Part 13

Sitten kajahti kadun toisesta päästä rummun pärinää ja torven terävä toitotus, joka tuon tuostakin toistui. Kapinalliset alkoivat hulluina kiihkosta ampua niin joutuin kuin taisivat; useita kaatui, ja yli ammunnan kohosi omituinen ääni, jonkinlainen käheä, kirkuva karjunta, joka alituisesti läheni.

Muuan mies hyppäsi maahan katusululta ja alkoi juosta alaspäin katua pitkin; viisi, kuusi seurasi häntä viipymättä; sitten kaikki puolustajat, kolmea lukuunottamatta, riensivät tiehensä paeten tuota outoa lähestyvää huutoa. Useat koettivat raahata mukaansa haavoittuneita, joita oli jo enemmänkin; nämä parkuivat tuskasta ja anoivat päästä rauhaan. Erään miehen hän näki vetävän toista nilkasta, poukutellen häntä epätasaista katua pitkin kaikista pyynnöistä huolimatta. Jäljelle jääneet kolme miestä ampuivat säännöllisesti rintasuojuksen takaa. Kaikkeen tähän kului useita sekunteja; ja kaiken aikaa uhkaava karjunta läheni lähenemistään.

Sitten syöksyi yhdessä silmänräpäyksessä hyökyaalto miehiä -- sinipukuisia sotilaita -- kohti katusulkua ja samaa vauhtia sen ylitse. Etunenässä rientävä upseeri, tuskin poikaikäänsä jättänyt nuorukainen, loikkasi maahan toiselle puolen: "Lakaiskaa tieltä ne raukkamaiset lurjukset -- eteenpäin, pojat!"

Nuo kolme säikkymätöntä miestä olivat kadonneet kuin paadet nousuvesilaineen alle. Sotamiehiä kapusi joukottain katusulun ylitse; hän saattoi nähdä heidän parveilevan ryhmissä jokaisen haavoittuneen kapinallisen ympärillä, työntäen hurjasti pistimiään alaspäin. Ja sitten taika lakkasi vaikuttamasta, koko kuva alkoi häälyä, ja parahtaen hän juoksi akkunan äärestä kätkeäkseen kasvonsa sohvan pieluksiin.

Ulkoa kuului hirvittävä melske. Kiväärituli räiskyi ankarana ja yhtämittaa, varsinkin pääkadulta, joka ulottui Savrolan kadun suuntaisena, ja hälinä vain kasvoi miesten karjunnasta ja askelten töminästä. Vähitellen taisteluhyöky vyöryi talon ohitse raatihuonetta kohti. Kun hän tämän tajusi, palasivat mieleen kaikki huolet. Taistelu oli käynyt vallankumouksellisille tuhoisaksi; hän ajatteli Savrolaa. Ja sitten hän rukoili -- rukoili kuin kouristuksessa, lähettäen pyyntöjään avaruuteen siinä toivossa, etteivät ne osuisi kuuroihin korviin. Hän ei maininnut mitään nimeä; mutta jumalat, jotka ovat kaikkitietäväisiä, lienevät sardonisesti hymyillen arvanneet, että hän rukoili voittoa kapinoitsijalle, jota rakasti, ja häviötä puolisolleen, presidentille.

Hetken päästä raatihuoneen taholta kuului hirvittävä rytäkkä. "Tykki", hän ajatteli, mutta ei uskaltanut katsoa ulos akkunasta; äskeiset näyt olivat alkaneet kuvottaa itse uteliaisuuttakin. Mutta hän saattoi kuulla ammunnan lähenevän, palaavan hänen suuntaansa; ja se sai hänet tuntemaan omituista iloa; kesken kaikkien kuohujen hänet valtasi sotamenestyksen nostattama riemu. Väkeä kuului virtaavan talon ohitse; akkunain alla ammuttiin, sitten kuului katuovelta ankaraa kolkutusta ja jyskytystä. Ne murtautuivat taloon! Hän syöksyi huoneen ovelle ja salpasi sen. Alakerroksessa pamahti useita laukauksia ja puuesineitä kuului murskautuvan. Peräytyvän joukon ammunta siirtyi talon ohitse palatsia kohti; mutta hän ei välittänyt siitä; hänen huomionsa jähmetytä toinen ääni, lähestyvien askelten kolina. Joku saapui portaita myöten yläkertaan. Hän pidätti henkeään. Ripaa väännettiin, ja sitten tuntematon, huomatessaan oven lukituksi, potkaisi sitä hurjasti. Lucil parahti.

Potkiminen taukosi, ja hän kuuli tuntemattoman päästävän hirvittävän voihkauksen. "Taivaan nimessä, päästäkää sisään! Olen haavoittunut ja aseeton." Hän alkoi surkeasti valittaa.

Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö, ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.

Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta minä olen piilopaikan tarpeessa."

"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.

"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."

"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten toiseen oveen.

"Älkää ilmoittako heille."

"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.

Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli kaupungissa jälleen verraten hiljaista.

Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului ihmisiä nousevan yläkertaan.

"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti tämän teille."

"Presidentti!"

"Niin, yhteishyvän valiokunnan presidentti." Kirje ilmoitti vain sen, että hallituksen joukot oli lyöty takaisin, ja se päättyi sanoihin: _Nyt on vain yksi lopputulos mahdollinen, ja se on saavutettu muutamassa tunnissa_.

Upseeri poistui huoneesta ilmoittaen odottavansa alakerroksessa siltä varalta, että hän halusi lähettää vastauksen. Lucil veti emännöitsijän huoneeseen ja syleili häntä itkien. Missä hän oli ollut koko tuon kauhean yön? Bettine oli ollut kellarissa. Savrola oli ajatellut häntä kuten kaikkea muutakin; hän oli kehoittanut vanhaa hoitajaansa viemään sinne vuoteensa, olipa vielä antanut edellisenä iltana varustaa sen kuntoonkin, mattoja ynnä muuta toimittaen. Siellä Bettine oli viipynyt koko ajan, kuten Savrola oli käskenyt. Ehdoton luottamus tähän ihailunsa kohteeseen oli vapauttanut hänet kaikesta pelosta omaan itseensä nähden, mutta hän oli ollut "ihan hirveässä tuskassa" Savrolan vuoksi. Eihän hänellä ollut ketään muuta maailmassa; toiset kohdistivat rakkautensa puolisoon, lapsiin, veljiin, sisariin; hänen hellän vanhan sydämensä kiintymys oli keskitetty mieheen, jota hän oli hoivaillut aina avuttomasta pikkulapsesta pitäen. Eikä Savrola ollut häntä unohtanut. Ylpeänä Bettine näytteli paperilippua, johon oli kirjoitettu sanat: _Terveenä ja turvassa_.

Palatsin taholta kuului nyt tukahutettua ampumista, ja sitä jatkui kaiken aamua. Mutta havaitessaan kadut jälleen rauhallisiksi Miguel sukelsi esiin piilopaikastaan ja astui huoneeseen. "Haluan tavata presidentin", hän selitti.

"Mieheni?" kysyi Lucil.

"En suinkaan, vaan hänen ylhäisyytensä herra Savrolan." Miguel pystyi nopeasti mukautumaan olosuhteisiin.

Lucilin mieleen johtui upseeri; hän mainitsi tästä Miguelille. "Hän opastaa teidät raatihuoneelle."

Sihteeri oli ihastuksissaan; hän juoksi alakertaan, eivätkä he nähneet häntä sen koommin.

Vanha emännöitsijä, joka oli käytännöllinen ihminen, ryhtyi puuhaamaan aamiaista. Johtaakseen ajatuksensa muualle Lucil auttoi häntä, ja pian -- sellainen on ihmismieli -- munat ja käristetty sianliha tuottivat hänelle lohdutusta. He tunsivat kevennystä huomatessaan, että ulko-ovelle oli taas majoitettu vartio. Tämän havainnon teki Bettine, sillä Lucil ei tahtonut katsahtaakaan ulos kadulle, missä hän oli nähnyt niin hirvittäviä kohtauksia, ja hän teki oikein, sillä vaikka katusulku olikin nyt ihmisten hylkäämä, virui sen ympärillä tai itse muurilla vielä parikymmentä möhkälettä, jotka muutama tunti varhemmin olivat olleet ihmisiä. Mutta yhdentoista tienoissa saapui muutamia työläisiä tuoden mukanaan kahdet heiterattaat; ja hetken kuluttua vain katukiveyksen veritahrat osoittivat, että siinä oli tuhottu muuta kuin aineellista omaisuutta.

Aamu kului verkalleen ja levottomuutta synnyttäen. Palatsin luota kuului yhtämittaista, joskin etäistä ammuntaa. Toisin ajoin se paisui kumeaksi jylinäksi, toisinaan taas yksityiset laukaukset kajahtivat ikäänkuin nopeana räiskyntänä. Viimein, puoli kolmen korvilla, se keskeytyi äkkiä. Lucilia värisytti. Kamppailu oli ratkaistu, suuntaan tai toiseen. Hänen mielensä kieltäytyi pohtimasta kaikkia mahdollisuuksia. Väliin hän tarrautui hurjan pelon valtaamana vanhaan emännöitsijään, joka turhaan koetti häntä tyynnytellä; väliin hän auttoi tätä talouspuuhissa tai suostui maistelemaan niitä aterioita, joita tuo kunnon eukko valmisteli hänelle, toivoen saavansa murheet karkoitetuiksi mukavuutta tarjoamalla.

Pahaa ennustava äänettömyys, joka oli seurannut ammunnan taukoamista, ei kestänyt kauan. Juuri silloin kuin Bettine sai suostutelluksi Lucilin maistamaan omenapiirakkaa, osui heidän korviinsa ensimmäinen suurtykin jymähdys. Kaukaakin tuo hirvittävä räjähdys sai akkunaruudut tärisemään. Lucilia värisytti. Mitä se oli? Hän oli toivonut, että kaikki oli päättynyt; mutta jymähdys seurasi jymähdystä, kunnes satamasta kaikuva tykinjyske melkein hukutti heidän äänensä. Se oli uuvuttavaa odotusta noille kahdelle naiselle.

XIX LUKU

Havainto-opetusta

Luutnantti Tiro saapui raatihuoneelle turvallisesti, sillä vaikka kadut olivatkin täynnä kiihtynyttä väkeä, niin nämä olivat rauhallisia kansalaisia, ja hänen selittäessään, että hän oli lähetetty Savrolaa tapaamaan, he sallivat upseerin jatkaa matkaansa. Kunnallistalo oli komea rakennus, laadittu valkoisesta kivestä ja runsaasti koristettu kuvapatsailla ja veistoksilla. Sen edustalla oli rauta-aidan kiertämänä avara pihamaa, johon päästiin kolmesta portista; keskellä pihaa pulppusi alituisesti suuri suihkulähde manalle muuttaneiden kunnallisten merkkihenkilöiden marmoripatsaiden ympäröimänä. Koko laitos oli täysin Lauranian rikkaan ja loistavan pääkaupungin arvoinen.

Keskiportilla seisoi vahdissa kaksi kapinallista sotamiestä pistimet kivääriin kiinnitettyinä, eivätkä nämä sallineet kenenkään käydä sisään, ellei hänellä ollut virallista lupaa. Pihamaan poikki kiirehti lakkaamatta lähettejä, ja viestintuojia saapui tai poistui täyttä laukkaa. Porttien ulkopuolella seisoi suuri väkijoukko, enimmäkseen rauhallisena, joskin voimakkaan kiihtymyksen valtamana, ja se täytti kokonaan leveän kadun. Siinä kierteli hurjia huhuja ja mielet olivat ankarasti kuohuksissa. Etäältä kuului selvästi uhkaavaa ammuntaa.

Tiro tunkeutui väkijoukon lävitse suuremmitta vaikeuksitta, mutta portilla vahdit sulkivat häneltä tien. He kieltäytyivät päästämästä häntä sisään, ja tuokion ajan hän pelkäsi antautuneensa vaaraan turhan vuoksi. Onneksi sentään muuan kunnallisviraston palvelijoista, joka maleksi pihamaalla, tunsi hänet Molaran adjutantiksi. Hän kirjoitti nimensä paperipalaselle ja pyysi miestä viemään sen Savrolalle eli, kuten häntä nyt nimitettiin, yhteishyvän valiokunnan presidentille. Palvelija poistui, ja kymmenen minuutin kuluttua hän palasi mukanaan upseeri, jonka rinnalla loisti vallankumouksellisen puolueen punainen olkavyö; tämä pyysi luutnanttia seuraamaan viipymättä.

Raatihuoneen eteishalli oli täynnä kiihtyneitä ja suulaita patriootteja, jotka hartaasti halusivat palvella vapauden asiaa, jos sen saattoi tehdä henkeään uskaltamatta. Kaikilla oli punainen nauharuusu, ja he juttelivat äänekkäästi pohtien taisteluviestejä, joita sanansaattajat toivat ja jotka sitten naulattiin seinille. Tiro ja hänen oppaansa kulkivat hallin halki ja kiirehdittyään käytävää pitkin saapuivat erään pienen valiokuntahuoneen ovelle. Sen vaiheilla oleili useita vartioita ja lähettejä; ovella seisoi vahtina upseeri. Hän avasi oven ja ilmoitti luutnantin saapuneen.

"Hyvä on", virkkoi tuttu ääni, ja Tiro astui sisään. Se oli pieni laudoilla vuorattu huone, seinissä kaksi korkeata ja syvälle muuriin upotettua akkunaa, joita raskaat, haalistuneet punertavat verhot reunustivat. Savrola istui kirjoittamassa keskelle lattiaa sijoitetun pöydän ääressä; Godoy ja Renos keskustelivat akkunan luona; neljäs henkilö, jota hän ei sillä haavaa tuntenut, kirjoitteli uutterasti eräässä nurkassa. Suuri demokraatti kohotti katseensa.

"Hyvää huomenta, Tiro", hän sanoi hilpeästi, ja nähtyään sitten nuorukaisen kasvoilla vakavan ja malttamattoman ilmeen hän tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Tiro ilmoitti kiireesti presidentin haluavan luovuttaa palatsin.

"Hyvä", virkkoi Savrola, "Moret on siellä, ja hän on jo valtuutettu suostumaan siihen."

"Hän on kuollut."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Savrola matalalla, tuskaa ilmaisevalla äänellä.

"Hän sai luodin kurkkuunsa", vastasi luutnantti lakoonisesti.

Savrola oli käynyt aivan kalpeaksi; hän piti Moret'sta ja he olivat kauan olleet ystävyksiä. Hänet valtasi inho koko liikettä kohtaan; hän tukahutti sen, nyt ei ollut aikaa surra. "Tarkoitatteko, ettei kansa hyväksy antautumista?"

"Mahdollisesti se on teurastanut koko linnakkeen."

"Mihin aikaan Moret surmattiin?"

"Neljänneksen yli kahdentoista."

Savrola otti paperin, joka sijaitsi hänen vierellään pöydällä. "Tämä on lähetetty puoli yhdeltä."

Tiro katsahti siihen. Siihen oli merkitty _Moret_ ja se ilmoitti seuraavaa; _Valmistaudun loppurynnäkköön. Kaikki hyvin_.

"Se on väärennys", virkkoi luutnantti peittelemättä. "Lähdin itse liikkeelle ennen puolta yhtä, ja siihen mennessä herra Moret oli ollut hengetönnä jo kymmenen minuuttia. Joku toinen on anastanut johdon."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Savrola hypähtäen pystyyn pöytänsä äärestä. "Kreutze!" Hän tarttui hattuunsa ja keppiinsä. "Tulkaa; ihan varmasti hän murhaa Molaran ja kaikki muutkin, ellei häntä estetä siitä. Minun täytyy lähteä sinne mieskohtaisesti."

"Mitä?" sanoi Renos. "Se ei käy päinsä, teidän paikkanne on täällä."

"Lähettäkää joku upseereista", ehdotti Godoy.

"Täällä ei ole ketään, joka kykenisi pitämään kansaa aisoissa, ellette halua lähteä itse."

"Minäkö! Se ei tule kysymykseenkään!" sanoi Godoy joutuisasti. "Se olisi hyödytöntä; minulla ei ole mitään valtaa roskaväen keskuudessa."

"Sellainen ääni ei teidän kellossanne ole ollut koko aamua", vastasi Savrola rauhallisesti, "ei ainakaan siitä pitäen kuin hallituksen hyökkäys saatiin torjutuksi". Kääntyen sitten Tiron puoleen hän sanoi: "Lähdetään."

He olivat juuri poistumaisillaan huoneesta, kun Tiro huomasi, että nurkassa istuva kirjuri katseli häntä. Hämmästyksekseen hän tunsi Miguelin.

Sihteeri kumarsi ivallisesti. "Täällä siis tavataan", hän sanoi; "menettelitte viisaasti, kun seurasitte minun esimerkkiäni".

"Te loukkaatte minua", virkkoi Tiro syvästi halveksien. "Rotat hylkäävät uppoavan laivan."

"Sitä viisaampia ne ovat", vastasi sihteeri; "eivät ne tuottaisi mitään hyötyä jäämällä siihen. Olen aina kuullut, että adjutantit poistuvat ensimmäisinä taistelusta."

"Te olette helvetin saastainen koira", virkkoi luutnantti eksyen takaisin siihen alkuperäiseen väittelytapaan, joka oli hänelle tutumpi.

"En voi odottaa kauempaa", virkkoi Savrola äänellä, joka kuului selvältä käskyltä. Tiro totteli, ja he poistuivat yhdessä.

Kuljettuaan käytävää pitkin ja hallin halki, missä Savrolalle hurrattiin raikuvasti, he saapuivat ulko-ovelle, jonka edustalla vaunut odottivat. Kymmenkunta ratsastavaa miestä, joilla oli punainen nauharuusu ja kivääri kullakin, järjestyi ympärille saattueeksi. Nähdessään suuren johtajansa ja kuullessaan sisältä eläköön-huutoja alkoi portin ulkopuolellakin odottava kansa hurrata. Savrola kääntyi saattueen johtajan puoleen. "En tarvitse henkivartiota", hän sanoi, "ne ovat välttämättömiä vain tyranneille. Tahdon lähteä yksinäni." Saattue peräytyi. Hän astui Tiron kera vaunuihin, ja kahden voimakkaan hevosen vetäminä ne vierivät kadulle.

"Te ette pidä Miguelista?" kysyi Savrola hetken kuluttua.

"Hän on petturi."

"Sellaisia on kaupungissa paljon. Luultavasti te sanoisitte minuakin petturiksi."

"Oh, mutta te olette aina ollut sellainen", vastasi Tiro häikäilemättä. Savrola naurahti. "Minä tarkoitan", jatkoi toinen, "että te olette aina koettanut kumota olevia oloja."

"Olen siis lojaalinen petokselleni", ehdotti Savrola.

"Niin -- teidän kanssanne me olemme olleet aina sodassa, mutta tuo kyykäärme --"

"Teidän täytyy ottaa ihmiset sellaisina kuin ne ovat", selitti Savrola; "epäitsekkäitä on hyvin harvassa. Tuo kyykäärme, kuten te häntä nimitätte, on täydellinen kurjimus; mutta hän pelasti minun henkeni ja pyysi minua vastalahjaksi pelastamaan hänet. Saatoinko tehdä muuta? Sitä paitsi hän on hyödyllinen. Hän tuntee tarkalleen valtion raha-asiain nykyisen tilan ja on tutustunut ulkopolitiikkaan yksityiskohtaisesti. Mutta miksi me pysähdymme?"

Tiro katsahti ulos. Kadun poikki ulottui sulku muodostaen sen umpikujaksi. "Koettakaa seuraavasta kulmasta", hän sanoi ajurille; "joutukaa siitä." Nyt saattoi selvästi erottaa ammunnan. "Me olimme tänä aamuna saamaisillamme teidän pinteeseen", virkkoi Tiro.

"Niin", vastasi Savrola; "minulle kerrottiin, että hyökkäys saatiin vaivoin torjutuksi".

"Missä te itse olitte?" kysyi nuorukainen perin hämmästyneenä.

"Raatihuoneella nukkumassa; olin kovin väsynyt."

Tiro tunsi vastustamatonta inhoa. Hän oli siis raukka, tuo suuri mies. Hän oli aina kuullut mainittavan, että politikoitsijat olivat arkoja nahastaan ja lähettivät toisia taistelemaan puolestaan. Mutta hän oli sentään luullut Savrolaa toisenlaiseksi; tämähän tunsi niin tarkalleen polopelinkin; yhtä kaikki hän olikin samaa maata kuin kaikki muutkin.

Savrolan aina tarkka silmä havaitsi hänen ilmeensä, ja hän naurahti kuivasti. "Teidän mielestänne minun olisi kai pitänyt olla ulkona kaduilla? Uskokaa minua: tein paljon enemmän hyötyä siellä, missä todellisuudessa olin. Jos olisitte nähneet mikä kauhu ja kammo raatihuoneelle vallitsi taistelun aikana, niin olisitte älynnyt, että saattoi ihminen tehdä pahempaakin kuin käydä täydessä rauhassa nukkumaan. Sitä paitsi oli jo tehty kaikki, mihin ihmisvoima kykeni, emmekä me olleet laskeneet väärin."

Tämä ei saanut Tiroa vakuutetuksi. Hänen hyvät ajatuksensa Savrolasta olivat haihtuneet. Hän oli kuullut paljon tämän miehen valtiollisesta rohkeudesta. Mutta hänen mielestään fyysillinen urhous oli aina siveellistä arvokkaampi. Vastahakoisesti hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Savrola oli pelkkä suunsoittaja, rohkea kylläkin siellä, missä sanoilla taisteltiin, mutta varovainen ryhdyttäessä vakavampaan työhön.

Vaunut pysähtyivät uudelleen. "Täällä on katusulkuja joka taholla", selitti ajuri.

Savrola kurkisti ulos akkunasta. "Me olemmekin jo lähellä päämäärää, jatketaan tästä jalan; sinne on vain muutama sata askelta Perustuslaki-aukion poikki." Hän hyppäsi kadulle. Katusulku oli autiona kuten kaikki kadut tässä osassa kaupunkia. Useimmat hurjistuneista kapinallisista ahdistelivat palatsia, ja rauhalliset kansalaiset pysyttelivät taloissaan tai oleskelivat raatihuoneella.

He kapusivat tuon karkeatekoisen muurin yli, joka oli laadittu kasaamalla katukiviä ja hiekkasäkkejä kaksien vankkurien alle ja päälle, ja kiiruhtivat sitten katua pitkin. Se johti kaupungin isolle aukiolle. Toisessa päässä oli parlamenttitalo, jonka tornissa liehui kapinan punainen lippu. Pääoven edustalle oli kaivettu ampumahauta, ja siinä näkyi muutamia kapinallisia sotureita.

He olivat kulkeneet suunnilleen neljänneksen aukiota, kun äkkiä tuprahti savupyörylä ampumahaudasta tai katusululta kolmisen sadan metrin päästä; sitä seurasi nopeasti viisi tai kuusi muuta. Savrola seisahtui hämmästyneenä, mutta luutnantti käsitti heti tilanteen. "Juoskaa!" hän huusi. "Tuolla on kuvapatsas -- sen takana ollaan suojassa."

Savrola alkoi juosta niin nopeaan kuin jaksoi. Katusululta ammuttiin yhä. Hän kuuli kaksi imevää maiskahdusta ilmassa; jotain iski kiveykseen hänen edessään, niin että siruja tuiskahti ylt'ympärille, ja hänen juostessaan edelleen ilmestyi maahan harmaa juova; rauta-aidasta hänen viereltään kuului äänekäs helähdys; maasta pulpahti tomua omituisina tuprahduksina. Nyt hän alkoi selvemmin käsittää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi; mutta välimatka oli lyhyt, ja hän ennätti hengissä kuvapatsaan suojaan. Sen tukevan jalustan takana oli yllin kyllin suojaa kummallekin.

"Ne ampuvat meitä."

"Niin tekevät", vastasi Tiro. "Piru heidät periköön!"

"Mutta miksi?"

"Univormupukuinen mies juoksemassa -- hemmetin lystiä leikkiä niille!"

"Meidän täytyy jatkaa matkaamme", virkkoi Savrola.

"Emmehän me voi kulkea aukion poikki."

"Mitä tietä sitten?"

"Meidän täytyy pyrkiä katua myöten pois päin, niin että kuvapatsas jää meidän ja ampujain väliin, ja sitten jatketaan jotakin vasemmanpuolista katua."

Ison aukion poikki ulottui muuan pääkatu jatkuen siitä suorakulmaisesti siihen suuntaan, minne he pyrkivät. Oli mahdollista peräytyä sitä myöten kuvapatsaan suojassa ja siirtyä kauempana rinnakkaiskadulle. Täten he voisivat karttaa ampumahaudasta suuntautuvaa tulta tai ainakin supistaa vaarallisen matkan muutamaksi metriksi. Savrola katsahti Tiron osoittamaan suuntaan. "Mutta tämä tie on lyhempi", hän virkkoi viitaten aukion poikki.

"Paljon lyhempi", vastasi luutnantti; "se johtaa teidät kolmessa sekunnissa toiseen maailmaan".

Savrola nousi. "Lähdetään", hän virkkoi; "minä en salli sellaisten näkökohtien vaikuttavan päätöksiini. Tässä on kysymys useiden ihmisten hengestä; aika on vähissä. Tämä on sitäpaitsi oivallista havainto-opetusta."

Veri oli kohonnut hänen poskilleen ja hänen silmänsä säihkyivät; kaikki, mikä hänessä oli häikäilemätöntä, koko hänen rakkautensa jännitystä kohtaan kuohui hänen suonissaan. Tiro katsoi häneen kummastellen. Hän oli itsekin urhoollinen, mutta häntä ei miellyttänyt syöstä suin päin kuolemaan hullun politikoitsijan kantapäillä. Kuitenkaan ei hän suvainnut kenenkään rupeavan oppaaksi. Hän ei virkkanut enempää, vaan peräytyi kuvapatsaan toiseen päähän ikäänkuin tilaa varatakseen, syöksähti sitten aukealle ja lähti juoksemaan tarmonsa takaa.

Kuinka hän oikeastaan pääsi aukion poikki, sitä hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Yksi luoti lävisti hänen lakkinsa lipan, toinen viilsi rikki hänen housunsa. Hän oli nähnyt monen miehen kaatuvan taistelussa ja odotti sitä hirvittävää iskua, joka rusahtaen paiskaisi hänet kumoon kiveykselle. Vaistomaisesti hän kohotti vasenta käsivarttaan ikäänkuin suojatakseen kasvojaan. Viimein hän ennätti turvaan, hengästyneenä ja itsekin ihmetellen. Sitten hän katsahti taakseen. Puolimatkassa hän näki Savrolan astelevan rauhallisena ja täyteen mittaansa suoristuneena. Kolmenkymmenen metrin päässä tämä pysähtyi, otti päästään huopahatun ja heilutti sitä uhmaavasti tuolle etäiselle katusululle. Tiro huomasi hänen hätkähtävän käsivarttaan kohottaessaan ja hatun putoavan maahan. Hän ei nostanut sitä, ja seuraavassa tuokiossa hän seisoi jo luutnantin vieressä kasvot kalpeina, hampaat yhteen puristettuina, jokainen lihas jännitettynä. "Sanokaapa, luutnantti", hän virkkoi, "pidetäänkö tuota kiivaana tulena".

"Te olette hullu", vastasi luutnantti.

"Miksi niin?"

"Kannattaako tuolla lailla uhrata henkeään ja ruveta odottelemaan niitä ärsyttääkseen?"

"Oh", vastasi Savrola perin kiihtyneenä, "minä heilutin hattuani Sallimukselle enkä noille kurjille edesvastuuttomille luontokappaleille. Ja nyt palatsiin; kenties tulemme jo liian myöhään."