Part 2

Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.

Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä auringon puolisoksi.

Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.

Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle, mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi, sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki virittivät synkeän laulun.

Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan. Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen, ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."

"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan. "Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta, mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo panna viljelykseen."

Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta hän oli puolikuollut. -- Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas, vakava mies.

Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"

URA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.

Tällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta. Itse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista nähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.

Vanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat päälakikansiaan. "Heitä raskasmielisyytesi menemään", suostuttelivat he, "ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja anna pahojen höyryjen, lentää ulos!"

Mutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten. Ruskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.

"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa", puhui hän kuin kuiskaten. "Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas oli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli jalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan ja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen pojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että tulen saastaiseksi!"

Äkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti sen vyöhönsä. "Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli luoksemme", jatkoi hän, "rangaistukseksi siitä, että me etsimme mukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet. Muinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan, ja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he menivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat suurimmat ja kummallisimmat."

"Niin he tekivät", vastasivat vanhimmat. "Kaikkialla oli heidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa, korkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan viljavainioilla."

"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet", kuiskasi Ura-Kaipa, "eikä kukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen. Ura-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja kaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin, susien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina kimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa Karilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa."

Kimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän peittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin vain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.

KELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.

Eräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa nahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa irtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku. Ura-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan moisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät pelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne mustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä ja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi, pysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet koirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.

Sirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan. "Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia", selitti hän, "vaan lampaita". Muutamana tuulastusyönä oli hän sattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä vankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä sikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli muuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin nasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai tarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. "Se oli pukki", ähkyi hän, "paimenten ja ukkosenjumalan eläin".

Seuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari harjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan ja pitivät menoaan. "Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita, jotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan", huudahtelivat orjat. Mutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että kellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. "Niin kamaloita ovat ne ihmiset", lisäsi hän, "vaikka heillä onkin vaatteet kesäpilvistä ja aseet auringonpalasista".

Orjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski maihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita olisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet punertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi kaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset. Kun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli kiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät mylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. "Ne ovat lehmiä", selitti Sirrisilmä, "ja ne ovat heidän mielestään kaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet lehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi, auringosta turpeeseen asti!"

"Ei ainakaan teitä", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut maalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden suojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä suojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he taistelemasta.

He eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin kilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen rannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he vihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. "Minut, vapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon", sanoi hän. "Nyt otan minä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata otsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon minä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä kerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?"

Orjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.

Silloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main. Painunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit olivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran eteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt leivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon saamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää. Raskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako Ura-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.

Pähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne veitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että varressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi kuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä kurkkuun. "Sinä vihattu", sähisi hän, "sinä vihattu!"

Karilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli hänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan ilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi Karilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko ja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään. Säälien laski hän hänet vaon reunalle. "Sinun on ollut vaikea pysyä hengissä erämaassa", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista halkaistusta leivästä. "Syö maan hedelmää!" Mutta Ura-Kaipa kääntyi halveksuen poispäin.

Karilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli ystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta Ura-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin ymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.

"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen majaan, missä he ovat asuneet", sanoi Karilas, "mutta rakentakaa hänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat hänen muistolleen."

Aura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä siten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja vielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta kallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä kilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus oli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja maihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä silloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa säilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma asiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.

URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.

Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa ja soraa.

Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan. Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla. Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas kesä-yö.

Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan. Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.

"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat. "Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"

Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet. Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista, ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa, että nyt sinä haluat olla yksin."

Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti päällimmäisten kivien raoista.

"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat, kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän, runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."

II.

VANHA ANE.

Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.

He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa, jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin, ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.

Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku. Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet, toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa. Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana kunniatuolissa istui, oli Ane.

Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa. Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:

"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"

Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:

"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän peltojamme."

"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse, että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin kupeella."

Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea, kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen", ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla lainkaan kuolematta?"

Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille, saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä talvea.

Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala, vastanneen:

"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."

Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni lapsi.

Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen, saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka riipuksissa sängynlaidalta.

Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään. Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta, ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan asti.

"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."

Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne aamuisin täytti sarven.

Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.

Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton, että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti, nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.

Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä, ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.

Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii, sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat tomupilvet.

Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.

Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.

"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä löyhyttää to-omua."

"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan. Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."

Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin, sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"

Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän. "Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa, kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita, lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan kylläkseen?"

Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa, ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen, nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.

"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"

"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja", käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"