Part 17

Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia? En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan, missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin kätkeytyi hän.

Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä, oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.

Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi, vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän haastelustaan.

Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin. Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa, koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan nuhaa vastaan."

Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä. Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen, enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"

Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen pisti hän vaatteidensa kätköihin.

Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa Roomaan.

BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.

Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat. Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"

Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme, sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"

Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon, ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään. Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja, joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle. Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen "Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.

Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle. Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta, minne hänen luunsa oli viety.

Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.

Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen, olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita, humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.

Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä. Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä. "Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne ikipäiviksi.

Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään ja ystäviään vastaan.

Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista. Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla, eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.

Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein, alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä, sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."

XXIV.

ENGELBREKT.

TAALAALAISET.

Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.

Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan. Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin vihkimisestä... Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan miesvainajansa messusta..." Hän tutki ja haisteli huurteista karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa, tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.

Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"

Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista. Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin että koko ruumis hytkyi satulassa.

"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista porsaistanne."

"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan. "Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa, jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen", nauroivat sotamiehet.

Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka, ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan. Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa. Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli. "Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä. "Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."

Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.

"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli hänelle uutta ja outoa.

"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen lopun noista voudinheittiöistä?"

Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia vuoltiin.

Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle, joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi. Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.

Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa. Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.

Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia, siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun ristivetoon."

Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina. "Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan. Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."

Herrat tottelivat.

Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.

He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki kiersi kaikilta puolilta.

Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa, ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa. Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan, jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin opit ukkostakin tekemään!"

Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle, metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.

Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.

Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän, "nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa kukaan ennustaa."

Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.

Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa, ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.

Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta meitä ampumaan ruudilla!"

Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista, joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia virrasta miten paljon tahansa.

"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt on tekeminen?"

"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti liekehtiä.

Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.

"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen toiselle puolen. Tulkaa!"

He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.

Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja virittivät laulun:

Herra apumme ja pyhimykset! Joutsi, käsi meidän varustukset. Jo alkaa taisto, jo leikki käy. Nyt, vouti, heti linnas heitä! Tai muuten uimaan ennättäy Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!

Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa. Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta. "Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän, "ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"

KYNTTILÄJUHLA.

Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.