Part 12

Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin. Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin jumalana.

Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin. "Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"

Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa. Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello pimpatti vimmatusti.

Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu, mutta tyhjä sali.

Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen. "Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta meitä!"

Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.

Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa jälkeen.

Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä rivi piikkinuijia ja keihäitä.

Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin, raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen, pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene rauhassa! Jeesus Kristus elää."

Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]

He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen, ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.

"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"

Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun ympärillä:

Ritarit näin rukoilevat Luojaa: Antaos paistaa armosi tähden Kypärään, mi otsaamme suojaa Orpoin, kurjain, osatonten tähden!

Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat alhaalla suon reunassa:

Ritarit näin rukoilevat Luojaa: Keskellä maailman kyynelteitä Sodista verisistä suojaa, Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!

Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään, sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.

Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.

XVIII.

TORKKELI NUUTINPOIKA.

Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän. "Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"

Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."

Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas aikaisemmin nainut hänen sisarensa.

Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä. Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu, kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä. Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä, näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.

Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien pidoissa.

Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa, jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."

Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja, inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä. Ja niin oli Eerikki ritari.

Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen. Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella Ruotsin vallan laajentamista.

Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.

Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta. Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.

Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan, missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.

Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta.

Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä epäsopuun.

Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen ystävänsä."

Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä, kuningas, koko elinikäsi!"

Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon Tukholmaan ja torniin suljetuksi.

Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni asti."

Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko", ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"

XIX.

NYKÖPINGIN PIDOT.

VAIHDOKKAAN LAHJA.

Metsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa talvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika tupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi oli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun latva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei häneltä koskaan tuli loppunut.

Väliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen ja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen ovensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne olivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne iloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan kahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia köntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä ne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne niin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat permannolle.

Talvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että kukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat kaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun aurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa oljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. "Nyt sinut paha perii, sinä häijy rumilas", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa takaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. "Kyllä minä tiedän, millä tavalla moisesta otuksesta loppu tehdään."

Kun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen ja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta pussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa metsästyslaukkua.

Siihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta seuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären Cicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli leskimies. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, kun hän herätessään näki ruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista tukkaansa. "Nimeni on Trulla-Ho", vastasi vaihdokas ja keikkui maitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin pitkät, että sormet laahasivat maata.

Se söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää kasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista, sinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho jäi silloin yksikseen tupaan.

Tuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat sitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä metsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät ihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho opetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.

Kappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa haudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat noita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he voita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin ja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit loimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu. Muuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi ja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi hän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan sääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma harmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:

"Kuolonhirsi vihannoi, Kallo vainaan teutaroi, Hurme huppeloi.

Hiiden ukon Uhri suuri: Jalka kukon, Lepän juuri.

Musulavi, avi, extraborum, sumulus sumin peccatorum, ai ain et arri."

Kalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse. Hänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta, mutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna ja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja haukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä kääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. "Minä olen kuningas Birger", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. "Märta, kuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin varmasti hymyilisit!"

"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa nauruun?" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.

Birger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. "Hänen huulenseutunsa tästä näin ovat jäykät", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen. "Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?"

"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle noitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot." Ja hän ojensi Birgerille hiukan nöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä. "Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät", mumisi hän niin hiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän hiukan kovempaa: "Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun kemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!"

Kuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten, onnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen metsän.

CICILLA METSÄSSÄ.

Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.

Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.

Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat he vielä pitkät matkat hevosten välissä.

Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi. Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja, joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta kasvattaa ritarin."

Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.

Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet. Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.

Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja. Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.

"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä, täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"

"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.

"Onko se joku rikas talonpoika?"