Part 2
Vapaaksi päässyt tutkivainen järki syvälle syöksi luonnon uumeniin, maapallon kiersi riemukarkelossa ja karkeloiden lensi taivaisiin.
Ja ylväs, uljas oman voiman tunto isoa nähtäväksi luonut on; sen hedelmää on rikkaus ja riista ja ihmistahdon valta suunnaton.
Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat, ne tohti tehdä kuinka tahtoivat; peloksi pienemmille, heikommille ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.
Niin vaille luontaisinta tyydytystä jäi heikon henki, hento ruumiskin; orjiksi jäivät, vaille vapautta tuhannet pienet suurten jalkoihin.
Ne kauvan vaikersivat voihkaellen, ne kauvan kaihosivat onneaan, ne kauvan kujersivat tolkutonna isojen kulkiessa kulkuaan.
* * *
Mut aika herättävi heikommatkin, se herättävi henget kaikkien. On tullut nousuaika tuhansille, ne valveutuvat kilvan, hälisten.
Ne valveutuvat nuorra, voimakassa, palaen halustansa taisteluun; ne on kuin laava kallioitten alla, se kunnes löytää tulivuoren suun.
Oi, missä on se aukko löyttävissä mi laavan vuoren alta kohottaa? Oi, missä aikamme on johtotähti, johonka vuoren liekki leimuaa?
"Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle, tasainen yhteisonni kaikille! Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset, on yhteenliitynnässä voima se?"
Näin tielle sortuneitten pienten joukon nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan, inehmot taikinaksi taputellen näin niistä suuri leipä leivotaan.
* * *
Vaan hengen vapautta ihmisiltä sen leivän kuoret ei saa rajottaa; ei taivahisen liekin leimahdusta saa sydämistä multaan vajottaa!
Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta nyt täytyy vapautehen nostattaa, niin että ikihenki heikoimmankin omalla kielellänsä soida saa!
Jokaisen halajaisin rinnastansa säveltä eheätä soittavan, sen tuovan erikoisin vivahduksin valtaavaan kuoroon kaiken maailman.
Ja koko ilmollisen ihmiskunnan sopivan uskon yhteen sointumaan: itäiset kansat liittyy mietteinensä eloisten länsimaitten liikuntaan.
Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset keralla helleenien ihanteen: totuuden kietoo kauneus sylihinsä, runotar uinuu tieteen vuoteeseen.
Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan, sen rakentavat ehjät ihmiset: ei Rooman, mutta taivon valtakunnan voi luoda maahan ihmisveljekset.
* * *
On määränämme suuri sopusointu sisällä ihmisten ja kansojen — ja sopusointu koko ihmiskunnan keralla maan ja taivon tähtien.
Se määränpää on tiessä tietehemme ja sille soipi helke kantelon, se korkehin on johto toimintamme, ihannetähti elämän se on.
Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen, mi loistaa meille pimeässäkin, yhäti loistaa yltä sekasorron, samana säilyy tuhatvälkkehin!
Sen loiste konsa koko ihmiskunnan kaihoovat mielet kaikki tenhoaa, oi, silloin ihanasti kimmellellen kaikille onnen aamu ruskottaa!
Harrastus.
Uros uljas ja neitonen vieno, ojan luoja ja johtaja maan, tule yksilön, yhteiskunnan sopusointua harrastamaan!
Jos ylväintä, halvinta tointa tämä harrastus johdattaa, saa silloin kaikista niistä tosionnea kansa ja maa.
Majan pienen ja mahtavan linnan saa rikkaaksi harrastus, kodin helmassa henkivi siitä ilo suuri ja siunaus.
Se rintahan lämpöä hellää ja valoakin heijastaa, se mielihin maatuneihin ikiriemua seijastaa.
Vapau
Oi, vapaus, suuri ja ihana, sulla suuret on riemut ja suloisuudet! Vaan ken sinut oikein omistaa, sillä suuret on huolet ja velvollisuudet.
Hänen täytyvi sinua säilyttää jalon sielun jaloilla pyrinnöillä ja valvoa, ett' olis vapaus koko kansalla, kaikilla yksilöillä.
Vain silloin yksilö vapaa on, kun vapaata kansa on kauttaaltansa. Mut kansa ei saavuta vapauttaan, jos maailma vailla on vapauttansa.
Totuus.
Totuus vaikka on ainovanha, aina se siltä on uusi — niinkuni uusia lehviä kukkii vanha aarnikuusi.
Aamulla varjosta kuusen latva päivähän nousevi, nähkää! Kas, toden huippukin mullasta mannun ikuisuuteen tähtää!
Päivällä tämä sivu kuusesta loistaa, tuon sivun lehvät varjoo. Tosikin vain osan itsestänsä silmälle nähdä tarjoo.
Illalla aurinko kuusesta latvan viimeiseksi kultaa. Huiput hohtavat muinaisuuden, emmekä muista multaa.
Syksyn yössä aarnikuusi pimeähän peittyy. Totuus aina on olemassa, vaikka se mielestä heittyy.
Kuusen lehviltä kevään lämmin sulaa talven lunta. Todenkin uudesti kirkkahana löytävi ihmiskunta.
Niinkuin kummulla uusia lehviä kukkivi aarnikuusi, niin tosi, vaikka on ainovanha, alati siltä on uusi.
Valhe ja totuus.
Valhe se loistoa, kiiltoa etsii, yllensä verhovi välkkyvät vaipat, jotta se tenhoisi ihmisten silmät, etteivät huomaisi sen sisäpuolta kuinka se tyhjä ja ontto on.
Totuus kuortansa kelsiä koittaa, yltänsä riisuvi mutkaisat muodot, niin että silmämme selvemmin nähdä voisivat puhtaalta sen sisäpuolta suuret ja kirkkaat helmyet.
Turhia kysymyksiä.
Miksikä alati maailmassa vaihtuvi yö ja päivä? Miksikä verhona totuudenkin väihkyvi valheen häivä?
Miksikä hyvänkin ympärillä on niin paljo pahaa? Miksikä särkynyt sekasorto sydänten sointua sahaa? —
Vaiti! Turhaan tuhat kertaa teen nämä kysymykset. Ei pysty juuriin olemuksen älyni yllätykset.
Oikeus.
Oikeus ylevä, suuri on kuni jykevä tammi, joka voi valossa vasta, valossa ja lämpimässä suoravarreksi selitä, iaajalehväksi levitä.
Onnemme asunto.
Ei asu elämän onni taivahissa, tuulosissa, ei vesissä, ei kukissa eikä muissa muotoloissa.
Tuolla onnemme asuvi sydämessämme syvällä, tuntehettaren tuvassa, hengettären huonehessa.
Karkaiseva kärsimys.
Ei terästy raisu rauta, teräs kirkastu, teroitu, jos ei ensin se puristu vetten, liekkien välissä.
Lapsi ei tule uroksi, yrkä mieheks ylene, jos ei taistossa terästy, kärsimyksissä karaistu.
KANSALLISIA LAULUJA.
Pohjolan huhtikuu.
Sinivalkonen taivas, lumivalkonen maa helopäivästä taivon suloloistehen saa! Niin läikkyvä leuto on viileä sää, jää päivässä välkkyen kimmeltää, ja kaukana äärellä vainion lumenhohtavat huiput vuoriston yläilmahan yllättää!
Sinivalkonen taivas, lumivalkonen maa helopäivästä taivon suloloistehen saa! Koko maa ihan huikean kirkas on, valo väräjävi lehvillä kuusiston, valo väräjävi, palajavi leivonen ja livertävi, lurittavi riemuiten yläilmahan kiemurtain!
Jos mulla olisi —
Jos mulla olisi leivosen siivet, en minä olisi täällä: livertäen lentäisin luokse Herran ylhäällä pilvien päällä.
"Herrani", livertäisin hänelle siellä, "tunnetko Wäinölän kansan? Miksikä sille sä heittää annoit vierahan viekkaan ansan?"
Oi, miten palavasti rukoileisin sydämestä hartahasta: "Suo säde kansalle kärsivälle valostasi kirkkahasta!"
Herrani kuulisi, jos minä pyytää oikein hellästi voisin. Herrani armoa henkivän viestin maahani sitte mä toisin. —
Kansani, katsele taivahalle sinisillä silmilläsi! Nouskosi itse sä luokse Herran veisaten virsiäsi!
Mihin suuntaan?
Orot niityllä hirnuvat korskuen, palo mielemme viehtävi sinne. Me lentäen riennämme ratsaillen ja kiidämme kilvaten, riemuiten — mut minnekä, minnekä, minne?
Oi, vielähän taistelutantereet Ovat taatoilta tallella meille! Ja vielähän viettävät mantereet ja vielähän viehtävät välkeveet sydänsyitämme uusille teille!
Koko kansan me tahdomme kohottaa hyvän, oikean kukkuloille! Sen mieli ja kieli kun vapaaks' saa, Se suurena kuorona kohahtaa sopusointujen soitelmoille!
Koko kansan me nostamme oikeuteen, joka miehen naisen ja lapsen! Me kutsumme hellään veljeyteen ja vapauteen tasa-arvoiseen joka nuoren ja harmaahapsen!
Tätä työtä me tyynenä toimimme, joka tointamme harkiten tarkoin. Mut muutakin vaativi sentään se: sydän-intoa, tarmoa tahdolle, kiven rouhua vahvoin harkoin.
Työ itse se tarmoa kasvattaa ja kansassa kasvun voimaa. Mut kerta kun työmme valmiiks saa, ei ole ken väärästä vaikertaa ja sorrosta veljeä soimaa.
Tulkaa ja katselkaa!
Oi, tulkaa käykää ja katselkaa mun maatani, vanhat ja nuoret! Kas, rannoilta järvien välkkyväin ylös kaartuvat uljaat vuoret!
Mäen rinteillä runsaina rehottaa kotilehdot ja kuusikot taajat ja taustalla lehtojen, vuorien kovat korvet ja hongikot laajat.
Salon korvessa koppelo kotkottaa, jänö, karhu ja hirvikin hyppii. Joka paikassa juoksevat, siivekkäät elinvoimia luonnosta nyppii.
Kotikansani vakaa ja järkkymätön, syvämielinen, miettiväinen, se tarmolla maatansa viljelee, maa vaikkapa onkin jäinen.
Kevätkaskissa liekkejä leimuaa, kotirannoilla laihoja loistaa, hakalehdoissa karjojen kellot soi, kodit piirtonsa lahdessa toistaa.
Kohukoskissa jyskyen tehtaat käy, salot pyssyjen kaikuja paukkaa, venot, laivatkin aaltoja vellovat, tuliorhit kangasta laukkaa.
Ja hermoina sähköjohdot käy maan aivoista jäntereihin, ja tieteemme taivasta tahdittaa, luo taiteemme kukkia teihin.
Mäkihaavikon keinuilla kisaillaan, viriaalloilla nuoriso laulaa. Sitä ei voi äänettä kuunnella, sitä itsekin täytyvi laulaa!
Kotikantelo kaunonen kasvattaa helokirkasta sointujen viljaa. Surusointuista on se ja vienoa — sitä täytyvi kuunnella hiljaa.
Oi, kansani, henkesi siiville kotikantelo kallis nosta, tuo pöydälle pirtin se helkkymään, sen kärsimät kohlut kosta!
Ylös nosta se kaunosti kaikumaan, niin henkesi nostaa se myötään! Ja silloin mielesi puhtainnaan voi tehdä kauneinta työtään.
Kansanrakkaus.
Kuin aurinko aamulla taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus!
Kuin koitar aamulla kuusikoitten yli yöhyen häivään sajastaa ja sitten ruskona lehtoloitten ja kuusten latvahan kajastaa —
Ja ruskosta taivahan rantamalta terä kirkas punasena pilkahtaa, käy kaartansa, usvia kaikkialta, joka laaksonkin pohjasta hajottaa —
Ja hallan hyytämät niityt, pellot taas lietsovi vireänä vihertämään ja herättävi heimojen siskot, vellot ylös työhön: kyntöön ja kylväntään.
Ja hellästi hivuttavi kaiken kansan sulolämpöönsä, loistoonsa sulkeumaan, siten johtaen silmistä surman ansan sen riemuhun, onneen ja kunniaan —
Niin, niinkuin aurinko taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus.
Kristalli.
Oi kansani kalliin henki kuin kristalli kirkas on! Kuin kristalli! Mutta se vielä niin kovin on muodoton.
Hyvä luoja jos mestarin loisi, joka särmiön siitä sais, tuhatvälkkehin ympäri maata se päivyttä heijastais.
Viljelysoppia.
I.
Kovin paljo se tarhuri harhaa. joka laatii kukkatarhaa kedon kumpuhun karheaan, jota tunne ei laisinkaan.
Kovin paljo te hairahdatte, kun kansaa valistatte, sydän vaikka on teillä sen kuin suljettu kirjanen.
II.
Mitä voipi se tarhuri voittaa, joka kasveja kastella koittaa, mut unhotti perkata maan, johon istutti kasviksiaan.
Mihin joudumme valistustyössä, valo vaikkakin liehuu yössä, jos rinnasta kansamme ei leimua liekki se.
III.
Älä, tarhuri, vieraasta maasta tuliruusuja tarhaasi raasta! Ei etelän ruusunen kuki hallassa pohjoisen.
Älä, kansani, vieraasta maasta ihanteita ja aatteita raasta! Hymy, nauru ei vierasten sovi kyynelen suihkeeseen.
IV.
Miten, tarhuri, kukkasen tehnet, jos ensin et varren ja lehdet ylös kummusta kasvata — nehän versovat kukkia?
Miten kukkivi kansani henki, jos vartta ja lehtiä ensin ei hellästi hoidella, ylös mullasta nosteta?
V.
Puutarhuri, tunne maasi, sitä viljele, kasvikkaasi sen rinnassa kasvata, kunis versoo se kukkia!
Kotikansani, itsesi tunne, sydänsyistäsi tutki kunne sun täytyvi suunnata tie, joka matkasi määrään vie!
Herrasluontoa.
Olipa puisto pienokainen vierellä herraskartanon ja polku jäykkä, kaavamainen välissä penkkilöitten on.
Puut vahtii tietä rivissänsä kuin haarniskoidut sotilaat, ja saksittuina yrmillänsä, on pensasaidat pullokkaat.
Ja nurmen, joka vehmahasti yrittää nousta kukkimaan, puutarhuri sen nokkelasti koneella niittää oraassaan.
Ja hovin herra mahtavasti kuin laiva kulkee polkua. On sillä rouva rinnallansa kuin aika auma pellolla.
Kas, siinä sitä on sivistystä, on varakkuutta, arvoa! He etsivät nyt virkistystä — nähkääpäs! — luonnon helmasta...
Kansanmielinen.
Henttuni hieno on herraslapsi, vaikkei se siltä näytä, vaikkei se veitikka itseänsä yhtään ylväästi käytä.
Kyllä se taitaisi ruotsinkieltäkin, vaikka se ei sitä solkkaa; taitaa se valssitkin, vaikka se hippaa vekkulipietun polkkaa.
Pennin saimme
Pennin saimme me perinnöksi sekä vähä rantaluhtaa. Itse me korpehen peltoja teimme itse ohjaten juhtaa.
Pennin saimme me perinnöksi vanhoilta taatoiltamme — sittenkin varkaat vahtailevat meidän rikkauttamme.