Part 6

Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta, mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää? Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni. Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."

Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme. Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä te olette surmanneet unheen."

Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni matkaansa.

Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella, ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja painakoon sen mieleensä."

KYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.

Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.

Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli jäänyt yli nenän ulottuva arpi.

"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."

"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.

"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."

"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.

Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen. Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen kuninkaankartanoon.

Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa. Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä paikallaan.

Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat, kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät tallissa.

Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"

Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.

"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!" Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle, välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli, nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan kuningasta, en tahdo elää."

STYRBJÖRN MERELLÄ.

Hän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai lisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä, missä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.

Sitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien sisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa sopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö oli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain sataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista sateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä muuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin sotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja Styrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi paatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat auki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat silloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat ja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.

Ketään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi viittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla karaistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta yksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli todellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin melkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan saanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä sitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin siihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin heittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea, mitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei vain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä hautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald Sinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä ylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä yrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin laivoin saapumaan luokseen.

Kokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen satamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä lasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä metsäisempiä saaria kohti.

Saatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten laivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä purtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta kuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän itselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. "Joko minä pian istun kunnia-istuimella Uppsalassa", mumisi hän, "tai luodaan minulle hautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun".

FYRISKENTÄN TAPPELU.

Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas, oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.

Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille. Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies, joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin. Sellainen on ihmisen kohtalo!"

Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu, ojensi hänelle keihään ja katosi.

Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen, ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen sadekuuro nuolia ilmaan.

Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin, ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä, vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin, ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi, että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.

Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi Sylikuningas.

Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika. Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.

Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen. Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia, ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle, missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.

Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin vietiin hänet Odinin saliin.

Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta. Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."

Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim. Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti: "Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin miekaniskuihin."

Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.

Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen, seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita siitä, että hänellä oli tytär!"

VIII.

SIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.

Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan, Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.

Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin. Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa. Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta, mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.

Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren, kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen! Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät lähestyy."

Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa, jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.

Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään. Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he. Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa, muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.

"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena. Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä tapaamaan.

Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein, kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän ripustanut kilpensä."

Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti: "Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."

Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin poistuessa laivoilleen.

"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä, eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.

Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa. Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet kuningattarekseen.

Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita. Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.

Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista, mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.

Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme. Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme. Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle. Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.

"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko ja muhkeimmat laivat mukanaan.

Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana, että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat saarelle tappelua katselemaan.

Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö, että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen alituisesti kuulostavan oveen päin.

Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä. "Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko veteen. Se oli Pitkä Käärme."

"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."

"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas! käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa kannelta kannelle. -- Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. -- Norja käsistäsi, kuningas! vastasi mies. -- Minä olin silloin raivannut itselleni tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."

"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina, että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen, jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna. "Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi. Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan urhokkaimman uroon."