Part 16

Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme. Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"

Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään ihmetellä.

Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."

Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.

Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen, nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa minua!"

Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena, sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise, vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän kostan."

Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti ja kaksi kynttilää.

"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.

"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.

"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän. "Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana, sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin sinä!"

Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti. Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa. Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko. Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin. Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista, jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.

Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.

Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta, koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se, joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä, on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"

Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä. Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen", sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."

Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen, ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri, ihana Visby.

Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin. Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut. Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset, mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.

Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on myös tulla kunnon kisälliksi?"

Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa. "Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"

Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."

Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby pelastettu.

Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä", sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."

Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä", puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa, mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."

XXIII.

KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.

VERENIMIJÄT.

Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.

"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.

"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."

"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.

"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.

Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"

Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.

Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.

Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.

"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"

Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."

Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.

Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.

Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.

Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."

"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."

Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas Tukholma.

HATTUVELJET JA KAAPPARIT.

Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan. Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.

Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä, että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä, sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta lähtien.

"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille, "mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.

Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen. He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi säteisiin.