Part 1

KANNOKOSSA

Savolaiskuvia

Kirj.

TOIMI JUUTI

Porissa, G. Roneliuksen Kirjakauppa, 1908.

SISÄLLYS:

Kannokossa. Lautamies Mutasen talkoot. Kummin lahja. Jumpru-Antin norrikuppi. Kun mittarit kävivät. Lapsisaunat. Yöjalassa. Viidentoista pennin nakkia. Lahnakutu. Hevoskuuri. Toiveita.

KANNOKOSSA.

Talvisen taipaleen ajajalle on tukalinta, jos hän joutuu ohjaamaan hevostaan kannokossa, varsinkin vähän lumen aikana...

Asut maalla ja ajat hevosinesi metsään — joko sitte halonvetoon tahi heinään tahi hirrenajoon —, niin sinulla on mielessäsi kolme toivomusta: ettei vetelissä soissa routa petä, ettei ole liiaksi lunta ja ettei lunta ole liian vähä.

Kaksi ensimäistä toivomusta tavallisesti täyttyy, ainakin alkutalvesta, mutta kolmannen laita on niin ja näin.

Sillä näissä nykyajan metsissä on harvinaisen paljo kantoja. Ellet itse ole useampi vuosi kaskia kaatamalla aukonut ahoja ja jättänyt siten seista törröttämään kauniita kannokoita, niin ovat sen kuitenkin tehneet tukkisavotat ja propsien raatajat ja halonhakkaajat.

Ne kaatavat näreen suon reunalta juuri siitä paikasta, mistä luulevat sinun talvella ajavan heinään, ja jättävät siihen senvuoksi tahallaan tavallista pitemmän kannon. Tahi jos aijot oikotietä ajaa noron poikki hakeaksesi suokumpareelta haarukkapetäjän kaivosi vinttipatsaaksi, niin töksähtää varmasti rekesi jalas kumpareen juurella siihen kantoon, jonka tukinhakkaajat sitä varten heittivät. Taikka menet halolle, niin löydät rekesi kumollaan juuri siitä mistä vähimmin uskoit, sillä halonhakkaajat ovat ovelimpia kannontekijöitä.

Niin voit saada kannokossa kulkiessasi monta kuperkeikkaa. Mutta sinä tunnet kupsahtavasi viattomaan, pehmoseen lumeen, eikä siitä kuperkeikasta ole sen kummempaa. Sillä harvoin sellaista sattuu, että myöskin sillä kohdalla, mihin kupsahdat, olisi kanto, joka voisi olla epäterveellinen kylkiluillesi. Ja onhan sinulla sitäpaitsi paksut turkit ja vyöt ja muut tamineet, niin ettet pientä pahaa pelästyne.

Nouset ylös ja pudistelet päältäsi enintä lunta, nostat rekesi kohdalleen ja ajat eteenpäin, kunnes tulee vastaasi uusi kanto.

Sellaista se on kannokossa kulkeminen — varsinkin vähän lumen aikana...

LAUTAMIES MUTASEN TALKOOT.

Piika-Riitta oli jo aamupäivällä kierrellyt ympäri kylän talosta taloon kutsumassa väkeä iltarupeamalla pidettäviin rukiinleikkuutalkoihin isäntäväkensä taloon Kettämänniemen Mutalaan.

— Lautamies jo aamulla tappoi ja nylki sen meidän suuren puskuripässin.

Tämän oli Riitta lausunut joka talossa oman emäntänsä käskystä ikäänkuin jonkalaiseksi vahvikkeeksi. Emäntä oli näet Riitalle lähtiessä supattanut, että ne sitte paremmin tulisivat... Eikä Riitta sitä asiaa ainoassakaan talossa unohtanut.

— Vai pitää se Mutanenkin kerran talkoita! myhähtivät väliin miehet.

Ja useimmissa taloissa rengit lisäsivät:

— Eikös sieltä kukaan mennyt kaupunkiin?

Piika-Riitta oli viisas ihminen ja ymmärsi yskän ja osasi kyllä vastata:

— Eihän se meidän lautamies niitä väkeviä, se kun kuuluu olevan laitonta... Mutta Rummukais-Risto meni kyllä kaupunkiin tänä aamuna meidän hevosella. Se oli ensin vähä aikaa lautamiehen kanssa eteispuolella ja sitte ne tulivat tupaan ja Risto kysyi hevosta. Sanoi olevan asiaa. Ja lautamies lupasi.

Riitta luki tämän selityksensä kuin ulkoa opitun läksyn, mutta se seikka ei vaikuttanut mitään itse asiaan.

— Pitää sitte tulla, tuumivat miehet ja iskivät toisilleen silmää.

— Ja Räisäs-Jussi on kutsuttu pelariksi, sanoi Riitta aina ovessa mennessään.

Hänellä ei ollut aikaa pitempiin juttuihin. Porstuassa sitasi hän sitte vähäsen huiviaan ja ulos tultuaan katsoi taakseen, jotta kurkistivatkohan ne ikkunasta. Hän kun mielestään oli semmoinen liian lyhyt ja liian paksu tytöntyllerö...

Mutta miehillä oli Riitan mentyä suu hymyssä ja he tekivät omia johtopäätöksiään.

— Ei se Mutasen kitupiikki Rummukais-Ristolle noin vaan varsaansa antanut. Kyllä se Risto tuopi viinat lautamiehelle ja se panee sitte jonkun tarjoomaan, ehkäpä juuri Riston. Osaa se pakana kiertää lain.

— Siitä kuuluu olevan sakko, jos isäntä itse tarjoo, sanoo joku.

— Oliskos se Mutanen pysynyt niin kauvan lautamiehenä, jollei tuommoista kommervenkkia ymmärtäisi. Kuuluu se väliin panevan herratkin pussiin, selittää toinen.

Ja naiset supattelevat keskenään, että on sinne taikoihin mentävä, sillä eipähän sitä lammaskaaliakaan sivu suun...

Parikymmentä taloa on Riitta jo käynyt ja tulla läähättää tuossa puolenpäivänrinnassa kotiin.

— No tuleeko rahvasta? utelee emäntä.

— Sitä vuotaa vyönään. Hyvin tuntuivat olevan tulossaan.

— Virkoitko pässistä?

— Virkoinpa, virkoinpa...

Lautamies Taavetti Mutanen ei ole itse koko päivänä mennyt töilleen. Oli jo aamupäivällä pannut uudemmat sarkavaatteet päälleen, huolimatta siitä että emäntä oli sanonut vielä tarkenevan puolilankaisissakin.

— Panenpa kun panen, oli Mutanen vaan vastannut.

Sitte oli hän päivemmäilä käynyt katselemassa ruislaihojaan ja tullut siihen vakaumukseen, että niin pelto kuin halmekin olivat kypsiä ja että kun vaan tulisi kosolti väkeä, niin joutaisivat mennä kuhilaalle molemmat...

— Kunhan se Risto pakana ei vaan tulisi liian sukkelaan, ajatteli hän itsekseen. — Mutta onhan tästä matkaakin, on kokonaista kolme peninkulmaa, eikä se Risto ole niitä ensi luokan ajajia. Ja sanoinhan minä sille, että hevosta on perillä syötettävä neljään asti ja ettei saa ajaa kovasti. Ja viivähtäähän se torillakin...

Mutta sitte juohtui lautamies Taavetti Mutaselle mieleen vielä eräs asia, ja hän virnisti suutaan omituisesti ja pyörähti voitonriemuisena kantapäillään.

— Enpähän virka, enpähän virka, mutisi hän itsekseen.

Heti päivällisen jälkeen tulla tupsahtaa Mutalaan mustanaan väkeä, miestä ja naista. Ne tulevat ensin tupaan, missä emäntä suuresta sumppipannusta kaikille kahvia tarjoilee.

— Onpas pannut hurskaasti sikuria. Arvaahan sen tarkan, supattelevat keskenään karsinapuolelle istahtaneet naiset.

— Mikäs se nyt juohtui mieleen, kun teilläkin kerran talkoita?... Eipähän teillä ennen näitä pidetty, rohkasautuu joku puoleksi leikillään kysymään.

Emäntä ehättää selittämään:

— Sehän se lautamies... Vaikka johan sitä minä olen joka syksy vatkuttanut, että pitäisihän ne pitää, vaan se kun on aina sanonut, etteivät kannata.

— Mikseivät kannata! Tottapahan nyt näkee, että kannattaa... Vai tappoi se lautamies viimeinkin sen pahanilkisen pässin?...

Mutta emännälle näytti nyt tulevan hyvin kiire eikä hän joutanut niistä asioista sen enempää juttelemaan.

Lautamies Taavetti Mutanen käveli pellollaan ja haastatteli leikkuumiehiä kussakin ryhmässä. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja laski leikkiä naisille ja miehille. Ja useamman kerran katsahti hän merkitsevästi suureen umpikuoriseen ankkurikelloonsa, vilkasi sitte maantielle päin ja murahti kuuluvasti:

— Kauvanpa se Rummukais-Risto siellä kaupungissa viipyykin.

Ja hän teki sen hauskan havainnon, että varsinkin miesväki yltyi yhä tulisemmin leikkaamaan. Ei enää seisoksittu, ei tarinoitu, vaan somasti suhahteli hammasteräsirppi kypsässä oljessa ja kuhilas kuhilaan viereen kohosi ja tasainen sänki jäi vaan jälelle.

Talkooväkeä oli kuuteen- seitsemäänkymmeneen henkeen. Suurin osa leikkasi pellolla, mutta jo alussa oli osa isännän pyynnöstä mennyt nujertamaan vähän matkan päässä olevaa halmetta.

Hän näet ajatteli:

— Eivät viitsi halmeelle mennäkään, kun saavat pellon loppuun. Vaan nyt ne tuskin kehtaavat heittää kesken.

Hän hieroskeli tyytyväisenä kämmeniään ja meinasi mielessään, että näkyyhän tuota saavan leikkuuväkeä palkattakin.

Laiho kaatuu kuin koneella, ja hämärän tultua on halme leikattu kokonaan ja pellosta on enää yhtä nurkkaa jälellä.

— Mutta merkillisen kauvan se Rummukais-Risto viipyy. Jo tässä ottaisi suihinsa pienen naukun, tuumitaan muutamassa miesjoukossa..

— Se kuului kaupunkiin mennessään pistäytyneen tuolla Tahvanalan tuvassa ja oli kehaissut, että kyllä sitä tänä iltana tärpätti vuotaa. Viiskolmatta litraa oli sanonut tuovansa ja kärryissään oli ollut lautamiehen iso lekkeri, se viinasaksoilta otettu ja huutokaupalla myöty, tiesi muuan naapuritalon renki.

— Tämä lautamies se on niin viisas kuin vanhakin. Kun minä tuolla pihalla kysyin, että eikö se tarjoo talkooväelle ryyppyä, niin vastasi pahuus, että kyllä hän sen verran lakia ymmärtää, ettei saa tarjota. Mutta sitte se sanoi niin että jos Risto tuo kaupungista ja tarjoo omistaan, niin tarjotkoon, eihän se muka häntä liikuta. Vaan arvatkaapas, kenenkä viinoja se Risto tarjoo? Omiaanko? Hyh!... Tuskin lienee miehellä litran hintaa taskussaan.

Se oli Mutalan oma renki, joka näin haasteli. Ja miehet jo maiskauttelivat suutaan ja tuumivat, että koskapa niin on asia, niin pitää se painaltaa tuo pellon nurkka loppuun, tulkoon vaikka tuhannen pimeä.

Naisten ryhmissä kikateltiin ja tirskuiltiin ja varsinkin vanhemmat heistä kuiskailivat keskenään, että olipa hyvä, kun tuli tulluksi, saahan tuon toki ensi kerran tänä syksynä lammaskaalin... Nuoremmat tytöt laskivat sormillaan, montako tuntia jäisi aikaa tanssiin.

Lautamies Mutanen oli sillävälin käynyt kartanolla ja tuli nyt takaisin pellolle.

Hänen sydänalaansa hivelee niin suloisesti, ja huomatessaan, ettei pellosta ole enää jälellä kuin muutaman minuutin työ, tuntuu hänestä siltä, että kyllä ne nuo miehet sittekin ryypyn ansaitsisivat.

— Kylläpä täällä on leikattukin, sanoo hän. — Eihän tuota nyt noin tiukkaan olisi tarvinnut... Vaan eikö liene paras, että lähdetään jo purasemaan illallista. Antaa tuon lopuskan jäädä...

— Ei tätä nyt tähän kesken jätetä, vastataan hänelle.

— Mutta kumma mies se Risto, kun siellä kaupungissa viivyttelee. Olisi jo saattanut tulla kaksikin kertaa.

Tämä lautamiehen puhe innostaa miehiä, ja tuossa tuokiossa painalletaan pellon nurkka loppuun.

On jo tullut joltisenkin pimeä ennenkuin viimeiset lyhteet on sidottu ja pantu kuhilaalle.

Verkalleen ja naureskellen ja leikkiä laskien soluu talkooväki kartanolle ja siitä tupaan.

— Kyllä se nyt maistuu kaali.

— Ja ryyppy.

He ovat jo istuneet pitkien illallispöytien ympärille, naiset toiseen, miehet toiseen.

Mutta lautamies Taavetti Mutasta ei näy tuvassa. Hän on kamarinsa avonaisesta ikkunasta kuullut maantieltä kärryjen jyrinää ja pujahtanut sitte ulos Ristoa vastaan.

Siellä hän puheli Ristolle jotain jo portin takana ja hiipi sitte salaa takaisin kamariinsa.

Nyt vasta ajoi Risto, pihaan. Se huomattiin pian tuvassakin.

— Risto on jo tullut. Tuolla seisoo hevonen pihalla, sanoo joku.

— Vai jo tuli Risto!

Miesten silmissä välähtää. Illallista kannetaan juuri pöytään.

Samassa astuu Ristokin tupaan.

— Hyvää iltaa!

— Jumal' antakoon! Mitäs kaupunkiin kuuluu?

— Eipä liikoja, vaan vähä kuitenkin. Kun minä mentyäni möin torilla sen tänä aamuna tapetun puskuripässin lihoja, niin kuulin jo siellä, että tänään oli rautatien työmiesten litviikki ja että viinapuoti oli kiinni.

— Sinnekös sinä veit koko pässin?

— Koko pässin.

Tanssista ei tullut mitään. Illallisen syötyään pistivät miehet hatun päähänsä ja alkoivat luikkia tiehensä. Ja kun heiltä kysyttiin, mikseivät tanssi, sanoivat, etteivät välitä.

Mutta ulkoa kuului heidän mentyään kiivasta kiroilemista ja syleksimistä ja äänekkäitä huutoja.

— Sitäkö hiivattia ne niistäkin rautateistä...

— Pettihän se p—le!

— Ja tiesi se koira senkin, että siellä on tänään rautatien tili, sillä onhan sillä herjalla allakat ja muut vehkeet ja ne tilit kun aina kuuluvat olevan määrättyinä päivinä kahdesti kuussa.

— Pässinsäkin paholainen möi ja potaattivelliä syötti kuraa eikä antanut edes voita.

— Johan minä olen aina sanonut, että se on tämä Mutanen koko pitäjän suurin kitupiikki.

— Viimeisen kerranpa saikin talkoihinsa...

Naiset seurasivat miesten esimerkkiä ja poistuivat.

Mutta porstuassa joutui piika-Riitta ahtaalle.

— Mitä sinä aamulla kylällä valehtelit, että teillä on lammaskaali?

— Enhän minä sanonut muuta kuin että lautamies tappoi ja ketti sen pässin, kun emäntä käski niin sanomaan.

— Vai niin se käski kutale!

Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla piipulla.

Jonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti Mutanen.

Hän taputti Ristoa olalle ja sanoi:

— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan. Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla, niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa...

KUMMIN LAHJA.

Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta. Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen sai hän pitää koko ikänsä.

"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen, niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.

Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen. Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.

— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.

Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi. Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään, kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä aitan seinällä.

Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.

Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.

Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.

Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset, samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.

— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun asiasta tuli puhe.

— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden perillisten äidille.

Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja kuului olevan hyväpäinen.

— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.

Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi...

Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta. Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle tuulelle.

Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään isäntäkummiksi.

Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."

Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.

— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä... ja lämmin... ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee... ja jos minä satun niin vanhaksi elämään.

Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin. Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.

— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä herrastanee poika...

Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana. Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.

Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja emäntä.

— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.

Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota nyt sanoisi... Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa ja katsoa sitä Anteroa silmiin... eikä haittaisi, vaikka herahtaisi silmän nurkkaan muutama kyynel...

Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.

Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen talvipalttoo.

Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.

— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt... että jos sinusta vielä kerran tulee virkamies... pappi tahi muu... niin että et unohtaisi kummiasi... nyt tässä... isäsi ja äitisi läsnäollessa... annan sinulle kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.

Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut mitään.

Hänen isänsä puuttui puheeseen.

— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että mitäpä se poika kahdella turkilla... Sano nyt kuitenkin kiitoksia, Antero.

Antero kiitti.

— Vai niin, vai niin... no, no... eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy enoistakin ristiä.

Pehtori koetti hymyillä.

Vieraat menivät.

Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin...

JUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.

Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.

Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.

— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.

— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä...

Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä näkynyt jälkeäkään.

— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa... Vaan näkyyhän tästä pääsevän.

Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on... Huh, huu!... Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa... Sanoi että jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä... Vaan mahtaako se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten lupasi... Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne hirrenvetoon... Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä... Huu!

Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen. Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?... Vaan jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon sitte... Antaa se kuitenkin eukko... Panen kaksi palaa sokeria ja hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran kuorman... Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.

Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään. Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon reunaan.

— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti... Otappa ja seisatu ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla...

Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut, mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies kuin sanovat.

Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö tuo tuossa työssä lämminne...