Part 4

Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin, viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen, jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"

Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.

Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.

Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä puhutella kuningasta.

Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut siitä hetkestä alkaen."

Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän, "niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin, ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."

Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.

Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille, veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.

Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään, mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista, jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman, mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat auran ja miekan rautaa.

Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.

IV.

INGJALD ILKEÄMIELINEN.

Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia, helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan uinailemassa simasarvien ääressä.

Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan, kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.

Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan, ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.

Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.

Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö. Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet, ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin sinnekkään.

Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon, katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"

"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf, sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli, oli parasta joka suhteessa.

Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai minä?"

Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli heikompi ja sai selkäänsä.

Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.

Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan metsästäjän taidolla.

"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta suoniisi!"

Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut, mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.

Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden halki maanvieremä surmannut.

Ingjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille pikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen isänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin seitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita koristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä roihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.

Pianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita päänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja seinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään ränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen ja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain tapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa, vanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he asettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.

Arvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla istui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi hän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli liekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen molemmin käsin. "Svitjodin oikeat kuninkaat", sanoi hän ääntään ylentäen, "ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten kuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta asti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä Bragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani puolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni."

Sarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet kunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko isänperintönsä haltuunsa.

Pikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä näyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta he tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria sanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja ylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja pöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden väliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan torkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon hetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja kaikkien sankarein muistoksi.

Sitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät kaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui silloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti hän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin että kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.

"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!" ilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien riehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille: "Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu suurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla." Olavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi, niin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.

Muutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald tuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten lopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman kahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.

Vuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin Fogdsaarella ja tuijotti tuleen.

Hänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen hänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan huudelleet: "Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista oli sinua mahtavampi?" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa voitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten hangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt makasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät tyhjinä pöydillä.

"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää", sanoi kuningas ja heristi korviaan. "Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin vihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen."

"Oma tyttäresi", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin hoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista tukkaansa.

"Tukkasi on märkä", sanoi kuningas.

"On kyllä, lumesta", vastasi tytär ja hengähti syvään. "Minua vihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa pakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä."

"Oletko yksin?"

"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain."

Ingjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä ollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:

"Entä puolisosi?"

Åsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. "Hänet minä tapoin", vastasi hän puoleksi laulaen. "Sen tempun opin minä isältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon puolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet tappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren sotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla kostamaan meille."

Hänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri tukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen ja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin niin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.

"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.

"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"

"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja nousi seisaalleen.

Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen miekka", sanoi hän.

Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi: "Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."

Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen olevan."

Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään. Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista.

"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne ja sinun isäsi!"

Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.

Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan ja hänen sukunsa polveutuneen.

V.

LODBROKIN POJAT.

Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen härkä.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi, tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.

Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.

Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta, joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään, vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.

Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet, missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista. Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat, jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He olivat Afrikassa!

Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä. Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja, joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!" huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta missä _on_ Rooma?"

"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.

Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.

Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä. Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen, ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".

Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi, että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.