Part 7

Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten, vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin. Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa. "Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt kuollut."

Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta. "Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"

Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä. Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä ylväs ja kallionkova kuin hänkin.

IX.

ARNLJOT JÄLLILÄINEN.

MURHA.

Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.

Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan, miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden mukana pöydässä.

Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään moisen tihutyön tekijäksi.

Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli talon tytär.

Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt, mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää, mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita. "Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun päin. "Ingefrid!" sanoi hän.

Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.

Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun paitaan sydämen kohdalle.

Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän käräjiä.

Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet, etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi. Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi. Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."

Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan. Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.

Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.

Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika, ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.

Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen ilme.

"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia, talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"

"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä tulleen takaisin oikeaan aikaan."

"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta supattelevatkaan!"

Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen läikän paitaan."

"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."

Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.

Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.

"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten onnistunut."

Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän kankeen.

Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."

Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot, voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta hengensakkoon."

"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla, "sitä sakkoa saatte te odottaa!"

Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista sudenkosto sille lainuhmaajalle!"

Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois täältä, susi!"

Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa ja lauloi samalla:

"Sutena, sutena saat sinä kulkea, Sutena surmaasi syöstä, julkea!"

Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille, jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa lukea totuutta ihmissilmästä -- teille julistan minä ikuisen sodan!" Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli takaisin taloon.

Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.

Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi. Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan, joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä. Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa, kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"

"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole uskaltaneet lähellekkään."

"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain talokas höyhenpatjoilleen.

ERÄMAAN KAIPUU.

Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden. Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta. Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri, lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä. Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.

Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski keihäänsä pois.

"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa. "Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa? Eikö olisi siis syytä itkeäni!"

Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani, kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni. Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon. Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan. "Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah, sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule! Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule siipiniekka!"

Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja mannerten.

Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen naisen Ingefridiksi.

"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä, että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä siinä, mitä hän ymmärtää."

Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi hän ajatella untansa.

"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."

Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja ystävä.

Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä sinä, mitä sinä ajattelet?"

"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.

Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan, mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.

Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot! Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa vauhtia.

Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi. Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"

STIKLASTADIN TAPPELU.

Arnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.

Eräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan ryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän hämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta takana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi hänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: "Monen matkustajan tavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella rehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on täällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen norjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet."

Arnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi sissiä.

Ehdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen leiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa. Olavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa, Tormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin ilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:

"Päivä on noussut, kukko jo kiekui. En herätä minä teitä viinikemuihin, en kauniin kultakutrin kuiskeisiin, vaan veriseen miekanmittelöön herätän minä teidät!"

Koko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille palkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.

Sitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat lähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat sitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit, mutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan etumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen katseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi kypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi. Silloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat vain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja sanoi: "Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut omiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas."

Kun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään yht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. "Vain kerran ennen on minut vallannut moinen heikkous", mumisi hän itsekseen, "kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä askeleella epäröimään."

Olavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet sotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: "Eteenpäin, eteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!"

Taistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä tuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien yllä kiiriskeli sotahuuto: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!"

Etumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset ampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä nuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni tunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi linnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin myrskyrakeita.

Kamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas, joka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja siihen hänet vihollisen keihäs lävisti.

Kun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen ladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. "Oletpa kamalan kalpea", sanoi lääkenainen, "mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä ja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin hajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi."