Part 9

Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.

Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa. Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli käräjille, lyötiin hänet hengiltä.

"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje. Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."

Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen Värendissä.

Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen, missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle, ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja rautapaitaan.

Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille, jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita, että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.

"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot, mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin miehet!"

Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä, ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"

Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.

Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti sisäänkäytävä tukkoon.

Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.

Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker, joskus sietää sentään läimähytelläkin!"

"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä. "Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."

Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja! Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."

Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen. "Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi luostarin portille.

Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin, ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron partaalle on pystytetty muistokivi.

Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle yleni solakka tammi.

XII.

VETEHINEN.

Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi empimättä myöntävästi.

Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin, mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".

Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin, ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä. Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja -helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi kun saa oikein itkeä."

Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."

Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa maistamattakaan.

"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.

Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen, mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo, ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"

Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki menivät hyvin aikaisin levolle.

Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.

Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten, keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"

Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä hellittänyt avainta luotaan.

Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal -- kaikki väreili valoa, ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.

Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta." Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen, ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen, mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an aina joen rannalle saakka.

Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen. Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä minun, Toa!"

Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola, missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin pahaako sinä minulle suotkin?"

Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle: "Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan seinältä... jos hän vielä siihen kykenee."

Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle. Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei, minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän vapahtajani elävän."

Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi näkyvistä.

Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.

XIII.

JÄTTILÄISNAINEN.

Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar, sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"

Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata tukkaansa.

"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä", sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.

Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein, "vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa, mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello, joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa nukkua."

Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.

Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa, mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe, ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana, vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.

Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.

Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän, "mutta kyllä se täksi illaksi välttää".

Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui, että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.

Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta, vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.

Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset, rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."

Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen, astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin, kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin kuulet minun huutavan sinua!"

Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti: "Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"

Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina odottelemassa.

Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.

Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo kotona!"