Part 1

KANSA JA SEN KUNINKAAT

Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi

Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM

Suomentanut Vihtori Lehtonen

Ruots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö. II. Vanha Ane. III. Adilsin kultasepät. IV. Ingjald Ilkeämielinen. V. Lodbrokin pojat. VI. Ansgarius. VII. Kilpineito. VIII. Sigrid Äveriään kosijat. IX. Arnljot Jälliläinen. X. Kreikan kuninkaan talonvahti. XI. Vanha Sverker. XII. Vetehinen. XIII. Jättiläisnainen. XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas. XV. Kuka oli vieraamme. XVI. Birger Jaarli. XVII. Hovan tappelu. XVIII. Torkkeli Nuutinpoika. XIX. Nyköpingin pidot. XX. Joulu-yö Finnstadissa. XXI. Maunu Liehakko. XXII. Visby. XXIII. Kuningas Albrektin aikaan. XXIV. Engelbrekt. XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä. XXVI. Pikku Sisar. XXVII. Brunke-vuoren tappelu. XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä. XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet. XXX. Nuori herra Sten. XXXI. Tukholman verilöyly.

I.

LUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.

KANSA NURKUU.

Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja kuollutta metsässä.

Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä kuin koskaan ennen.

Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi. Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä. Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.

Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.

Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.

Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi, ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.

Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.

Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät. Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea. Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä keskenkasvuinen, hinterä poika.

"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien, sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin? Tule heittämään arpaa kanssamme!"

Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi, jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"

Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".

Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.

Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se merkitsi, että hän oli voittanut.

Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän muukalaisen orjaksesi".

Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin, nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".

Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä, ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.

"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia, emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä. Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"

Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"

Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"

"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."

Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle. Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.

Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."

Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla. Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät hiukan taaksepäin.

"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"

"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.

"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan. Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin ennenkin.

Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla aikaisin!"

"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin ryömivät ihmisten luo majoihin.

KARILAS UHRIKIVELLÄ.

Karilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään. Lunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen. Sitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja suun.

Muuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan ja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan mielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin. Mutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun hän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne ilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki kiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.

Hän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina johonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui siitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella vain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin. Siihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille. Siihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja keskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset, makasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. "Ei, täällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää", nyyhkytti hän.

Häntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi suloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: "Vielä on pitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu kiviveitsien paloiteltavaksi."

Kun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä itseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen kasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän koetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin että teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.

Hän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden myllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina, lukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän ylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan usvaan peittynyttä.

"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat", mietti hän. "Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin kaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin sinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä, joka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta" -- tässä huuli hiukan vääntyi viistoon -- "nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot huomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen".

Häntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat syöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin astui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat liikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla, niin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta myrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin ja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti hehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä lumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko, joka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi villihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa tulenhohtavana.

Karilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun uhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he kirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa hengissä. "Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon", sanoivat he, "eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene orjien joukkoon ja opi tekemään työtä."

URA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.

Niin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta ryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä levähdettiinkin! Sananpartena olikin: "Aikaa ei meiltä puutu".

Toiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet kaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta pyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden tarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin. Muutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä, että ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä voitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset kiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten luu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.

Mutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa harmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen lohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä. Sitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki heidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet olivat heidän ylpeytensä.

Karilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli raskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja lopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti hänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua, että päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi Karilas.

Nämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli nälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna ja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski kirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten oli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. "Pian se on opittu", sanoi hän, "ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi kirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia, hyrr, hyrr!"

Luuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi voimakkaammin. "Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä päällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas", mietti hän, "saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä." Ja hän pani kairan pyörimään.

Pyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita vähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän. "Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle", neuvoi Sirrisilmä. "Terävä santa se vasta kiveä syö."

Karilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa. Tuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. "Nyt olen minä jo ahertanut puolisen päivää", huokui hän lopulta väsyksissään, "eikä kirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas tässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet."

"Puolisen päivää!" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli pyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran käpäliltä. "Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan olen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren koristeita."

Karilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän: "Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?"

"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin", vastasi ukko. "Pahinta on, että toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan tiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista, niin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule vapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät, kunhan et vain hellitä."

Seuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui kirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat orjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat Karilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. "Sinä et kelpaa mihinkään, orja", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät sitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko ruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.

Pari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa päässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi; reikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin suuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta pääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi auringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.

He raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he rauhoittuivat jälleen. "Päällikkö", sanoivat he orjien asettaessa päähineitä paikoilleen, "sinun täytyy myöntää Karilas suureen kokeeseen."

Silloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he muistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli tuomittu suureen kokeeseen.

"Sitä te vielä vaaditte minulta!" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi ovi-aukossaan. "No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja hyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä minulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat mitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin olet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea Ura-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu hänen majansa seinillä?"

Karilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne yhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. "Noin pitkälle osaamme kaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?"

Karilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän kirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.

Orjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen tarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli yhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. "Olkoon menneeksi", huusivat vanhimmat, "mutta vielä killuu kirveitä uhrimajan seinillä".

Karilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle omaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä selvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan: "Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja lisäksi kaksi".

Ihmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi sormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. "Tähän päivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina, laskemattomina", sanoi hän, "mutta kauvan olen minä jo huomannut tästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on korkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa moinen orja."

KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.

Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia, hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä alhaalla järven rannalla.

Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.

"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana, sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".

Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään. Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.

"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi, mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."

Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."

"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään. Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi pronssiharkoksi.

Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin katosi hän vihdoin puiden sekaan.

Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."

Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.