Part 14

Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon, mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa. Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti". Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!" Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä. Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia vieraita. Kukahan nyt tulee?"

Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin asioita mietittäväksi.

Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja. Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren. Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.

Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat: "Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"

He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia, sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven, tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.

Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista, mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle. Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.

Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä." Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa olkapäitään myöten.

"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät, jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan, sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen kello kaulassa.

Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."

Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän, mutta nyt vapisi hänen äänensä.

"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [_Ihmissusi_ ruotsiksi "varulv"], vastasi puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."

Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen, mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin pikarin."

Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.

Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun. Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa, vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa aamukirkkoon."

Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"

"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista, olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme kokonaan unohtaneet."

Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste. "Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.

Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui kattohirsiin asti.

Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia, karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen, jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle. Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen toisensa käsiä.

Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän: "Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja elävät ylistäkööt silloin Herraa!"

Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki, niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat maljoja pitkistä sarvista.

Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää pitkin.

Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä syödä näpertelemään.

Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä? Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi loimoksi."

Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa, ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin hennon minä kertoa sitä unta muille."

Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa, missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.

Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon. Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.

"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"

Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi. Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.

XXI.

MAUNU LIEHAKKO.

MORAN KIVILLÄ.

Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet. Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.

8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan. Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja munkkikirjaimia.

Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki, niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.

Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista, upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista ymmärtäväistä talonpoikaa.

"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan. Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia kuninkaita!"

Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on", vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"

Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan, ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden. Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa, pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut teräspukeisten ritarien syleilyihin.

Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään. Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.

Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta säteilevässä kirkossa.

HERTTUATAR INGEBORG.

Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär. Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.

"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä. "Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä yhä enemmän."

Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa, haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei", huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle valtaa ja maata!"

Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren säilössä.

Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin, jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän Porsen miekkaa, kärki alaspäin -- miekkaa, jolla piti valloitettaman kuninkaankruunu.

Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.

Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.

SUURI VALTAKUNTA.

Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.

Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.

Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.

Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.

Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."

Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.