Part 22

Kun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat, että hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien nurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin Gråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi, hiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin monta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat miehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta joka alituisesti häipyi käsistä.

Kevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös sulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi piirittävä sotajoukko.

XXXI.

TUKHOLMAN VERILÖYLY.

KRISTIAN TYRANNIN KRUUNAJAISET.

Eräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus Boye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen vaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden ihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas erinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös pieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he istuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta vuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.

Yli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa Mettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen, mutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli tuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli ajattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän piirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias olivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista, esim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille, että tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa. Rouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki parittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja juuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.

"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa mukaan", sanoi Klavus, "mutta emmekö sentään mene tuonne kansan keskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei tarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan sekaantunut herrojen kiistelyihin." Ja hän otti neljä pientä nukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset saivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko hiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.

Tie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta telttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet, ja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä ääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi hän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä kunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle rippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun, valtikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän tuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille. "Ruotsi on miekalla voitettu", huusi airut, "ja sentähden ei kukaan ruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta." Tämän jälkeen nousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin. Hänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin esiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden ympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi osoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu burgundilaiseen ruhtinasliittoon.

Vavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat melkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja pontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä. Hänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut hänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla, paloi jo aamurusko idän rajoilla.

Ylpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni silkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa hän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa parrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa ääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä ylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan ilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten kunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä, jonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä tyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.

Kerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa, ja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen tähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se tyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen sydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha Sigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan mahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin sukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin oli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan läheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja julmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin kansa.

Ajatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai miettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin kerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin kulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo mielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi pian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen taistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?

Laulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi alhaisempaa kansaa kuin ennenkin.

Koko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen ja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö milloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä, joka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan talonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?

TUKHOLMAN LINNASSA.

Kolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman porvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä kuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik Slagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat usein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä kutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä, porvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.

"Klavus, Klavus!" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin kamaria. "Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee mennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta kuin nuo töykeät juutilaisetkaan."

Ja meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli kursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä, jotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät kuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli turkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti oikealta jättiläiseltä. "Pane nyt solmu sormikkaihisi", neuvoi eukko, "jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha majaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä olemmehan kaikki kristityltä ihmisiä... Mitenkä se nyt oli?"

Mies pyyhkieli otsaansa. "Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin... Ei, nyt taisi mennä hullusti!" Metta-muori kävi totiseksi, mutta ylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka tapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä. "Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo", torui hän. "Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on pyyhkinyt sormensa!"

Mutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. "Vai niin, sepä nyt kelpaisi", penäsi hän, "jos kuningas näkisi, etten panisi mitään arvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa röykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari." Klavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä ja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä poskille ja silitteli vaimonsa tukkaa. "Pyhimykset olkoot kanssanne, rakkaat, rakkaat omaiseni", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja venytteli sormikkaitaan. "Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen takaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä kannun pohjalle iltasoiton aikaan."

Hänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin tavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin pitkin askelin.

Mutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan saliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan akkunanloukkoon.

Kuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun kaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui Trolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi ja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa ja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen voitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata sisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin kirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.

Rouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla valtakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan. Silloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien hämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."

Kiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa, sillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi vapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun kuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät täytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata kysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa sydämessään puhui hän sitä suoremmin. "Vanha Klavus", sanoi hän itsekseen, "etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa. Päinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka sinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta Senkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat meille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden puoltajat kokea kovia päiviä."

Hän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän hänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista äskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet saliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen ja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat vangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin. Murhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä kahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä muurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva, Kustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-, Gyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista. Muutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki Juhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja syötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.

Kohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja saleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet suljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa lattialla, miten paraiten taisivat.

Suurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva kiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada hänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä tuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä sisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti vetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan hänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan valo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja tunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei tiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän ylöspäin askel askeleelta.

Päästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä. Rikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta kuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt ja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin punapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti teloitusmiekkojaan.

Hänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen lattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui pöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen kätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se nyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja viisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin sanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä miettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa syvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.

Didrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana, kyynärpäät kyljissä ja kädet auki. "Vasta kun Teidän Armonne tekee lopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee rauha tähän maahan", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. "Omasta puolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille anteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta."

"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman", lisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta suostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.

Hänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä tuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka kultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa. Kilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.

VERILÖYLY.

Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei ehdolla eikä millään.

Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella, käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.

Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi, vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos linnan portista.

Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi. Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui silloin torilla.

Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.

Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän, olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.

Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan. Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan ruotsalaiset.

Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet, jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon ritarien joukossa.

Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio, missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.

UUDENVUODENVALVOJAISET.

Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin surmattaviksi.

Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies", pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.

Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen, ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.

Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita -- niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy, niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.

Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä. Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat leveäpäisiä nuoliaan.

Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille, eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.

Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään. Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.

Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä kesänä oli julistettu pannaan.

"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä tunnen uuden, puhtaamman opin."

Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa liekehtivät.

Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.

"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"

* * * * *