Part 5

Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa, heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi tulinen ottelu.

Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja, otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois. Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki, jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen rantakaupunki Luna.

"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan herttuakunnaksi.

Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf, koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti kuninkaan jalan huulilleen.

Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa, ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren merkkinä kuulumista normannein sukuun.

VI.

ANSGARIUS.

Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi. Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi", koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta. Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia, pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen kannattivat satamasiltoja.

Siellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.

Eräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka eivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella lehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja laulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä kyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä viileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu hirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella, kuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.

Vilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita ulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin villakudoksilla oli suunnaton menekki.

Maihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset, mutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen, kahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista Pikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli Ansgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja suuteli häntä molemmille poskille.

"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi", puheli hän reippaan ja iloisen ystävällisesti. "Ne ottivat meiltä kaiken omaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme keisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä maksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan tahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?"

Mies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin tuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö Härger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta vanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli epäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat, sekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan kansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: "Kuningas Björn on metsällä."

Kaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan vanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen. "Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan", puheli hän, "ellen saisi teitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto siinä on hieman matala."

Ansgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti peseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he levolle.

Seuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella heitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa, Ansgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja hän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat hänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.

"Koska kuningas Björn on poissa", alkoi Härger teeskennellyn leppeästi, "olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat pidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne jälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä maittavia ruokia."

"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä", vastasi Ansgarius nöyrästi ja hiljaa. "Siksipä kudommekin nuottaa, voidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle emännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän paha olla."

Tultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: "Tässä on aimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten ovenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella."

Ansgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi hän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. "Tästä saimme ehtoollisviiniä kuoleville", sanoi hän. "Säilyttäkää sitä hyvin, äiti Frideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!"

Birkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä oli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he ilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina siitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet birkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: "Ansgarius, milloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?"

"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki", vastasi hän ja astui oven eteen auringonpaisteeseen. "Kiitollisena tunnen sydämessäni, että te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä olen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden metsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta minkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin viljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa telmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt monen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten kunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren päällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut merikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin muistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi."

Kumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt oli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa. Sodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta rauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä, ja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.

Härger kuiskasi hänelle: "Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on ihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja olen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran." Sitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: "On oikein ja laadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun jumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan sen ihmeellä."

Ansgarius vastasi: "Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani ihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta ja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä rakennetuksi ensimäisen kirkonkin."

"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut", vastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja huudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: "Mutta jos sinä haluat kirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et saa sitä jumallinnaasi pystyyn."

Ansgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui vuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen. Se kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla hänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut: "Ansgarius", sanoi ääni, "päällikkö puhui totta".

Hän kauhistui ja nousi aikaisin ja souti verkoilleen. "Varo vastaista rantaa", huusi Frideborg hänen mennessään. "Siellä vuorten vinkaloissa asuu vielä monta jättiläistä."

Se johti hänen mieleensä vielä kerran äänen sanat. Tuolla etäällä kohosivat kalliot torneina, ja kun hän nosti päätään, luuli hän melkein näkevänsä jättiläisten istuvan siellä ylhäällä, ja heidän ihonsa oli kuin kaarnaa, ja heidän sormensa olivat kuin kouristuneet valtavain paatten ympärille, ja heidän tukkansa oli valahtanut otsalle.

Päivän ensi tuuli suhisi mäntyjen latvoissa, ja Ansgarius risti kätensä silmien yli. Niin istui hän hetkisen ajatuksiin ja kyselyihin vaipuneena. Vähitellen syttyi hänen sielussaan sisäinen valo ja antoi heti toisen mielen äänen sanoille.

Hän käänsi ruuhensa jälleen Birkaa kohti, ja kun hän oli päässyt rannalle puiden ja pähkinäpensaiden sekaan, leikkasi hän itselleen korkean ristin. Sen heitti hän olalleen ja meni kedolle, minne kansa juuri kokoontui käräjiä pitämään.

Niin kuin Ansgarius puhui sinä päivänä, ei hänen vielä koskaan eläessään oltu suotu käytellä sanan lahjaa. Ei ollut lopulta enään ainuttakaan ihmistä Birkassa, joka ei olisi rientänyt häntä kuulemaan. Sairaat ja vanhukset, jotka tuskin kykenivät liikuttamaan jalkojansa, orjat, kauppiaat ja lapset, kaikki ohjasivat askeleensa käräjäkedolle. Toiset istuivat ruohostossa, toiset kantoivat vielä olallaan lapioitaan tai muita työkalujaan, ja suuret joukot antoivat pukea itsensä valkoisiin vaatteisiin, ja heidät kastettiin rannalla. Vihdoin ryhtyi kuningas Björn kyselemään jumalilta, sallivatko he Ansgariuksen rakentaa huoneen uudelle jumalalle. Ansgarius seisoi voitonvarmana ja iloisena hänen vieressään. Kuningas veisti siis muutamia lastuja ja piirsi niihin riimukirjaimia. Kun hän sitten heitti lastut maahan, asettuivat ne niin, että vastaus tuli myöntäväksi.

Hetket olivat sillä välin kiirehtineet, ja vielä kerran alkoi ilta hämärtää. Vienot kultapilvet kuvastuivat järveen, metsissä vaikenivat vähitellen kaikki äänet, ja kuusten latvat ulottuivat jo auringon alisyrjään.

Otsa rypyssä ja silmät salamoiden, etäisyyteen tähdäten kohotti Ansgarius ristin eteensä, ja hurmautunut kansa seurasi häntä molemmin puolin. Astuttuaan muutamia askeleita ylenevälle kummulle, iski hän ristinsä lujasti maahan.

Vielä äsken niin voimakas ääni vapisi. "Vihdoinkin on hetki tullut", puhui hän melkein kuiskaten. "Tähän on tuleva kirkon kynnys, ja tuonne, minne varjo osoittaa, alttari. Joka vuosi saman pyhimyksen päivänä kuin tänään, kun tuoksu yhtä suloisena leviää niityiltä ja puista, on viimeinen auringonsäde kulkeva samaa tietä kuin nyt varjo ja valaiseva ovelta alttarin kultaa."

"Onko sinulla itselläsi tarpeeksi kultaa moista huonetta rakentaaksesi, sinulla, joka elät vedellä ja leivällä?" kysyi Härger.

Ansgarius vastasi: "Jos minun jumalani on voimakkain, silloin tiedän minä myös, että niiden jättiläisten, jotka rakentavat hänen kirkkonsa avaraksi saliksi yli koko maan, täytyy olla niin väkeviä uskossa ja tahdossa, etteivät he hiero kauppaa omaisuudesta eikä palkasta. Ja sinut itsesi on valittu kasvamaan sellaiseksi jättiläiseksi, Härger. Siinä on se ihme, jota pyysit. Valkoiset vaatteet odottavat sinua, ja huomenna minä sinut kastan."

Kansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin, että se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.

Härger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan. Hän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät piirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään. Vihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä. "Tehkää kuten minä", neuvoi hän. "Ottakaa kirveenne ja seuratkaa minua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva kaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme."

Vaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi voineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt seuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven. Puhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.

Suuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin. Ansgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä Pohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän paluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja tuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti vastaan.

Mutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa lahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut rikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi toisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa. Olipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi kuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä pyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän kaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. "Tiputa sinä ne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut", pyysi hän tytärtään, "ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme".

Kuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja uhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan. Joka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää syödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen omaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius lähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin paraiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan Frideborgin huulille.

Ansgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa Birkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin piispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.

Myöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat Sigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat virolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät Sigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen Neitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin pitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta hyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja tornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.

Lähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi muistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä muuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin rakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle maahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.

VII.

KILPINEITO.

KUUN PAISTEESSA.

Torgrim oli mahtavin talonpoika Roslagenissa ja eräänä iltana istui hän tarinoimassa vieraittensa kanssa. Seinänrakoihin pistetyt päreet paloivat vähitellen loppuun, mutta kuu paistoi katto-aukosta ja levitti pehmeätä, ystävällistä valoaan yli pöydän ja kunnia-istuimen. Mahtavuuden ajat olivat koittaneet niin svealaisille kuin götalaisillekin, ja puhuttiin vain urotöistä ja seikkailuista, sillä talonpoikaistuvan vieraat olivat hiljattain palanneet sotaretkeltä.

Silloin juoksi muuan orja tupaan ja laski kypärän keskelle pöytää Torgrimin eteen. Sitä koristi neljä piikkiä, ja se seisoi niiden nojassa kuin pata jaloillaan. Kypärässä virui äsken syntynyt alaston tytöntylleröinen ja se takoi käsiään ja potki ja huusi.

"Sinun maasi ovat avarat, isäntä", sanoi orja. "Kuka on ne perivä ja kuka niitä hoitava? Tähän asti olit lapseton, mutta tänä iltana sinulle syntyi tytär. Voi meitä, ettei se ollut poika!"

Vieraat purskahtivat nauruun, ja kypärä pantiin kiertämään pitkin pöytää, niin että jokainen sai nähdä lapsen ja pidellä sen pieniä käsiä. "Niinpä niin, Torgrim", sorisivat iloiset äänet, "tästä sinä sait oikean auramiehen! Tätä sinun sopii pukea ja laitella ja lellitellä ja istutella. Mutta suurta hyötyä et hänestä saane koko hänen elinaikanaan."

Kun kypärä oli vaeltanut kädestä käteen ja saapunut niin pöydän alapäähän, minne kuun valo ei ulottunut, vaan missä pimeys vallitsi, otti orja sen kainaloonsa ja asteli ovea kohti.

"Talonpoika", sanoi hän, "on kai viisainta minun viedä tämä lapsi metsään kuolemaan."

Mutta samassa joutui hän kuljettamaan pienokaista kuun valojuovan poikki, niin että Torgrim näki sen vielä kerran.

"Ei, hyvät tupani vieraat", huusi hän ja hypähti seisaalleen. "Toista pitää teidän havaitseman. Kun tyttö kerran ojennettiin minulle kypärässä, jota nuoruudessani niin usein kannoin, kun omalla laivallani ulapoita lasketin, niin otan minä nyt seinältä kilpeni ja saarnikeihääni ja lasken nekin sen viereen. Pese tyttöä lumella, orja, ja pistä palanen karhunydintä sen suuhun, niin se lakkaa kirkumasta. Tytär, tässä kirkkaassa kuunpaisteessa annan minä sinulle nimen, ja nimitettäköön sinua Kypärättäreksi."

Sarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat lapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.

RIIMUKIRJOITUKSET.

Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.

Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa. Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.

Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.

Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa, tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä, sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi niin oikopäätä metsään.

Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi vavista.

Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste Torgrimin tuvassa.

"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon. "Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."

Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi myös: "Nimeni lienee Unhe".

Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar, pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä, ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen Unhe, hänkin."

Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.

Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin, sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.

Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.

Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.