ja laukaisivat sen palatsia kohti satakunnan metrin päässä. Ammus lensi kivimuurin lävitse ja räjähti isossa eteishallissa. Sitä seurasi toinen murtautuen melkein koko rakennuksen lävitse ja räjähtäen aamiaishuoneessa sen toisella laidalla. Verhot, matot ja tuolit syttyivät tuleen ja alkoivat rivakasti palaa; ilmeisesti palatsin puolustus rupesi lähenemään loppuaan.

Sorrento oli jo ammoin totuttanut itsensä katselemaan kaikkia sotatapahtumia pelkästään ammattikannalta, ja hän kerskaili pitävänsä kaikkein mielenkiintoisimpana tehtävänä järjestää voitetulle armeijalle jälkijoukon; mutta nyt hän tunsi, ettei kannattanut enää ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Hän lähestyi presidenttiä.

Molara seisoi isossa hallissa, missä hän oli elänyt ja hallinnut viiden vuoden ajan, ja hänen kasvoillaan oli katkera epätoivon ilme. Ammuksien sirpaleet olivat uurtaneet ja repineet mosaikkipermannon, lattialle oli pudonnut isoja kappaleita maalatusta katosta, tulipunaiset verhot kytivät, akkunaruudut olivat säpäleinä, ja palatsin toiselta puolen tuprusi sakeita savupilviä. Presidentin ryhti ja ilme soveltuivat hyvin tähän hävityksen ja tuhon kuvaan.

Sorrento tervehti erittäin juhlallisesti. Hän saattoi luottaa vain sotilaallisiin ohjesääntöihinsä, ja niihin hän nyt järkkymättömänä turvautui. "Ottaen huomioon, herra presidentti", hän aloitti virallisesti, "että kapinalliset ovat tuoneet eturintamaan tykin, on minun velvollisuuteni ilmoittaa teille, että on käynyt mahdottomaksi puolustaa tätä asemaa. Meidän on välttämätöntä tehdä hyökkäys anastaaksemme tykin ja sitä varten on vihollinen karkoitettava linnanpihasta."

Presidentti käsitti hänen tarkoituksensa; heidän pitäisi hyökätä esiin ja kuolla taistellen. Hänet valtasi suunnaton sieluntuska; kuolemanpelkoa vielä lisäsi tyydyttämätön kostonhalun pisto; hän huokasi äänekkäästi.

Äkkiä kohosi väkijoukosta hurja huuto. Se oli nähnyt savua nousevan palatsista ja tiesi lopun olevan lähellä. "Molara, Molara, tule ulos! Diktaattori", he karjuivat, "tule esiin tai pala pesääsi!"

Kun ihminen on varma kuolemastaan, niin usein tapahtuu, että kaikista muista tunteista pääsee voitolle halu käyttäytyä huomattavasti ja poistua näyttämöltä arvokkaalla tavalla. Molara muisti, että hän oli joka tapauksessa elänyt kuuluisana ihmisten joukossa. Hän oli ollut melkein kuninkaan veroinen. Koko maailman katseet olisivat kohdistuneina siihen kohtaukseen, jota nyt ryhdyttiin esittämään; etäiset maat saisivat siitä kuulla, kaukaiset ajat sitä ajattelisivat. Kannatti todella kuolla miehuullisesti, koska kerran oli kuoltava.

Hän kutsui viimeiset puoltajansa ympärilleen. Jäljellä oli vain kolmekymmentä ja näistäkin muutamat haavoittuneita. "Hyvät herrat", hän virkkoi, "te olette olleet loppuun asti uskollisia; en vaadi teitä enää uhrautumaan. Minun kuolemani voi kenties tyynnyttää nuo hurjat pedot. Minä vapautan teidät uskollisuudestanne ja valtuutan teidät antautumaan."

"Sitä emme tee milloinkaan!" huudahti Sorrento.

"Se on ylipäällikön käsky sotilailleen, herra eversti", sanoi presidentti ja lähti ovea kohti. Hän astui murskautuneen laudoituksen lävitse ulos leveälle portaikolle. Piha oli täynnä kansaa. Molara jatkoi matkaansa, kunnes oli laskeutunut puoliväliin. Väkijoukko tuijotti. Hetkisen hän seisoi siinä kirkkaassa päivänpaisteessa. Hänen tummansininen univormunsa, jolla kimalteli Lauranian tähti ja sarja ulkomaisia kunniamerkkejä, oli rinnasta avoinna päästäen valkoisen paidan näkyviin. Hän oli paljain päin ja suoristausi täyteen mittaansa. Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus.

Sitten purkautui täydellinen luotisuihku palatsin pihasta, sitä reunustavalta muurilta, yksinpä vastapäisten talojen akkunoista. Presidentin pää nytkähti eteenpäin, jalat pettivät hänen allaan, ja hän lysähti aivan velttona maahan. Ruumis vierähti pari, kolme askelmaa alemmaksi ja jäi sitten tempoilleen makaamaan. Muuan tummapukuinen mies, joka ilmeisesti toimi väkijoukon johtajana, astui sen ääreen. Sitten pamahti vielä yksi laukaus.

Samassa tuokiossa ennättivät Savrola ja hänen seuralaisensa pihaan, astuen sisään särkyneestä portista. Väkijoukko antoi auliisti tietä, mutta nyt siinä vallitsi nyrpeä ja syyllisyyttä ilmaiseva äänettömyys.

"Pysytelkää minun lähelläni", sanoi Savrola luutnantille. Hän astui suoraa päätä portaikolle, jolle kapinalliset sotilaat eivät olleet vielä tunkeutuneet. Ammunnan tauottua olivat pylväikköön piiloutuneet upseerit alkaneet tulla esiin; joku heilutti nenäliinaa.

"Minä vaadin teitä antautumaan", huusi Savrola kuuluvalla äänellä. "Teidän henkenne säästetään."

Sorrento astui esiin. "Hänen ylhäisyytensä määräyksestä luovutan palatsin ja sitä puolustaneet hallituksen joukot. Teen sen, jos meille luvataan hengenturva."

"Sen lupaan", sanoi Savrola. "Missä on presidentti?"

Sorrento viittasi portaikon toiselle laidalle. Savrola kääntyi ja astui sinne.

Antonio Molara, aikoinaan Lauranian tasavallan presidentti, makasi pää alaspäin palatsinsa portaikon kolmella alimmalla askelmalla; muutaman metrin päässä seisoi kehässä kansa, jota hän oli hallinnut. Muuan mustapukuinen mies latasi parhaillaan revolveriaan uudestaan; hän oli Karl Kreutze, salaseuran Numero Yksi. Presidentti oli vuotanut runsaasti verta useista ampumahaavoista, mutta ilmeisesti oli "armonisku" annettu hänelle päähän. Pääkallon takaraivo ja vasen korvantausta oli ruhjoutunut ja räjähdyksen voima oli murskannut kaikki kasvonluut, niin että nahan säilyessä eheänä hänen päänsä näytti pussiin pistetyiltä posliininsiruilta.

Savrola seisahtui kauhistuneena. Hän katsoi väkijoukkoon, ja se väistyi hänen katseestaan; vähitellen ihmiset peräytyivät taemmaksi jättäen tummapukuisen miehen yksinään suuren demokraattijohtajan eteen. Syvä äänettömyys valtasi koko tuon sankan joukon. "Kuka on tehnyt tämän murhatyön?" hän kysyi matalalla, käheällä äänellä kiinnittäen katseensa salaseuran johtajaan.

"Ei se ole mikään murha", vastasi mies äreästi; "tässä on vain pantu tuomio täytäntöön".

"Kenen valtuuttamana."

"Seuran nimessä."

Nähdessään vihollisen ruumiin Savrola tunsi sanomatonta kammoa, mutta samassa kouristi hänen sydäntään myöskin hirvittävä riemu; rajamuuri oli nyt poistettu. Hän ponnistihe tukahuttaakseen tämän tunteen, ja ponnistukset nostattivat suuttumuksen tunteen. Kreutzen sanat saivat hänet raivostumaan. Koko hänen ruumistaan järkytti hurja ärtymys. Kaikki tämä joutuisi hänen kannettavakseen; mitä ajatteli Eurooppa, mitä sanoisikaan maailma? Mielipaha, häpeä, sääli ja hullu riemu, joita hän koetti tukahuttaa, kaikki sekoittuivat häikäilemättömäksi, hillittömäksi raivoksi. "Saastainen heittiö!" hän huudahti ja astuen eteenpäin hän sivalsi kepillään miestä päin kasvoja.

Mies hyökkäsi hänen kurkkuunsa viiltävän tuskan hurjistuttamana. Mutta luutnantti Tiro oli paljastanut miekkansa; käsi lujana ja mieli varsin kerkeänä hän antoi säilänsä suhahtaen iskeä alas, ja mies kierähti maahan.

Jänne oli lauennut, ja nyt väkijoukon raivo purkautui. Kohosi hurja huuto. Tosin Savrolan maine vallankumouksellisten keskuudessa oli suuri, mutta nämä miehet olivat tunteneet lähemmin toisia ja alempia johtajia. Karl Kreutze oli kansan mies. Hänen sosialistisia kirjoituksiaan luettiin laajalti; salaseuransa päämiehenä hänellä oli melkoinen vaikutusvalta, ja hän oli johtanut viimeisiä hyökkäyksiä palatsia vastaan. Nyt hänet oli tuhonnut ihan heidän silmäinsä edessä muuan noita vihattuja upseereja. Joukko työntyi eteenpäin karjuen hurjaa raivoaan.

Savrola hypähti taaksepäin portaille. "Kansalaiset, kuulkaa minua!" hän huusi. "Te olette saavuttaneet voiton; älkää häväiskö sitä. Teidän urhoollisuutenne ja isänmaanrakkautenne ovat hankkineet meille loistavan tuloksen; älkää unohtako, että olette taistelleet vanhan perustuslakimme puolesta." Karjunta ja ivahuudot keskeyttivät hänet.

"Mitä minä olen tehnyt itse?" hän toisti. "Yhtä paljon kuin yksikään teistä. Minäkin olen uskaltanut henkeni suuren asiamme puolesta. Onko täällä ketään, joka on haavoittunut? Astukoon hän esiin, sillä me olemme tovereita." Ja ensimmäistä kertaa hän kohotti vasenta käsivarttaan ylpeällä liikkeellä. Tiro tajusi nyt, minkä vuoksi hän oli hätkähtänyt, kun he suorittivat kujanjuoksunsa Perustuslaki-aukion poikki. Hänen takkinsa hiha oli repeytynyt ja veren tahraama; paita työntyi punaisena esiin halkeamasta; sormet törröttivät jäykkinä ja kauttaaltaan tahmaisina.

Vaikutus oli valtava. Alhaisossa, johon kaikki draamallinen aina tehoaa erikoisen voimakkaasti, alkoi herätä myötätunto, jota kaikki ihmiset tuntevat niitä kohtaan, jotka ovat yhteisessä vaarassa loukkaantuneet. Tapahtui täydellinen käänne. Kohosi eläköönhuuto, ensinnä heikko, mutta sitten yhä voimakkaammaksi yltyvä; siihen yhtyi pihan ulkopuolella toisia, jotka eivät tienneet edes syytäkään. Savrola jatkoi:

"Sortovallasta vapauduttuaan meidän valtiomme on aloitettava uusi elämänsä puhtaana ja tahrattomana. Niitä, jotka ovat anastaneet luvattoman vallan kansan mieltä kysymättä, niitä kohtaa rangaistus, olivatpa he sitten presidenttejä tai kansalaisia. Upseerien on käytävä tasavallan tuomioistuimen eteen ja vastattava teoistaan. Jokaisella lauranialaisella on oikeus tulla vapaasti tuomituksi. Toverit, paljon on tehty, mutta vielä emme ole päättäneet työtämme. Me olemme kohottaneet vapauden kunniasijalleen; nyt se on säilytettävä. Nämä upseerit sijoitetaan vankilaan; teitä odottaa toisenlainen tehtävä. Laivasto on paluumatkalla; vielä ei ole aika heittää kiväärejä syrjään. Kuka teistä tahtoo ruveta suorittamaan tehtävämme loppuun?"

Esiin astui mies, jonka päätä kiersi veren tahraama side. "Me olemme tovereita", hän virkkoi, "tuossa käteni".

Savrola tarttui hänen käteensä. Mies oli kapinallisen joukon aliupseereja, yksinkertainen rehellinen sielu, jonka Savrola oli tuntenut useita kuukausia. "Minä annan teille tärkeän tehtävän", hän sanoi. "Viekää nämä upseerit ja sotamiehet valtion vankilaan; lähetän täydet ohjeet ratsastavan sanansaattajan mukana. Mutta mistä saatte saattueen?" Vapaaehtoisista ei ollut puutetta. "Vankilaan siis, ja muistakaa, että tasavallan arvo riippuu heidän turvallisuudestaan. Eteenpäin, hyvät herrat", hän lisäsi, kääntyen eloon jääneiden vastustajain puoleen; "kunniani kautta voitte nyt olla varmat hengestänne".

"Vehkeilijän kunnia!" ivasi Sorrento.

"Kuten suvaitsette, mutta totelkaa."

Tiro yksin jäi Savrolan luo, muu joukko lähti liikkeelle lukuisain vallankumouksellisten ympäröimänä ja saattamina. Tällöin kajahti mereltä päin kumea, raskas jymähdys; se uudistui uudistumistaan nopeana sarjana. Laivasto oli vihdoinkin palannut.

XXI LUKU

Laivaston paluu

Amiraali de Mello oli pitänyt sanansa ja totellut määräystä, jonka hän oli saanut oikeata tietä. Hän oli sadan meripeninkulman päässä Port Saidista, kun kohtasi tasavallan asiamiehen viestipurren. Viipymättä hän muutti suuntaa ja antoi laivojen höyrytä kohti kaupunkia, josta hän äskettäin oli lähtenyt. Laivastoon kuului kaksi panssarilaivaa, jotka hitaudestaan ja vanhanaikaisuudestaan huolimatta olivat vielä peloittavia aseita, kaksi risteilijää sekä tykkivene. Höyryputken harmillinen särkyminen hänen lippulaivallaan _Fortunalla_ viivytti kulkua usean tunnin ajan, joten hän pääsi vasta kello kahden tienoissa toisen päivän iltapuolella kotivesille ja näki Lauranian kaupungin ja sataman kohoavan kauniina ja hohtavana ylihangan puolella. Levottomin silmin tähystelivät upseerit pääkaupunkia, joka oli heidän kotinsa ja jonka loistosta he ylpeilivät; eikä heidän pelkonsa ollutkaan aiheeton. Katujen ja puutarhain keskeltä kohosi savua puolesta kymmenestä tulipalosta; ulkomaiset alukset olivat siirtyneet pois sisäsatamasta ja kelluivat nyt ulkoredillä, enimmäkseen matkavalmiina höyryten; aallonmurtajan päässä sijaitsevassa linnakkeessa liehui outo punainen lippu.

Hiljentäen alusten vauhdin puoleksi amiraali laski varovaisesti satamaväylän suuta kohti. Se oli laadittu sellaiseksi, että laivan täytyi kulkiessaan joutua rantapatterien suurtykkien ristituleen. Lahti oli oikeastaan lähes puolen meripeninkulman levyinen, mutta varsinainen purjehdusväylä oli vaarallisen kapea ja perin vaikea kulkea. De Mello, joka tunsi siitä jokaisen jalan, näytti tietä _Fortunallaan_; sitä seurasivat molemmat risteilijät _Sorato ja Petrarcha_, sitten tuli tykkivene _Rienzi_, ja toinen panssarilaiva, _Saldanho_, kulki sarjan viimeisenä. Päällikköpäivästä annettiin merkki valmistautua taistelukuntoon, miehet komennettiin kannelle, upseerit sijoittuivat asemilleen, ja nousuveden auttamana laivasto laski verkalleen väylän suuta kohti.

Kapinallisten tykkimiehet eivät tuhlanneet aikaa muodollisuuksiin. Kun _Fortuna_ joutui ampumalinjaan, pulpahti rannalta kaksi isoa savupilveä; merenpuolisessa patterissa oli laukaistu yhdeksäntuumaiset tykit. Molemmat ammukset lensivät korkealta ja surisivat sotalaivan mastojen lomitse ja tällöin alus kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi matkaansa toveriensa seuraamana. Sikäli kuin linnakkeen tykit saivat ne ampumapiiriinsä, kuului pamahdus toisensa jälkeen, mutta ne oli suunnattu huonosti, ja ammukset kimmahtelivat hilpeästi pitkin veden pintaa, nostattaen korkeita tyrskyjä. Vasta sitten kun johtajalaiva ennätti väylän suulle, osui siihen ensimmäinen laukaus.

Voimakkaalla räjähdysaineella täytetty raskas ammus rusahti _Fortunan_ alihangan patteriin, surmaten ja haavoittaen lähes kuusikymmentä miestä ja tuhoten kaksi sen neljästä tykistä. Tämä herätti tuon jättiläisen toimimaan; keulapuolen torni kääntyi ja pyörähtäen äkisti päin linnaketta suuntasi suuret kaksoistykkinsä. Ne laukesivat melkein samalla haavaa, ja koko alus hätkähti räjähdyksen voimasta. Molemmat ammukset osuivat linnakkeeseen ja räjähtivät siinä murskaten muurin siruiksi ja heittäen multakasoja ilmaan; mutta se vaurio oli sittenkin vähäinen. Kapinalliset tykkimiehet oleskelivat turvallisissa pomminkestävissä suojissaan, ja vain tykinaukkoon osuva ammus voi tuottaa heille vaaraa; mutta tykit jotka ampuivat _barbette-alustoilta_, olivat näkyvissä ainoastaan laukaisuun tarvittavan hetken.

Siitä huolimatta tuo iso alus alkoi suoraan sanoen syytää liekkejä joka taholle, ja sen lukuisat pikatykit tapailivat tykkiaukkoja, vihmoen pieniä ammuksiaan ihmeteltävän nopeasti. Useat niistä tunkeutuivat sisään, ja kapinalliset alkoivat menettää väkeä. Mikäli laivat lähenivät sikäli yltyi ristitulikin, ja jokainen vuorostaan vastasi raivokkaasti. Ammunta kävi hirvittäväksi, raskaiden tykkien kovat räjähdykset melkein hukkuivat pikatykkien herkeämättömään räiskyntään; kaikkialla hohti sataman vesillä suuria vaahtopatsaita, ja kirkkaassa ilmassa näkyi selvästi räjähtävien pommien valkoisia savupyörylöitä. _Fortunan_ pääpatteri pakotettiin täydelleen vaikenemaan. Toinen ammus oli räjähtänyt kauheata tuhoa tuottaen, ja eloon jääneet merimiehet olivat paenneet näyttämöltä aluksen panssaroituihin osiin; upseerit eivät saaneet heitä palaamaan keskelle raunioita, missä heidän toveriensa jäännökset viruivat tunnottomain rautaröykkiöiden keskellä. Laivan kyljet olivat kauttaaltaan repeytyneet, ja poistorei'istä virtaavat runsaat vesisuihkut osoittivat pumppujen olevan tarmokkaassa työssä. _Fortunan_ savupiippu oli ammuttu tiehensä melkein kannen tasalta, ja aukosta pursuavat mustat savupilvet karkoittivat tykkimiehet perätornista ja tykkien äärestä. Murskautuneena, paljaaksi riisuttuna täynnä kuolleita ja kuolevia alus oli sisuksiltaan vielä eheä, ja kapteeni, joka tähystystornistaan tunsi sen yhä tottelevan ruoriaan, riemuitsi hyvästä onnestaan ja antoi sen jatkaa matkaansa.

Risteilijä _Petrarchan_ ohjauslaitteen oli ammus kokonaan murskannut, ja hillittömänä se ajautui hiekkasärkälle. Kiihdyttäen tultaan linnakkeet rupesivat murskaamaan sitä kappaleiksi. Silloin se kohotti valkoisen lipun ja lakkasi itse ampumasta; mutta tästä ei välitetty, ja kun toiset laivat eivät uskaltaneet karien tähden lähteä auttamaan, se muuttui pian hylyksi ja räjähti kello kolmelta ilmaan hirvittävästi kumahtaen.

_Saldanho_, joka kärsi ammunnasta vähimmin ja oli lisäksi tukevasti panssaroitu, saattoi melko lailla suojella tykkivenettä, ja koko laivasto sivuutti patterit neljäkymmentä minuuttia kamppailtuaan ja menetettyään kaksi sataa kaksikymmentä miestä kaatuneina ja haavoittuneina, ottamatta lukuun _Petrarchan_ miehistöä, joka tuhoutui kokonaan. Kapinallisten mieshukka nousi seitsemänkymmenen vaiheille, ja linnakkeiden kärsimä vahinko oli vähäinen. Mutta nyt olikin tullut merimiesten vuoro. Lauranian kaupunki oli heidän armoillaan.

Amiraali ankkuroi laivansa viiden sadan metrin päähän rannasta. Hän antoi kohottaa välirauhalipun, ja koska häneltä oli murskattu kaikki veneet äskeisessä kujanjuoksussa, hän antoi tulliasemalle merkin, että halusi ryhtyä rauhaa hieromaan ja pyysi lähettämään jonkun upseerin laivalle.

Noin tunnin viivyttelyn jälkeen laiturin luota lähti liikkeelle höyrypursi, joka laski _Fortunan_ äärelle. Siitä nousi kaksi kapinallisten upseeria yllään tasavallan miliisin univormu ja uumillaan punainen vyö. Hän oli tosin karkea merikarhu, mutta oli liikkunut monessa maassa, ja tavallisesti vaaran läheisyys sekä tietoisuus omasta vallasta vaikutti edullisesti hänen käytökseensä. "Sallikaa minun kysyä", hän virkkoi, "millä olemme ansainneet moiset tervetuliaiset syntymäkaupungiltamme!"

Vanhempi molemmista upseereista vastasi, etteivät linnakkeet olleet laukaisseet tykkejään, ennenkuin niitä itseään oli ammuttu. Amiraali ei ryhtynyt väittelemään, vaan tiedusteli, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Kuullessaan vallankumouksesta sekä presidentin kuolemasta hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan. Sorrenton tavoin hän oli tuntenut Molaran pitkät ajat, ja hän oli rehellinen, avosydäminen mies. Upseerit jatkoivat, että väliaikainen hallitus hyväksyisi hänen laivastonsa antautumisen ja myöntäisi hänelle ja upseereille kunnialliset ehdot. Hän esitti yhteishyvän valiokunnan antaman valtakirjan, jonka alla oli Savrolan nimi.

De Mello pyysi jotensakin ylenkatseellisesti miestä puhumaan vakavasti.

Upseeri huomautti, ettei laivasto surkeassa tilassaan voinut antautua toistamiseen kujanjuoksuun patterien keskitse, vaan näännytettäisiin nälkään.

Tähän De Mello vastasi, että sataman suun linnakkeet olivat samanlaisessa tilassa, koska hänen tykkinsä hallitsivat nyt sekä aallonmurtajaa että kallioniemekettä. Myöskin hän vakuutti, että hänellä oli aluksillaan kuuden viikon muonavarat, ja lisäsi, että hänen arvelunsa mukaan ampumavarojenkin pitäisi riittämän.

Hänen etuuksiaan ei kielletty. "Epäilemättä, herra amiraali", sanoi upseeri, "teidän vallassanne on tehdä suuria palveluksia väliaikaiselle hallitukselle sekä vapauden ja oikeuden asialle."

"Tätä nykyä", vastasi amiraali kuivasti, "näkyy oikeuden asia tarvitsevan minun tukeani".

Tähän upseerit eivät keksineet muuta vastausta kuin että he olivat taistelleet vapaan parlamentin puolesta ja aikoivat toteuttaa aikeensa.

Amiraali teki pari kierrosta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan. "Minun ehtoni ovat seuraavat", hän selitti lopulta. "Salaliiton johtaja -- se teidän Savrolanne -- on heti luovutettava minun valtaani ja hänen on tuomioistuimen edessä vastattava murhasta ja kapinasta. Mihinkään neuvotteluihin en ryhdy, ennenkuin tämä on tapahtunut. Ellei tätä ole tehty ennen kello kuutta huomisaamuna, alan pommittaa kaupunkia ja jatkan sitä, kunnes ehtoihini on suostuttu."

Molemmat upseerit syyttivät moista tekoa raakamaisuudesta ja vihjasivat siihen suuntaan, että hän joutuisi vielä vastaamaan pommeistaan. Amiraali kieltäytyi pohtimasta sitä kysymystä tai ottamasta huomioon muita ehtoja. Koska osoittautui mahdottomaksi vaikuttaa häneen, palasivat upseerit maihin purrellaan. Kello oli nyt neljä. Niin pian kuin tämä uhkavaatimus tehtiin tiettäväksi raatihuoneeseen kokoontuneelle yhteishyvän valiokunnalle, syntyi siellä melkoinen hämminki. Pommiajatus oli peräti vastenmielinen pyyleville porvareille, jotka olivat liittyneet kapinalliseen puolueeseen heti kun kävi ilmi, että se pääsisi voitolle. Varsin epämiellyttävä se oli myöskin sosialisteista, sillä vaikka he hyväksyivätkin dynamiitin käytön toisia vastaan, ei heillä kuitenkaan ollut halua tutustua mieskohtaisesti vaarallisiin räjähdysaineisiin.

Upseerit tekivät selkoa kohtauksesta ja amiraalin vaatimuksista.

"Ja jos me kieltäydymme suostumasta niihin?" tiedusti Savrola.

"Silloin hän ryhtyy ampumaan kello kuudelta huomisaamuna."

"No niin, hyvät herrat, meidän täytyy purra hammasta ja kestää sekin löyly. Eivät he uskalla ampua koko varastoaan tyhjiin, ja niin pian kuin he huomaavat meidän pysyvän päätöksessämme, he antavat kyllä perään. Naiset ja lapset ovat turvassa kellareissa, ja mahdollisesti saamme jonkin linnakkeen tykeistä kohdistetuksi satamaan." Se ei synnyttänyt mitään innostusta. "Siitä tulee kallis leikki."

"Onhan sitä helpompiakin keinoja", virkkoi muuan sosialistien edustajista merkitsevästi pöydän päästä.

"Mitä te siis ehdotatte?" kysyi Savrola katsoen häneen kiinteästi; mies oli ollut Kreutzen läheisimpiä kannattajia.

"Tarkoitan sitä, että kävisi huokeammaksi, jos kapinan johtaja uhrautuisi yhteiskunnan puolesta."