Part 1

KANSA NOUSEE

Kirj.

Winston Churchill

Englanninkielestä ["Savrola"] suomentanut

Toivo Wallenius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

I. Valtiollinen merkkitapaus II. Valtion päämies III. Kansan mies IV. Lähetystö V. Salajuonia VI. Perustuslaillisista syistä VII. Hovitanssiaiset VIII. Tähtien tuikkeessa IX. Amiraali X. Taikasauva XI. Yön hetkinä XII. Sotaneuvottelu XIII. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin XIV. Armeija XV. Yllätyksiä XVI. Kapina edistyy XVII. Palatsin puolustus XVIII. Akkunan ääressä XIX. Havainto-opetusta XX. Loppu lähenee XXI. Laivaston paluu XXII. Elämä palkitsee

I LUKU

Valtiollinen merkkitapaus

Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain, sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.

Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla. Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä. Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa purkaa ilmoille tunteensa.

Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas, sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa. Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa. Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena. Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta. Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut, että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.

Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä. Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen, pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä lupauksen täyttymistä.

Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille. Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden, oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.

Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä. Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan, ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.

Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti, mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen. Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.

Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön! Eläköön!"

Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti tilaa.

Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua. Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla, jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen levottomana saada tietoonsa.

Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu -- yllätetty itse senaatissa, sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.

Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa. "Teidät on petetty -- sydämetöntä kavallusta -- toiveet, joita olemme hautoneet, on murskattu -- kaikki on ollut turhaa -- kavallettu! kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen, jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat. "Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian kansa!"

Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.

Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä, joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.

Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä. Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi. "Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty. "Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava. "Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset, lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi. "Anna meille takaisin oikeutemme -- sinä olet varastanut ne!"

Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä, ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen, kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten -- joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan, ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.

Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka seisoi vieressä.

"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla. Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen antaen useita määräyksiä.

"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa riittää, majuri".

Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."

Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.

Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa vallitsi jälleen rauha.

II LUKU

Valtion päämies

Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.

"Ei vaarallisesti, kenraali", vastasi luutnantti.

"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni. Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia, niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." -- Nämä viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle, joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö. Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä. Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa, missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.

"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan päämiehensä kasvot.

"Se ei merkitse mitään -- vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"

"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."

"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan Perustuslain 20. osastossa: _Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin_." Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia loukataan rankaisematta -- tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti velvollisuutensa erittäin päättäväisesti -- hän on oivallinen soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä, palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne, nuori mies."

Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista merkkitehtävistä ja menestyksestä.

Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen, vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia. Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.

Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis, mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio? Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.

"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa. "Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan, jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.

Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä. Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi; seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.

"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."

"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet haavoittunut."

"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no niin, me käytimme luoteja -- ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."

"Mitä tapahtui senaatissa?"

"Kuten tiedät, olin odottanut ikävyyksiä. Ilmoitin puheessani, että vaikka tilanne vielä olikin sekava, olimme kuitenkin päättäneet palauttaa tasavallan vanhan perustuslain, mutta oli käynyt välttämättömäksi poistaa luettelosta tyytymättömät ja kapinalliset. Pormestari otti sen laatikosta, ja ne polkivat toisiaan varpaille päästäkseen näkemään äänestäjäin kokonaismäärää eri vaalipiireissä. Nähdessään kuinka suuresti ne olivat supistuneet, he olivat perin suutuksissaan. Godoy oli aivan sanaton; se mies on aika hölmö. Louvet ilmoitti, että tämä oli katsottava vain kokeeksi ja että äänioikeutta laajennettaisiin, kunhan päästäisiin vakiintuneempiin oloihin; mutta ne ulvoivat raivosta. Niin, ellei siellä olisi ollut ovenvartijoita ja muutamia kaartilaisia, luulen että he olisivat käyneet minun kimppuuni itse eduskuntasalissa. Moret pui minulle nyrkkiään -- naurettava aasi -- ja syöksyi puhumaan roskajoukolle pötyä?"

"Entä Savrola?"

"Oh, Savrola -- hän pysyi vallan tyynenä; hän nauroi nähdessään luettelon. 'Tässä on kysymys vain muutamasta kuukaudesta', hän sanoi; 'minua kummastuttaa, että te luulette sen kannattavan'. Sanoin, etten ymmärtänyt häntä, mutta siitä huolimatta hän ilmaisi totuuden." -- Tarttuen sitten vaimonsa käteen hän nousi verkalleen ja mietteissään portaita.

Mutta vähän on julkisuuden miehelle suotu lepoa sisäisten häiriöiden aikana. Tuskin oli Molara ennättänyt portaiden päähän ja astunut vastaanottohuoneeseen, kun vastakkaisesta ovesta tuli muuan mies häntä vastaan. Tämä oli pienikasvuinen, tumma ja varsin ruma, kasvot iän ja kamarielämän kurtistuttamat. Niiden kalpeus kävi sitä silmäänpistävämmäksi, koska sekä tukan että viiksien väri oli punertavaa mustaa, jota luonto ei koskaan kykene luomaan. Kädessään hän kantoi isoa paperikääröä, jonka hänen pitkät ja laihat sormensa olivat huolellisesti jakaneet eri osastoihin. Mies oli presidentin sihteeri.

"Mitä nyt, Miguel?" kysyi presidentti; "onko teillä papereita minua varten?"

"On, herra presidentti; mutta muutama minuutti riittää kyllä. Teillä on ollut jännittävä päivä; olen iloinen siitä, että se on päättynyt onnellisesti."

"Eihän se ole ollut vailla mielenkiintoa", virkkoi Molara väsyneesti. "Mitä teillä siinä on?"

"Useita ulkomaanasioita. Suur-Britannia on lähettänyt kirjelmän afrikkalaisen siirtokuntamme eteläpuolella olevan toiminta-alueen johdosta, ja ulkoasiainministeri on luonnostanut siihen vastauksen."