Part 20

Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.

Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä. Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala. Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.

Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä. Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas, sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä väistymättä minun kanssani!" -- "Niin teemme Jumalan avulla!" huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:

Me Herran nimeen vaellamme, Hänen armoonsa me uskallamme. Kulkumme käy isoon Tukholmaan! Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!

Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä, laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan, ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas. Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle tietä musertavin iskuin.

Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti. Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain, ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat sen maata kohti.

Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.

Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.

Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.

Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä, antautui hän vangiksi.

Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä. Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä ritarista.

Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien, jaloimpien miestensä joukkoon.

XXVIII.

TARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.

Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi. Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset, mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät piiriä.

Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa. Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa, Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet oveluudellaan.

Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa, äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui ympäryshautansa veteen.

Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta, mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.

"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika, "minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."

"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen palkitseva sinua parhaani mukaan."

"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."

Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat vahvistivat sen nimillään.

Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan, vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä sepille, meni hän matkaansa.

Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän syödäkseen.

"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat", vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"

Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina. Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi tuskin tilkkaakaan jäljelle.

Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa työssään.

Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle tapahtunut."

Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä, että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin. Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että paljaat sääret olivat yhtä mustat.

Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle ja Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä iloista mieltään.

Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan, vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski hevosmiehensä ratsastamaan sinne.

Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta, pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen pillin molempiin päihin!"

Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille. Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti sormeaan.

Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös, ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.

"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois tältä seudulta."

Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin Hiidenkivelle.

Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä Ljungbyhyn.

Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.

XXIX.

VANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.

Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.

"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin". -- "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.

"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki viimeisen langan.

Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon. "Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me kuljeskella ryysyissämme."

Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja reutoili hametta itselleen.

Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli, että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen tyttärensä, mutta liian myöhään.

"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll, hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain astua voimaansa."

Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse. Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun. Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.

Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää, jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka polvillani kerjäisin sinulle armoa."

Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi! Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin heikko?"

Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut, jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.

"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa tyttärensä silmiin!"

Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan. Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen. Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.

Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen tapahtuman paikkaa.

XXX.

NUORI HERRA STEN.

SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.

Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa alussa vuotta 1512.

Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet, kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.

"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."

Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.

"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi. Helmikuun sää on tullut."

Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni, valtionhoitajaa?"

Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas. "Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon, ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien ruotsalaismielisten toivo!"

Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua, vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia harmaasta parrastaan.

"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei, ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita, tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita, sellaisia ovat nuoret!"

"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään, pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.

Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä, ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin virkaansa.

Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.

Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa, ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää, ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa hihojensa suihin."

Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.