Part 18

Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.

"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"

Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi... että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä... että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"

"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."

Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."

Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."

Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.

Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.

Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.

Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.

Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"

Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.

Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.

Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."

Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.

Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma... että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."

Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."

Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."

Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" -- tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan -- "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."

Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"

Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.

Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."

Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.

GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.

Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin, mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta, sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.

Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan, ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita. Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.

Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin höyryävän padan alle.

Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle. Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.

"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen. Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."

"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea maihin!"

"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."

Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.

Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.

Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä, mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä omantunnon rauhaa.

Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle, missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan lippunsa juurella."

He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.

Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin, ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten heräämistä julistaen.

Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle, näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun, mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi, ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.

"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa merirosvojen päällikkönä."

Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".

XXV.

KAARLE NUUTINPOIKA JA ROTANKESYTTÄJÄ.

KAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.

Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset, samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt kulki hän komeasti kaupunkiin.

Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen, ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta. Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon. Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä on Kaarle Nuutinpoika?"

Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle. Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi", vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."

Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti, että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan, mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina hopeanhohtaviin rautapaitoihin.

Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa. Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa kulki onni.

Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."

"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa. "Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."

Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa. Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin sisä-osiin asti.

Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen, että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä, kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.

Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan, niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät -- jotka olivat väliin kirkkaat, väliin levottomat ja julmat -- liekehtivät vallanhimon tulta. "Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista vaapsahaisenpörinää!"

Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla että itse kokoushuoneessa.

Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.

Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.

Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle, minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa vääryyttä."

ONNETTOMUUDET ALKAVAT.

Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."

Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin", sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta. Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset, ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."

Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"

Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita, torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva -- niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina. Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon, että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin Tukholmassa, sai hakemalla hakea.

Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä ruumiita.