Chapter 6

Sammuu henki, saatuansa täytetyksi palavimman toivonsa.

Mutta en tahtoisi itseäni antaa, tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa, mullaksi maatua, pahaksi paatua, kesken kiireintä työtäni kaatua, jos minä tietäisin, että mun sieluni säilyy, vaikka kuljenkin kuoleman rantaa, silloin ma sietäisin sinne soutaa, missä kaislikot himmeät häilyy, sanoisin sanan, tyttö Manan saisi sankarin noutaa elontuskan tuolle puolen, taakse taakan, arkihuolen; enkä mä menisi surren, katsoisin tuota, liukuisin vitkaan vierivää vuota, näkisin jälkehen purren jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.

Turha aatos! Turha unelma! Katoan kuplana laineen, pysyy meri, ääretön, saareton, sanomaton pyhyys. Lienee mulle liian suuri, lienen mereen liian pieni, koska pelkään kangastella kaikkeutta, myrskytä myrskyn kanssa, kulkea tohussa tuulen, heittyä helmenä pilvihin saakka, syöksyä syöveriin.

3. ILMAN VIRSI.

Tääll' on templi korkea, se vaikk' on vailla siltaa, päivä vain sen valaisee ja kuudan pitkin iltaa.

Taivaankansi katto on, sen seinä ilmanpieli, myrsky siinä messuaa ja saarnaa satakieli.

Kirkonkupuun kirjaeltu kaikk' on tähdet taivaan, kiertämähän, kaartamahan kuolevaisen vaivaan,

Alttariksi asetettu vain on pilven parras, siitä puhuu ukkonen ja haastaa liekki harras.

Suopi Herran ehtoollista salamoiva Henki, vihkii häihin, hautahan ja valaa kastehenki.

Painaa maahan martahat ja luopi päälle lunta; siell' on paimen yksi vaan ja yksi seurakunta.

Kuuluu siellä kunnia myös maailmoiden mahdin, sähkö antaa säveleen ja taivaanranta tahdin.

Eikä opinkappaleita siellä kukaan muista, mutta sama soipi virsi myrjaadeista suista.

Surma siell' on sunnuntai ja syntyminen joulu, elämän on koulu kova eikä rippikoulu.

Siellä eri-uskolaista valtio ei vainoo, luonnon laajan lakikirja esivalta ainoo.

Hyrskyy uskon uuden hymni, ihmishenki herää, tekee riemun ristiretken ilman miekanterää.

4. TULEN VIRSI.

Sokko on sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos tulen ryöstää hän voi taivahalta. Rautakin raukeni, sallimus ahjossa sankarin suli, kun tarmo takoi, leimusi korkea, kirkas tahdon tuli,

Ken kipunaisen rintaansa saanut on tuon tulen tuiman, saa ei hän rauhaa, rientää hän viemänä vihurtuulen huiman, pyhä pyörremyrsky hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa; aarnihongan alle saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.

Sydän hällä sytee kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin, pois povi palaa istuen naisen nuoren kera ystävyksin; saattaa hän viipyä vierellä kultaisten riemujen maljan, silmä kauas katsoo keskeltä heiluvien hetkien naljan.

Taikka hän tarpoo syys-yötä synkkää, maantietä mieron, tuntee hän kodin, muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron. Tuska häll' on ainainen, mutta myös ainaisen teon tulihurma, Kuolo häll' on kumppani, ystävät elon lyhven ajatus ja--surma.

Painavat palkeita pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen; kohottavat kouraa kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen. Jos käsi uupuu, uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento; usein on maailman syttänyt hehkuvan hengen säen hento.

Tuli! sua kiitämme kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa, tiedosta, taidosta, tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa. Tuli, meissä pala! Ihmisten mantereeksi maailma muovaa! Jumaluus julma, ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!

EPILOGI.

SÄHKÖN SÄVEL.

Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen; maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.

Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa, nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa; muut ovat monet, minä olen yksi, mua eivät muut saa määritellyksi.

Laki olen laulava halki elon laineen, Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen, Äly olen ääretön, järki olen jylhä, Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.

Turha mua tutkia maisin mainesanoin; tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin. Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu. Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.

Saatan ma heilua päällä kesäheinän, painua läpi vuoren paatisen seinän, räiskyä silmästä rakastavan naisen, singota unelmista urhon kuolevaisen.

Otan usein yömajan ihmisten tuntoon, useammin päivämajan päähän ja kuntoon, satun sinisalamana, tartun takaraivoon, juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.

Kauneus on kaapuni elävitten eessä, kirjokaari merkkini pilvissä, veessä. Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni, käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.

TÄHTITARHA

(1912)

TÄHTITARHA.

Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.

Täällä eivät piikit pistä, polta haavat okaan, täällä voi vain nousta, nousta, eikä mennä lokaan.

Tääll' on käydä turvallista tuollapuolen vihan, yläpuolla yön ja hallan, taivas-tietä ihan.

Päätä huimaa katsellessa maailmoita alla, hurmaa kahta kaunihimmin toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä elän rinnan rauhaa, sopusoinnun suurta unta, laulun mieltä lauhaa.

KUOLEMATTOMUUDEN TOIVO.

Kantaatti.

Kaupunki nukkuu, paukkaa pakkasen harmaja henki. Yön äänet hukkuu, turtuvat tuskat jo ihmisienki. Kuu kumma valvoo, leimuavat tähtien tulikirjat yössä. Tähtiä palvoo mies yksinäinen, mi istuvi työssä.

Kuuhut katsoo akkunasta: »Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?»

»Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan, yksin että loistat sa maan valjun vaivaan, älä luule tähti, mi tuikat talvi-yössä, olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä: työlamppu palaa, ihmishenki ikävöi, sähkön valta säkenöi, tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa.»

Ilkkuu jääkukka ikkunalta: »Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!»

Kas, kuin nousee miehen rinta: »Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki.»

Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tähtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.

Näkee hän allaan maan kuni kuoleman kartanon harmaan: hautoja tallaa mies ikitoivon ja aattehen armaan. Henkensä helmeä etsivä ei tunne elon talvisäitä. Kuutamo kelmeä hälle on korkean auringon häitä.

Kesä kukkii kaunehinna, luonnon lapset karkeloi, juhlii metsän laaja linna, meren kaunis kannel soi. Kera käy hän naisen nuoren lehtotietä lempeää, hehkuu huiput onnen vuoren, karkaa haave hourupää.

Huojuvi heinä, kuiskivi kukka, virkkavi viita: »Saapuvi syys, heilimme jälleen, heili ei koskaan henkesi nuori, halla min hyys.»

Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: »On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi.»

Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies:

»Voita ei kenkään valtoja kuolon, nuoret ja vanhat viikate lyö, kaikki ma voitan, kaikki ma korjaan, kaikki ma peitän kuin pyhä yö.»

Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, silmä sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:

»Kesät kulkee, talvet vaihtuu. syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?»

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura-okaa, pois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin on uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet yllä, alla, ympärillä: »Katso, mik' ihana ihme!

Kaikki, minkä polki miesi taivas-tietä käydessänsä, nyt miehen keralla käypi.

Minkä luonnon-vastaiseksi luuli mies valon-väkevä, luonnon-myötäistä olikin.

Minkä uhmaksi jumalten uskoi mies tulen-tukeva, olikin jumalten juhla.

Minkä tahdoksi omaksi, oli tahto taivahisten, itse aurinko elämän.

Kaikessa sama on tahto, vaisto valtava, ijäinen: toivo kuolemattomuuden.

Suurimmassa, pienimmässä: elää itsensä ylitse, suojata oman-sukuista.

Tuo on luonut luomakunnan, linnut puihin laulamahan, maat, ilmat iloitsemahan.

Tehnyt valtiaat väkevät, templit, linnat, taidetarhat, askaret aren ja pyhän.

Soinut kansan kanteleissa, työssä, toimessa inehmon, leikissä suvisen luonnon.

Lasten laulut, naisten naurut, kevätvirtojen vilinät, tuota kaikki kuuluttavat.

Sama kuoro kaikkialta yhtyy äänehen inehmon, vyöryy, paisuu pauanteena.

Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan.»

Helkkyvät hopeiset kielet, yltä, alta, kaikkialta, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: »Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet.»

YÖVARTIOLTA.

LAPIN TARKKA.

1.

Tuikkii tähdet pääni päällä: ilta lie vai aamu täällä?

Kulkee mailla kukkalemut: syksyn lie vai kevään kemut?

Häilyy kuutamossa huntu: elämän vai tuonen tuntu?

Kova kaikuu kannel ajan: alkavan vai lopettajan?

2.

Kysyn tuota, tunnen, tutkin, katson noidan kaukoputkin.

Katson vanhat, katson nuoret, monet raukat raakunkuoret.

Miss' on helmi heimon surun? Tuolta täältä löydän murun.

Nää en ehjää enkä pohjaa. Hetken oikku kansan ohjaa.

3.

Puhuu tähdet päällä pääni: »Auringon on kuultu ääni.

Kesää kohti kuljetahan puhki takatalven pahan.

Elämään on miete mielten kautta kuolon pihtipielten.

Alkamaan on auki rata Suomen valtaa valoisata.»

4.

Yhä tutkin, etsin tuota Suomen suuren valtavuota.

Eikö saa jo ilmi sana, Lapin loihtu laajempana?

Tummempana Turjan mahti, vankempana vuorten vahti?

Rohkene jo Suomen rotu, omaan vapauteensa totu?

5.

Puhuu tähdet päällä pääni: »Vapauden on kuultu ääni.

Ilta meill' on muukalainen, aamunkoitto kotimainen.

Täyttyy vuosisatain takaa kansan haave, harras, vakaa:

olla herra oman tuvan, tuohon luoda oman luvan.»

6.

Kevähästä kertoo taivas. Maa, mik' on sun syksyvaivas?

Kohti länttä, kohti itää Suomen suuren seista pitää!

Kesken kahden vieraan verta tohdi itses olla kerta!

Kahtianne kalvan hurma tai on tullut Suomen surma!

7.

Huokaa maasta Mannun henki: »Tunnen opetuksen senki.

Oli aika unelmoida, ois nyt tehdä, oisi voida.

Olla verin, olla vaistoin, mitä taatot hengen taistoin.

Suora oisi suunta ajan,-- vaan on Suomen sielu hajan.»

8.

Yhä tutkin, etsin, kysyn Epäilyksen lasna pysyn.

Miss' on suomalainen aate, on kuin yllä lainavaate.

Missä suomalainen veri, siinä ajan henki eri.

Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

1908.

MAAN HÄDÄSSÄ.

Hymni.

Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevala-juhlassa 28/2 1910.

Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta ihmiskunta oikeasta itsestään.

Uusko uhkaa Suomen surma? Taasko tarpeen mahti maan? Tulkoon turma taikka hurma, kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.

SUORA SANA.

Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 18/11 1910.

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat koirat ja vierahat syövät, kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki, aivoissa ahtaus, sydämessä hanki, sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

Aika, sa ankara, hallainen, nurja, aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja, hetki ilman intoa, hengen aateluutta, arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta, sulleko kaikuisi sieluni soitto? Ei!--Sinä soitat.--Sun on täällä voitto.

Europa, kaukaa katsova meihin, maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin, Englanti, lain koti, yksilön suoja, Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja, teillekö laulaisin taakse taivonrannan? Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

Niinpä laulan itselleni, oman iloks' illan, suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan, vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen, synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen: --Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla. Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

Sana suora, minne on mennyt se meiltä? Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä. Sana paljon käytetty, poljettu lokaan, polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan! Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse! Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri, missä se soi, siellä sykkää sydänveri, siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa, kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa: --Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha. Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

Ei ole taistoa, missä ei miestä. Kantanut ei suotta Suomi orjan iestä, aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima, outo jalon ylpeys, elonriemu reima. Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin? Orja olet kytketty maahan ikijuurin!

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon, kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon, kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli, missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli... Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani, ethän ole emintimä, olet oma maani.

Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa, meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa, meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta, muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta: Ihmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa. Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä! Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä? Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa? Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa? Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa? Sanokaa! Ja hälle kaikki sävelniekat soittaa.

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan siten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä tuloksista vaikk' ei koskaan valkeneisi yönsä. Tehköön, mit' ei tekemättä jättää voinut! Hälle hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.

KARJALAN KANNAS.

Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!

MAAMIES, MAHTI SUOMENMAAN--

Maamies, mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan, Suomessa on suuri hätä, kysytähän kyntäjätä.

Suloinen on Suomenmaa, laulun maaksi lausutaan. Liekö kaunis myös sen kansa tarmoltansa, tavoiltansa?

Torppari tai virkamies, sama meill' on kotilies, sama myöskin Suomen laki rengillä kuin herrallaki.

Oppahamme oikeus, valkamamme vapaus, kukin itseänsä kaitkoon, sentään tunnussanan taitkoon.

Sodat suuret kestettiin, hallan eljet estettiin. Kestämmekö kerran vielä Ison vihan miehen miellä?

HAKKAPELIITTAIN MARSSI.

_In ecclesiam!_

Sotaa etsineet me emme, rauhan tähden taistelemme, kas, kuin ratkee rautapaidat, katkee hengen kahleet, aidat. Aika ei nyt auran, kynnön-- »Lakkaa! Lakkaa!»-- aik' on kylkiraudan, rynnön-- »Päälle hakkaa!»-- Iske eestä Europan, synnyinmaan ja maailman!

Vaipui vapaa ihmis-usko, niinpä nouskoon kuolon rusko, Hakkaa päälle! Eestä haudan, Jumalan ja Suomen raudan! Kuulkaa, parkuu munkit, nunnat-- »Säästämättä!»-- särkyy, sortuu seurakunnat-- »käytä kättä!»-- Surmaa eestä Europan synnyinmaan ja maailman!

Päättyy päivä ratsumiehen tuvan taikka tuonen tiehen. »Lakkaa!»--Rauhan viidat lehtii, hengen kultatouot ehtii. Vapaa kun on ihmiskunta-- »Lakkaa! Lakkaa!»-- maata voimme mannun unta-- »Päälle hakkaa!»-- Voita eestä Europan, synnyinmaan ja maailman!

VAPAA MIES.

Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: »Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein.» Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.

ERÄÄNÄ UUDENVUODEN YÖNÄ.

Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme vuorten päällä päivän-nousun, nousimme ja kohti kiiruhdimme-- vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansan usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset-- vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie se iltarusko, jonka vuorten päältä päivä näytti meille. Tullut yö on. Mennään maata, maani!

SUKUVIRSI.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon! Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolen Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen: Suomen vapauden!

VELJESVIRSI.

Viipurilaiselle Osakunnalle omistettu.

Minkä liitti luonnon Luoja, ei sitä ihminen erota.

Yks on maa ja yks on kansa, yksi kaunis Karjalamme, ikuinen, ihana, pyhä.

Elivät erossa veljet: virsi vieri tuulen teitä, laulu taivahan latuja, kutoi sillat kummalliset, kaaret ainaiset asetti tuvasta tupahan, kautta Karjalan sinisalojen.

Tuo on virsi veljesvirsi, kuultu Suomen hongikoissa, alta kasvon Kaikkivallan, pyhän päältä päiväkummun.

»Miettikäämme mennehiä, muistelkaamme muinaisia, tulta taattolan takassa, maita maamon kukkivia, ihanuutta talvi-illan, suvi-aamun armautta, kesän kerkeän menoa, syksyn synkän saapumista; kuinka paistoi kuudan valju hangille helottaville, kuinka paahtoi kultapätsi heinän nuoren helpehille, kuinka sai kotihin karjat pihahallin haukkuessa, kuinka hirnahti heponen tutun äänen tuntiessa, miltä maistui leivänkakku, käden karhean tekemä, oli olla turvallista, tuvan tumman karsinassa; veistellä pärevenettä, kuulla lapsen laulatusta, kehdon vanhan keinumista, taaton hiljaisen tarua, kummista salon sinisen, ihmehistä ilman kaiken, vainajista valjenneista, sankarten samoannasta, kihloista kilahtavista, häistä metsän morsianten, kun tuli kuningas itse, valkealla varsallansa, ajoi tietä virvatulten, tuonne kultia karisti iloksi inehmon lasten, onnen oudon etsijöille; niille, joilt' on mieli mennyt elonhaavehen ha'ussa, joilt' on hapset harmennehet taivon kaarta kurkottaissa, jotka sorjasti sotivat, taistelevat tappiolla, eestä päämäärän etäisen, puolesta unelman uuden, näkevät näkemätöntä, tekevät tekemätöntä, sortuvat sorahan polvin, mutta kilpi kirkkahana.»

Tuon ken kuuli veljesvirren lapsena isän kodissa, luona armahan emonsa, kotilieden lämpimässä, ei hälle elämä anna enää muuta kuin muruja, häll' on päässä päiväntähti, syömessä suru ijäinen, jok' ei lähde laulamalla, pakene pajattamalla Suomen tummista tuvista, Karjalan sinisaloilta. Laulu lapset yhdistävi, sillan kultaisen kutovi, rajat kussa kulkeneekin, vallat kuinka vallinneekin.

MARJATAN TÄHDET.

MARJATAN TÄHDET.

Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä, hiljainen ihmisen henki, tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin, suurten sulhojen mieliin, syöksyvät kanteletarten syliin, syttyvät soiton kieliin.

Tuosta on taru, tuima ja karu, mainittu pohjolan mailla: Loista ei tähdet, Marjatan tähdet, muiden lamppujen lailla, tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo taikka ne taivohon nostaa, autuuden äärettömyyttä ne uhoo taikka ne kaataa ja kostaa.

Yö oli aaveen, yö oli haaveen; sulho ja morsian kulki, helkkehet unten, välkkehet lunten yö pyhä piiriinsä sulki, seisoi hongikko harras ja vakaa, kuutar kummia seuloi, valkeus taivahan rantojen takaa morsiushuntuja neuloi.

Virkahti sulho, sureva sulho: »Luonto jo laittavi kesää, meillä on rakkaus ainoa rikkaus, meillä ei vuodetta, pesää, olla ken maailman orja ei saata, hälle sen maailma maksaa, suo hälle haudan syntymämaata; vieläkö jalkasi jaksaa?»