Part 19

Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän, ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi tullakseen!"

Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa. Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.

Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa, joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa, keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä, joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita. "Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika. "Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan. Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on silloin kulkenut ohi."

Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois, kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.

Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana, jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.

"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan", vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"

Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä", sanoi hän. "Tule!"

Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana, astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua. Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"

Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.

Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan. Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä enää tarvitse!"

Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä niille.

Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään. Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä. Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin lukkoihin.

Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta, kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?" kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna. Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.

Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka kiidätti hänet ulapalle.

Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?" huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."

Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa, isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä, munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai ystävällisen sanan.

Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen, olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.

Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään, vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.

Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta. Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.

"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti: "Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista." Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi, jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään päiviäni tornin holvissa."

Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se vielä hänen vuoteensa oljilla.

Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia, ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin, vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili hiljaa:

Herrana kun olin Fågelvikin armaan, Ma olin rikas, mahtava ja ylväs; Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs, Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.

Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.

KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.

Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä pensasta.

Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."

Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa, jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa. Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.

Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin musta vaate.

Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän, joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."

Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja." Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä. "Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea ruotsalainen ritarikuningas."

Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.

XXVI.

PIKKU SISAR.

Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista pyörykkää.

Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan. Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit, joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa. "Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän nunnana Vadstenan luostarissa.

"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin, "että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.

"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen -- ja siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku Sisareksi" -- "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena voikaan koskaan palaa."

Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla. Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.

Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.

Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään", sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."

Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja suri katkerasti.

Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.

Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."

Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla, nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää valittavan.

Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta sydämestämme!"

Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan tytär pesi sairaiden vaatteita.

Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi, sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona, että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle ijankaikkisen valon!"

Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki ruusut Pikku Sisaren ruumiille.

Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.

XXVII.

BRUNKE-VUOREN TAPPELU.

Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen, vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa. Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan. Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."