Part 10

Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä, olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut niin heikko?"

"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää, niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."

Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello veti hänet mukanansa syvyyteen.

Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti, ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä, tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa kaukana, kaukana maailmalla.

XIV.

EERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.

Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.

Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan. Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan hautakumpujen keskeen.

Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon, jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä. Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.

Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta. Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa. Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.

"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori lumoihinsa."

"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".

"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.

"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa. Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa. Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri, kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.

Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala. Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti ja taitavasti."

Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se niin kumisi ja lauloi.

"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."

Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet, miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.

"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.

"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."

Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.

"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille rakkaampaa kuin henki."

Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen. Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä poikki.

"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.

Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana, kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian ja taivaallisen autuuden hetki."

Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa, ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena, ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa Uppsalan tuomiokirkossa.

Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni. "Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt, kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."

Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.

XV.

KUKA OLI VIERAAMME?

Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa. Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan sanomatta ovensuupenkille.

Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.

"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli, joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna, "mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet, muukalainen?"

"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat, silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."

Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen. Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja, jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa. "Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä olen kuningas Sigurdin sisar."

Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä, joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin, rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"

Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle: "Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan itsellesi yöpuuta."

Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle: "Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän rouva Birgittan kustannuksella."

Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki, mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna, rakkaat hovimiehet!"

Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."

"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin, että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa kuin puhua totta."

Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika. Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan, jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"

Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä. Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet, "päälliköksi olet sinä syntynyt!"

"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"

Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he, "niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"

"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan", vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi. "Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus Norjaan kuin minullakin."

Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"

Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet. Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä, mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.

"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena, nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi. Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu. Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."

Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä kynttilää.

"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat koristivat vielä ovien pieliä.

"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein keskeen."

Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä. "Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos. Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat hovimiehiä ne... Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet hengiltä... Pankaapa nyt tulta patojen alle!"

Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita. Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska pelkäsivät tulevansa ilmi.

Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia, että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta voitosta.

Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset, ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään, rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.

Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."

Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."

Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna kaikki joutuvat surman omiksi."

Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä tarpeeksi kauvan."

Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.