Chapter 7

Vastasi nainen, vakava nainen: »Eespäin on talvinen tiemme, vastassa vaikeus, mielessä haikeus, kauneuden viestiä viemme, kuljemme rakkauden palmuja kantain, päällämme päilyvä totuus, vaadimme valkeutta taivahan rantain; rohkea, kuulun sun rotuus!»

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet, kannella korkean taivaan, astuivat aatteet, maailman-aatteet, elämän ankaran vaivaan, heittivät pitkän, säihkyvän säteen idästä läntehen hamaan, painoivat käden toisehen käteen, käskivät kiiruhtamaan.

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri, ihmiset aikojen mukaan; taas kesä tuli, taas lumi suli, kuullut heistä ei kukaan. Rannalla vieraalla valkeni luunsa, huuhtomat hyisen laineen, kattamat kukkivan kauneuspuunsa, mainitsemattomat maineen.

ILDIKO.

--Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves, miksi sa murhasit mun? --Attila, Attila, ah älä kuole, kuolleista herätän sun!

--Ildiko, ah hius-himmeä, miksi teit teon vilpillisen? --Attila, ah sotalaumojen surma, syy oli rakkauden.

--Rakkausko raudan sun morsius-yönäs suuntasi syömeeni näin? --Miksi et enemmän mielinyt mua, katsoit tähtihin päin?

--Katsoin tähdistä kohtalon teitä, siksi ma unhotin sun. --Ollut et enää hunnini hurja, loukkasit lempeni mun.

--En ole entinen Attila enää, Jumalan vitsa ma lien. --Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet, tietävät petturin tien.

TURHA KAUNA.

Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.

Mahtuvat sinne syyttävät sanat, laulujen laineet ja venhojen vanat, kenties kun olen siellä, muistaa voit mua muullakin miellä.

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää! Pyydä en suotta, sen sallimus tietää, sama, mi tielleni johti Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

Taikka jos ahdas on maapallo meille, keskenkin tulla voi Tuonelan teille, sattui jo surmaava nuoli, voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

Mut älä ilmaa myrkytä multa! Tukehtuessakin syöksen ma tulta, poltan rikki ne rinnat, jotk' oli muinoin mun onneni linnat.

DIES IRAE.

Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.

Eikö palausta konsa? Ei, on tullut tuomionsa, lyönyt hetki, juossut hiekka, noussut kuolon kuuramiekka.

On nyt hetki suurin hällä: ostettava elämällä kutsumuksen kultamuru, itselönsä ikisuru.

Sydän kiertyy synkän miehen. Rauta iskee rautatiehen, liehuu liina, katoo juna; sammui pilven viime puna.

Nyt on tehty murhatyöni, nyt on yksinäiset yöni, nyt voin itkeä ma ilmi, mitä kestin kuivin silmin.

Hulluus varmaan suuni sulki, nyt voin huutaa tuskan julki: tahtonut en itse tätä, tein ma pakkotehtävätä!

Häll' on elo eessä, mulla takanani tuiretulla. Sulle ollut este oisin, jos ma oisin tehnyt toisin.

Myöskin inha itselleni. Särkyköön mun sydämeni, menköön onni sun ja minun! Nyt on voitonseppel sinun.

Vaan jos takaisin hän palaa? Jos hän mua muistaa salaa? Silloin helmahansa heityn, syöksyn syvyyteen ja peityn!

MENNYT.

Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni.

Muutti linnut maille muille, meni armas nainen, yksin yön pimeän lintu rinnassani laulaa.

--Oi Jumala, sano minulle milloin kesä tulee? --»Silloin koska kirkonkellot matkallesi soittaa.»

--Oi Jumala, vielä virka, milloin päivä nousee? --»Silloin kun vihanta virpi kummullasi kukkii.»

--Hyvä Jumala, etkö luule, että armas palaa? --»Palajaa, kun vieras sulho vierellänsä kulkee.»

--Lausu, laupias Jumala, vielä viime sana: yletänkö ystävääni Tuonen tuolta puolen?

Vaiti on Jumala, vaiti meri, maa ja metsä, yksin yössä mielipuoli puhelee ja huutaa.

KEVÄT KIRKKAHIN.

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain?

»Älä muuta kuin sula silmin, suin, kuole riutuen kera hankien!»

Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos antais hän mulle elämän?

»Älä muuta kuin tee tenhoutuin vala valkoinen kera kukkien!»

LOUKATUT.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!

Emme me yhtyä voi, emme myös erota saata, lempiä emme, mut emme myöskään lemmestä laata,

Tehnyt olen väärin ma sulle, siitä mun sydämeni murtui, tehnyt olet väärin sa mulle, siitä mun tunteeni turtui.

Sultakin kuollut on herkin. Tiedän, se on oma syyni. Menneet on onnemme keväät, eess' ikitalvi on tyyni.

Mutta kun nään sinut jälleen, silloin mun silmäni vettyy, taas käsi hyljätty kohoo, taas sydän pettynyt pettyy.

Nään, miten sielusi sunkin kurkottaa mua kohti, kuulen kuin sydämesi nyyhkii, kerran mi toivoa tohti.

Lasket sa leikkiä jälleen; taas käsi tarjottu vaipuu, muuta ei meillä kuin muistot, murhe ja toistemme kaipuu.

Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rakkauden kahleet, harteilla töittemme taakka!

RUNOKIRJE.

Rakastettu, armastettu ijankaikkisesti Kuinka kuolis lempeni, mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton ja saat sa olla paha! Jälleen kun ma muistan Sun, ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton, ja että ootkin, tiedän! Kuolla olin kerran tuosta, hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani, hiljaisuus on pyhä. Tänne kuulut Sinä vain, Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön, tänne, missä olit, ennen kuin Sa menit pois ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty Sulle surun puista, ollehesta onnestain ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka sydämeni riutuu, koko maailma ympärillä himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet ja kaikki kaunis hajoo. Tule, tumma, armas lapsi! Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon! Mun rakkauteni kestää. Suuri suru, suuri tieto meiltä eron estää.

NÄKY.

Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah ijäksi mennen kera lempesi katoat.

Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.

MARIA ANTOINETTE.

Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar.

Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.

Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.

Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.

Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.

KUNNIA HÄLLE!

Kysytään kerran, kuinka en sortunut silloin, kun olin kurja, pelkäsin itseäni illoin, kun koko maailma vastassa seisoi kuin muuri ja minulla oli vain oma taakkani suuri.

Vastaan ma silloin: ei ollut ansio oma, sortunut oisin, nyt ollut raunio soma, mutta mua auttoivat maailman valkeimmat kädet, kirkkaimmat silmät, vienoimmat kyynelevedet.

Hän teki kaikki, minä en mahtanut mitään, hän näki kaikki, häntä mun siunata pitää, kaikki hän kesti, kaikki hän kärsi ja kantoi esiin, rakasti, rohkaisi, anteeksi antoi.

Kunnia hälle, henkeni morsiamelle! Kukkia hälle, kukkien kuningattarelle! Helmiä hälle, helmelle ihmisyys-uskon! Huntuja hälle, hunnulle huomisen ruskon!

KOHTALON KIRJA.

IKÄVÖI, IHMINEN!

Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen, isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla, untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla.

Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan, lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan, retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden, käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi, kun kaikki haipuu kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan? Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan? Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon? Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille, surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille: kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin, itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen! Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli. Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

PYHÄ MARTTI.

Legenda.

Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi, kaks knaappia seurassaan.

Tuli ryöväri vastahan tiellä: »Hei, henki tai kukkaro!» Pyhä Martti, mahtava piispa, pään herjalta halkaisi jo.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, hevon harja huurtehin hohtaa, jää kasvavi kannuksiin.

Tuli kerjuri vastahan tiellä: »Ropo köyhälle, herra, suo! Ei varrellein edes vaippaa hän jättänyt, ryöväri tuo.»

Pyhä Martti, mahtava piispa, ei miettinyt kauempaa, löi kahtia vaippansa kalliin: palan suuremman kerjuri saa.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, yön taivas tähtihin ratkee, mut tähdissä kuiskailtiin:

»Kunis ratsastaa Pyhä Martti, sinis siunattu Ranska on, sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton.»

Yön tähtien tuikkeessa kiitää uros jäisellä orhillaan, vilu-viittainen, kypär-kylmä, kaks knaappia seurassaan.

Kun kuuluvi kavion kopse, rikas vuoteellaan vavahtaa, kädet ristivi köyhä, mut konna hätähuutohon havahtaa:

»Sinis ratsastaa Pyhä Martti, kunis maan päällä oikeus on, kunis täyttynyt Jumalan tahto on laupias, lahjomaton.»

Yhä ratsastaa Pyhä Martti, käy tuomio teräksinen yön talvisen tähtien alla yli maan, läpi sydämien.

HAUTOJEN KESKELLÄ.

Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän-- hirmuinen valkeus!-- niin hiljaist' on keskellä hautain.

Risti ristiltä kuljin ma, luin minä kirjoituksia, tuossa outo ja tässä tuttu, kerjäläinen ja silkkinuttu, kaikki jo multaa-- niin hiljaist' on keskellä hautain.

Vait! Kas, laulua yössä soi! Hautojen kesken ken laulaa voi? Laulaako kuolema kullallensa, syksykö valkeelle vaimollensa, Talvettarelle-- niin hiljaist' on keskellä hautain.

Kohden laulua kuljin ma. Ken oli kumma laulaja? Näin minä miehen yksinäisen istuvan juurella ristin jäisen, polvilla kannel-- niin hiljaist' on keskellä hautain.

--»Mitä laulat, sa laulaja?» »Laulan kuoleman kulkua poikki vetten ja poikki maiden, halki haaveiden autuaiden-- kuuletko kuoma, miten hiljaist' on keskellä hautain?»

Katsoin ma hulluhun laulajaan. --»Mitä kallista sulta on kuollutkaan? Miksi istut kuin peikko yksin? Mahtunemme me vieretyksin virren työlle--» niin hiljaist' on keskellä hautain.

Katsahti laulaja minuhun: »Lapsesta asti jo tunsin sun. Miksi hoiput sa hautojen päällä? Tiedän, on armain aikas jo täällä, kummitus olet--» niin hiljaist' on keskellä hautain.

Tartuin päähäni tuskissain. oman ma ääneni kuulin vain, ristit, haudat mun silmistä haihtui, valkeus pilkkopimeäksi vaihtui, murheeni muistin-- niin hirmuist' on keskellä hautain.

»SE KUITENKIN LIIKKUU!»

En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!

Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa? Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!

Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte, se senkin alla vielä liikkuvi, maanjäristykset tuntea te saatte; se polkekaa, se pistää kantapäähän, se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, kun irti, ihannoiden uutta aikaa, se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa, voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, maan alla maata, päällä multaa syli; mut yli haudan, kuolemankin yli käy vapaus, jolle sykki sydänkulta, se elää, henkii, vaikka painaa multa, se palaa liekin lailla syksy-öissä, tyrannit pelkää, mutta kansain töissä se kuitenkin liikkuu!

Ah, isänmaani, armas aatoksein, suruni, riemuni ja itku illan, ma sulle veisaan virttä Galilein, kun tuuli leikkivi yön suortuvilla, maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee. Sua herättääkö edes hetki ankee? En usko. Yössä myrkky-yrtit itää, maan ohjaksia henget pienet pitää. Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki ja sorron, pimeyden, tään kansan henki se kuitenkin liikkuu!

SÄHKÖFANTASIA.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks tuntea voin-- sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis. Jumala, Lempo taikka Hiis, Sa hirmuinen, Sua palvelen, Sa suloinen, Sua rukoilen, suo voimasi minussa vallita, minut lataa liekeillä, laululla!

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Päivätär päreä ois, niin tottahan aamu koittais, ja jos hän kultakangasta lois, niin ilosta ilmat soittais!

En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten-- pelvostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! valitse!

VAELTAJA.

Ystävät, ystävät, ette te saavuta mua, ain olen siellä, mistä ei etsitä, ain olen täällä, mistä on mentävä, teidänkin tultava, vuorilla, laaksoissa, autuuden niituilla, alhoissa, rotkoissa, kuoleman notkoissa, uhmaten, säikkyen, vapaana väikkyen, vankkana astuen, kaahlaten, kastuen, soitakin sotkien, polkuja potkien, polkematontakin taivalta tarpoen, suuntaa montakin, tutkien, arpoen, uuttakin uurtaen, puskien, puurtaen-- kuinka siis mua saavuttais vihamiesi?

TOTUUDEN ETSIJÄ.

Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut-- en niitä tavannut kiinni.

Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla-- olivat uinuttaa minutkin. Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?

Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin-- sit' oli kotona kyllin.

Synagoganko sylistä löydän varman vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?

Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin: itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.

En ma löydä etsimääni.

Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.

TITANIC.

»_Lähemmä, Jumala, sua!_»

»Lähemmä, Jumala, sua!» Uppoo linnamme uiva. Maailma hukkuu, katoo kaikki jo kuiva. »Lähemmä, Jumala, sua!» Aukee allamme syvyys, laulumme lakkaa, päättyvi pahuus ja hyvyys.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Nyt ei tuoll' ole ero, liet rikas, köyhä, tuhma tai maailman-nero, »Lähemmä, Jumala, sua!» On joka usko nyt vapaa. Yksi on varma: huomen meitä ei tapaa.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Vaivumme vitkaan ja varmaan, yllämme tähdet, vierellä jäävuori harmaa. »Lähemmä, Jumala, sua!» Tyynet on taivahan pielet, tyyni on meri, tyynemmät meillä on mielet.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Ei hätämerkkimme auta, ei sana sähkön, ei valo, ei tuli, rauta. »Lähemmä, Jumala, sua!» Ei anovaisina armon, suorina seisten, patsaina paatisen tarmon.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Soittaen sorrumme, veikot. Meilläi on vaimot, meilläi on lapsoset heikot. »Lähemmä, Jumala, sua!» Yksin on kuoltava kunkin. Auta ei mua, jos näen suistuvan sunkin.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Siteet sielujen katkee, ihmiset eroo, rakkaus, ystävyys ratkee. »Lähemmä, Jumala, sua!» Kulkeva kuu on ja päivä, meiltä ei koskaan häipyvä kuoleman häivä.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Seisomme polviin jo veessä. Kumppani, soita, soita kuoleman eessä! »Lähemmä, Jumala, sua!» Soi tuhat-ääninen kuoro. Jäävuori vastaa: huomenna toisten on vuoro.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Tyhjyys yllä ja alla. Hyinen on meri, hohkaa maailman halla. »Lähemmä, Jumala, sua!» Huulemme hyytyvät torviin, soitamme sentään, huudamme kohtalon korviin:

»Lähemmä, Jumala, sua!» Tuo elon kaiken on tunnus, on joka teon, on joka tehtävän punnus. »Lähemmä, Jumala, sua!» Vaipuu nyt Salliman vaa'at, lienemme hienot, lienemme halvat tai raa'at.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Kuole ei kauneus, joskaan täyty ei kaipuu, pääty ei etsintä koskaan. »Lähemmä, Jumala, sua!» Ihmisen kunnia soikoon, ihmisen voima voittaa kuolonkin voikoon.

»Lähemmä, Jumala, sua!» Laineet jo päällemme pauhaa-- »Lähemmä, Jumala, sua!» Soitamme ihmisen rauhaa-- »Lähemmä, Jumala, sua!» Ihmisen kunnia olkoon-- »Lähemmä, Jumala, sua!» Ihmisen ihanuus tulkoon--

KUVIA JA MIELIKUVIA.

LAPSEN KIRKKO.

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!

Kuunteli sitä hän lasna kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: »Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»

Virkkoi äiti: »Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran.»

Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: »Olen nähnyt kirkon, kirkon!»

Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»

»Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»

Hymyili hyväinen äiti: »Kun saat sa paremman koltun.»

Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: »Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt.»

Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.

ERÄS BERLINI-MUISTO.

Pienoinen kapakka Charlotten-kadulla!

Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa.

Niin monta iltaa näin sen peilissä ystävätäin.

Hän poissa on minulta nyt, ma yksin yöpynyt.

Hän muita jo lempi kai; kuva korvata sorean sai.

Ja jäähtyi kahvikin, kun istuin ja uneksin.

Ja kyynelet kylmät vain mun vierivät poskiltain.

Tarjooja-tyttönen mua katseli säälien.

Lie rukkaset saanut hän, näin näytti hän miettivän.

Tai tyhjä sen kukkaro on Kuka lieneekin onneton?

Oi, tyttönen herttahin! Sun aatokses arvasin.

Ja oikein sa arvasit, kun kurjaksi luulit mun.

Raha, jonka löin pöydälle, mun viimeisein oli se.

Mut silmäni kyynelet ne olleet ei viimeiset.

Jäi jäljelle paljonkin, tuli uusia myöhemmin.

Kaikk' onhan jo lopussa, yhä raukka rakastan ma.

NUORI NIETZSCHE.

Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään-- Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!

Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.

Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks-- kentiespä kohta jo kaksi-- ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?

Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheen, jona aatos on ahjossa valkee-- sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!

En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta... minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen-- hei, tunnettenko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?

Ja silloin mun silmäni pimentyy, mut sieluni salamoitsee-- haa, kuulettenko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa-- päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!

NUORI ALKIBIADES.

Yksinpuhelu.

Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?

Miks ei mun aikanani vapaus ollut kuin entis-aikaan verin ostettava ja miks ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?

Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille. Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.

En luotu muurariks, en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.

Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.

Jo tuohon miettinyt oon keinonkin. Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta, Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.