Part 21

Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa komeutta ja loistoa.

Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä. "Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"

"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista. Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten käyköön huonosti tai hyvin."

Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen, melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin, että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.

Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan. Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea tavallista vauhtiaan parrasta partaan.

Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen. "Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden käyttöä.

Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa. Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa polviltaan."

Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.

Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala avarin.

Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain, säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa. "Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."

"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä hänen vihollisillaan on odotettavissa."

Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista. "Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla, puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."

Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat. "Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."

Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."

Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten takaisin Stäketiin.

Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin, vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän. Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."

Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan. Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene", kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat, jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.

Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä, kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.

BRÄNNKYRKAN TAPPELU.

"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia", ajatteli kuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen ruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke vuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin, ja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren laivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.

Ruotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli reipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin ylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset alkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä joutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen tukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan keulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin hakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä voittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa talonpoikaa virui verissään.

Seuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian Tyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori Kustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa herra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä lipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä. Siellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki kävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta tohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.

"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan", sanoi eräänä iltana herra Sten ystävällisesti. "Minuako sinä nyt aiot pistää?"

Kuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra, naurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. "Herra Sten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen. Hänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä olet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis vähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä ei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut Kuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen suudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on, kuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian."

Rouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä, joka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski kannun kumahtaen pöytään. "Siinä on petosta pelissä", puhkesi hän puhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi: "Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle sinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle panttivangeiksi."

Herra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli ja vastasi: "On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota meidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä, jotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen kohottamalla pikarinsa!" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain oli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.

Eräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä, soutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän taaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien välitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti heitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät veneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina mukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.

Kuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta paistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi maalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset vedenneitoja.

Aseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi Vaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden, mutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä olalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin oli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja kumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.

Kaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean ääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan. Hänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan, purjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät herra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: "Moisen petoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas Kristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja kuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!"

ARCIMBOLDUS.

Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva, jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja. Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus. Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea, mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.

Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn. Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään, "että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit anteeksi".

Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään. Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti järven ulapalle.

Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina kuin kesäisenä iltana.

Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta, missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen. Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan, "mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne. Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko. Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."

Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita, jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.

ENSIMÄINEN LAUKAUS ÅSUNDEN-JÄRVEN JÄÄLLÄ.

Kun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti Arcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä anekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle jalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia ane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti kumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä tanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja viipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin edustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja mecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu läpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.

Herra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille hakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle puista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat hyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja tappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin kiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset ampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin joutsipyssyjään jännittämässä.

Herra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea hevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan vihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä hevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi hyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: "Tiedä, että kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin herroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme tulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!"

"Taisteluun oikean asiamme puolesta!" vastasivat talonpojat, ja ruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän johtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta takaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua sitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.

Tivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten Antonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut talo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät oksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien akkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan uskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi talosta, oli rautapaita kaapunsa alla.

"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit sanoman isäni kuolemasta", tervehti herra Sten raukealla äänellä. "Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata minua."

"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin ajatuksiin", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen, kainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. "Me erakot tunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan minä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin pieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa."

Reki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei herra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne hän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan puolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä synkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa, rauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka uutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.

"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa", kuiskasi herra Sten, kun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli ohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat tietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa ääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä kukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä reessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen valtionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa, havaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.

Oli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti linnan pihalle. "Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet, munkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?" kyselivät vartijat paikalle kiiruhtaessaan.

"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus", vastasi munkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi, nostaakseen hänet olkivuoteeltaan. "Tässä pitelen nyt parasta ruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan häntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina, ja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään, mitä hän on oppinut Stureilta!"

Seuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät toisiltaan: "Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin poika on vasta kuusivuotias lapsi." Seuraavana aamuna alkoivat he kuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo porttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä punoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva sana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin kaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja notkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan enää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin saarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.

Eräänä päivänä sanoi hän: "Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna Eerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä jatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se ole keihäsmetsä?" Linnanvouti selitti: "Trolle on pannut jälleen päähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin hänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä vastaamme heille?" "Mene alas", sanoi rouva Kristiina, "ja vastaa heille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien kuin tulivatkin!"