Part 13

"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas. Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se Eerikki Menvedkin on."

"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te kasvatte niin suuriksi."

"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan merkkejä kuusenrunkoihin.

Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein yksinään.

Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä. Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan ikiselkeällä vedellä.

Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun aurinko metsässä kulkee."

MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.

Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.

Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"

Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa linnaan.

Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä. Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."

Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion janon. Anna pienten piipattaa!"

Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin ja rummunpärinöin.

"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa. "Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti." Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama, jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."

Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena. Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin. "Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."

Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.

Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä, veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä, paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen, mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko Håtunan temppua!"

Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta, kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"

Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.

Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.

Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti. "Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia entisen maani asukkaita."

"Halveksunta" -- Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa -- "on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan. Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."

"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin. Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.

Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään, asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa kanssa.

Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.

Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.

Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan. Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja lauloi:

Kuin kuiva kaarna palakoot Sun, linna, seinäs jylhät! Ne taasen uhmin nostakoot Sun muuris uljaat, ylhät: Mutt' voivotukset nousevat, Kun myrskyt, viirit ulvovat, Sun maastas huokaavasta Ei surut, ruumissaattueet Sun porteistasi puuttuneet, Ei ennen eikä vasta!

MAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.

Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.

Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua, sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä." Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.

Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi, suurin konna Folkungein suvussa... hänen tähtensäkö sinä tulet?"

"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon ja täytyy minun taistella."

Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."

"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"

"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani. Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla, paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."

Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa. Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.

Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu. Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.

Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina, eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana, pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta sitä hän ei voinut.

Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin. Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi. Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin. Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä, mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen henkäyksensä.

Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja. Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita. Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla, joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä, oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri kansanpaljous.

Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen, mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen. "Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla. Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu Latolukon haudalta.

Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar, päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.

Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä, joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus. Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.

Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras, oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä nuo oudot sanat.

Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja, jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin. Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet ristissä.

Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen vaiheistaan.

Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!

XX.

JOULU-YÖ FINNSTADISSA.

Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.

Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville: "Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies, mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! -- Ulv, sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"

Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"

Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.