Chapter 5

Eespäin, vaikka kuolon kautta, eespäin elontyöni tautta!

Lumeen laivan kokka piirtyy. Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.

LEX.

1.

OIKEUS.

Ei viha rakenna eikä rakkaus.

Rakentajamme olkoon oikeus. Opasta tääll' ei toista taivas-alla.

Ei anna anteeksi elämä, älköhön inehmon lapsi, luonto tyynnä tuomitsevi, tuomitkoon inehmo toista niinkuin vankka vaskivuori taikka tunturi jumalan.

Soisin Suomen miehen mielen.

Ankara ajatuksissa, tosi työssä, toiminnassa, vanhurskas viholliselle, vakavanha ystävälle, leppymätön, lahjomaton, oikea itsensä edessä.

2.

TIETÄJÄN NÄKY.

Nukkui maa.

Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki.

Mutta myös viha virisi: »Kostanko isien kohlut?»

Torattihin, taisteltihin. Taivas sees, siniset järvet.

Myrsky mylvähti.

Jyristen suistui puut pihoilta Suomen, kaatui vallan kukkuloilta.

»Hei», sanoi katajan henki, »Minä itse Suomen suurin.»

Taipui tuulet taittumatta.

Niin välähti veljesvaino.

Suot savusi, tiet tihusi, kärysi katajamieli.

Pitkä yö.

Sarasti.

Poissa. oli orjat, herrat.

Kukki mieli vain vapahan miehen, henki hongan lakkalatvan: »Kansan valta kansan maassa.»

5/3 1905.

3.

YÖ.

Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa.

Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan, kautta myös kotitupien.

Niin tuli pilkkoinen pimeä.

Yö yli kansojen.

Kamala tähdetön, tuleton, tuima, alku-yö maailman, rajaton, pyhä, suuri, synnyttävä.

Ajan uuden alku-äiti.

Seisoi kaikki kansakunta idän yössä ankarassa, seisoi työ, elämä, askar, aika, aattehet inehmon; sydän tuskin sykki, keuhkot tuskin henkeä vetivät, vain veri suonissa punainen soitti suurta luomisvirttä.

Niin hiljaa sarasti päivä.

3/11 1905.

4.

KANSALLISKAARTI.

Tiedän kaartin kansallisen: kaarti kultuurin.

Sotivat siinä kuollehet, elävät, kaikki vallat valkeuden.

Tunnuslause tuo väkevä: »Sota on soipa hurmeheton juurella Kalevan tammen!»

Miekat maan alta helähti, toiset paistoi taivahalta, maan päältä elävät iski, vainajat tuvilta Tuonen.

Se oli kaarti kansallinen. armeija alinomainen.

1906.

5.

SUOMEN VAAKUNA.

Liehui päivän Suomen lippu.

Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa kansan marraskuisen.

Kuulin leijonan puhuvan, jalopeuran peljättävän: »Oikeus on nimeni. Missä liehun, leimuaa sydämet, kaikuu kansojen vapaus, Magna Charta kansalaisten.»

Miksi käyt terällä miekan?

»Koska kaatui Suomen sorto.»

Miekan toisen miks ylennät?

»Koska on yöstä tähti noussut, viitta veljesten välille.»

Mikä on merkki meille?

»Suomen suurruhtinaallinen vapaus.»

Ääni ärjähti, jyrinä täytti kaiken taivonkannen, pilvet pohjolan repesi, hehkui Suomi suurna kerran.

Päivän liehui Suomen lippu, kukin itsensä unohti, se oli juhla kansan kaiken.

Mutta vaipui vaakunamme, se oli alku arkipäivän, kyntö pitkän, kyisen pellon.

12/11 1905.

KANSAN HENKI.

Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi teljet tehdä sille? Metsä liikkuu, manner järkkyy, jyskää Suomen suuret järvet, merta kohden virran vyöry, kansan kulku vapauteen.

Suolla syntyi suomalainen, kasvoi luona hallan harmaan, korpihongat kehtovirren lauloi mieliin maamme lasten; eipä kuollut kansa, vaikka tahtoi tappaa vieras valta, hirsipuutaan kirjaelee niinkuin nuori Kullervo.

Havuiselta vuotehelta havahtunut seisoo Suomi, viha karsas kulmain alla, sydämessä synkkä kosto, vielä viittaa entis-yöhön otsallansa orjan merkki, räiskyy raivo hedelmätön, katajainen karvaltaan.

Monet kansan parhaat pelkää: »Tuonko oisi maassa mahti? Silloin raukee raunioiksi kaikki valon valtalinnat. Tuo jos lait laatu täällä, silloin sortuu kaikki kaunis, kaikki tieteet, kaikki taiteet, vaipuu vuosisatain työ.»

Monet suorat henget suree: »Hukkaan tehdään työtä täällä; turhaan tuli kansan valta, jos ei tullut aatos laaja; suotta maan on itsenäisyys, miss' ei mielet itsenäiset; ellei suuruus sydämissä, vähän mahtaa väljät lait.»

Monet säikkyy hienot sielut: »Tää ei kansa kansa meidän, kansa pohjantähden alla, jalo, kiltti, kiitollinen, tyyni, vakaa, tuskan-tuttu, joka kaikki kärsii, kestää; tää on raukka, tää on raaka, ruma, tuhma, röyhkeä.»

Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut; vaikk' ei kansa kalliolla, unelmoitu urhoheimo, sen on pyhät pyrkimykset elontyömme viitanneet.

Kansalaiset! Suur' on aika, lyödään vuosisatain arpa, minkä tääll' on hengen herruus, onko vapaus vaiko orjuus. Suomi vaatii valkeutta, tehkää pirtit päivän tulla, kansakunnan kulmapaadet synnyinmaahan painakaa!

HÄRMÄÄ.

TUNNEN SYNTYSI.

Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun.

Selitän sielusi, päästän pulman, arvoituksesi julistan julman.

Taidan sanoa, kuka olet. Turhaan muiden polkuja polet.

KULTAPERHO.

Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho maassa talven, yössä jään.

Ruma uhkaa yltä, alta, pois on kauniin kaukotie, vaan on pieni perhon valta, lentimes vain lemmen lie.

NUORI NAINEN.

Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska, makea niinkuin maito ja rieska, leikkivä niinkuin lehti haavan, ankara niinkuin aalto aavan, synkkä niinkuin suossa vuori: niin on lemmessä nainen nuori.

LAULUTON KESÄ.

Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik' on meidän metsällämme, kun ei linnut laula?

Joka varhain valvahti, se varhain maata menee. Väsynyt on sydämeni, lauluni myös mykkä.

MEREN MAININKI.

Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

Meri kultaansa odottaa. Mustasukkainen suree maa. Meri hyrskyy ja aallot aukee, kuuhut kultansa syliin raukee.

TOINEN--TOINEN.

Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin, joka ei antanut mitään.

Toista ma kiusasin kuolohon saakka, toinen kiusasi mua. Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka häntä, ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa-- rakkaus vaieten palaa.

SINIKAN LAULU.

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi tuima pursi korkeana kuohut mursi; pilvi kuun yli kulkee.

Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee.

Iloinnenko taikka surren, nään ma Tuonen tuiman purren; pilvi kuun yli kulkee.

Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee.

THEANON LAULU.

Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält' on sammunut ja mennyt mieli sees.

Hän, Hellaan helmi kirkkahin, syvälle syösty on, syö armoleipää tyrannin laps vapaan auringon.

Kyll' itki immet Attikan, kun kumma kuultihin: on sota vienyt sorjimman, pois karkas pontevin.

Nyt itkee koko Kreikanmaa, Ateena, Sparta myös, Korinthi, kaikk', kun kuulla saa sun suuren tihutyös.

Lie laaksot Lakedaimonin viluiset, vierahat, mut kaitsi siellä kuitenkin sua Hellaan jumalat.

Nyt, olet, orpo, yksin sa: ei Dike tietäs tee, ja askeleiltas loitolla Apollo laulelee.

Sun eikö särje kordias barbaarien raaka ään' ja kuinka sietää seurassas voit heitä hetkenkään?

Löit rikki Hermeen patsahat, teit pahaa paljonkin, muut sulle surmaa huusivat, ma yksin siunasin.

Anteeksi sulle kaikki suon, en yhtä: kuinka voit sa kaataa kuvan kauniin tuon, min sydämeeni loit?

Jos ylväs yhtyy joukkioon ja hieno halpahan, sen maine maasta vaipukoon, hän mies on kuoleman.

Hän pettää parhaan itsensä, hän ihmisyyttä lyö, siks hänet hylkää elämä ja tempaa tuima yö.

TIMANDRAN LAULU.

Yön taivahalla jo tähdet käy, ei kulta korkea kotiin näy. Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa? Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

On kallihimmat mun lempein yöt kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, mut lahja kallehin taivahalta on lemmen ylpeän vapaa valta.

Niin raskahasti lyö sydämein. Mit' armahain sulle pahaa tein? Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin? Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

LYDIAN LAULU.

Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. Unelmat usein pettää päällä maan. On onnen hetki kupla kultainen, mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat, mun onneni on onnen unelmat ja itkut sydämen nuo ikuiset, kun kyllin usein luoksein hiivi et.

TIETÄJÄN TUPA.

TUHKA TUMMUU.

Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu.

Aatos käy niin autioksi, mieli mieron nuotioksi.

Muistuu moni nuori toivo, kylmä nyt kuin kyinen kaivo.

Herää moni haave heljä, summa nyt kuin suossa möljä.

Lankee ilta ikkunalle, tyhjyys tyhjän akkunalle.

Liekkuu vielä viime loimu: yksinäisen rinnan riemu.

Autuaampi yössä yksin kuin on auringossa kaksin.

PAHAT PEIJAAT.

Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat.

Uhoo uksen alta routa, elo, raaka niinkuin rauta.

Astuu rumuus alle orren, pimeys päähän päreenkarren.

Ilma täyttyy inhuudesta, rinta varhaisvanhuudesta.

Painuu pää jo polven varaan, sortuu kaikki kaunis soraan.

Sydän kuolee kultahinen, runo kiurun kaltahinen.

SULKANUOLI.

Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron.

Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät suuret tuleen.

Tarpoo talvi-öiset ummet, tempaa juuriltansa tammet.

Murhaa monet päivän mietteet, tappaa monet taivaan luotteet.

Kulkee kautta vuosisatain, järjen öiden, hengen sotain.

Sielut siittää, muodot muuttaa: ampujansa surmaan saattaa.

TÄHTI.

Tuikkii reppänästä tähti niinkuin outo otsalehti.

Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.

Kiiluu kautta mustan murheen, eteen keski-öisen erheen.

Lienet tähti Luojan luoma, anna kärsimyksen voima!

Lienet mahti maasta Lemmon, anna armo kuolon kammon!

Että ikävöisin eloon, pyhään pyrkisin ma valoon.

Lapin lasten tanterilta, Turjan tuiman tunturilta.

PÄÄTÖS.

Tahdon nousta taakan alta ennen kuin on kuolon ilta.

Heittää kuormat tietämisen, kiviriipat taitamisen.

Tahdon alle taivaankannen, asuntoihin ihmis-onnen.

Alle ihalaisen ilman luota kylmän, luota kalman.

Tahdon tietää, kuka olen. Sitten tuonen maille tulen.

OUTO OPPI.

Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan.

Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni onsi.

Seinät siirtyi, katto kaatui, velho itse puuksi puutui.

Tuost' on tullut outo oppi: Turhaan nousi Turjan Lappi.

Ken on luotu tietäjäksi, jääköön yksin-jäytäjäksi.

Ihmisille ihmistavat, jumalille tuulentuvat.

NÄKY.

Hehkui hälle Hiiden lempi, nousi yöstä noidan impi.

Luja niinkuin luonnon luote, armas niinkuin aamunkoite.

Tahtoi kaksin kanssa noidan käydä kautta sillan kaidan.

Kautta elontuskan tuiman, poikki valheen, puhki soiman.

Halki katinkullan, korun, keskitietä ihmisturun.

Suihkiessa suuren vihan, pistäessä pienen pahan.

Kavetessa leipäkakun, levetessä töiden tukun.

Töiden tekemättömien, äärtä näkemättömien.

HAAMU.

Kinoksella kylmä liesi: tupa yöllä palaa taisi.

Haamu pankon päässä istuu huulet liikkuu, silmä kastuu.

Tuikkii päällä aamutähti niinkuin outo otsalehti.

Paistaa poveen hyhmettyvään, vereen velhon jähmettyvään.

Niinkuin ukonnuoli iskee, käymään talvitietä käskee.

Miss' on vaikein, vastamahti: totisinta totta kohti.

Pian poikki pilvilinnan, taakse tavan, yhteiskunnan.

TURJAN LOIHTU.

VANHA VAIMO.

Menin meren rantaan, huokas aalto santaan. Minne kulki äidin kukka? Miks et kotikantaan?

Huusi tuulen mukaan, kuunnellut ei kukaan. Onko nähty onnen lintu? Eipä tunnettukaan.

Kävelin ja itkin Manan maata pitkin. Miss' on äidin mielitietty? Kukan valjun kitkin.

KUOLLUT KUKKA.

Mitä etsit, vanha vaimo? --Etsin emon lasta. Minne kulki kullan kehrä? --Läksi maailmasta.

Tappoi tauti naurusuisen? --Tappoi suuri suru. Kitui? Kuihtui?--Kesä-yössä kuoli kullan muru.

Vaalinut et varmaan häntä, lemmen liekutellut? --Liiemmin ei äiti toinen lasta laulatellut.

Varmaan hänt' et varoittanut, ohjannut et oikein? --Ohjasin ma oikeahan tiellä, jok' on vaikein.

Mik' on polku vaikeampi kuin on kuolon polku? --Raskahampi syyttömälle elon raaka kulku.

Syksy maita matkustavi, etkö saa jo rauhaa? --Sydämeni syksy-yössä ikilieskat roihaa.

Autio on aho öinen, etkö etsi hukkaan? --Autiompi tuijotella kodin tyhjän takkaan.

LAULAJAN MURHE.

1.

Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.

Lankes laulajan unelma, katkes kielet kanteleesta, sydän hyytyi, järki jäätyi.

Aika on nyt tuskan tullut, arki pitkä, auringoton, kausi karkean elämän.

Metsä mykkä, taivas tyyni, luonto suuressa surussa, loitonnehet linnut kaikki.

Voisin vaieta minäkin, kauas mennä näiltä mailta, niinkuin päivä, niinkuin pilvi.

Tulla Tuonen kartanoihin, virran poikki, virren polvi, piillä kuoleman pihoille.

Kussa aatos, siellä askel. Suru sankarin sitovi, murhe mielen kahlehtivi.

Tänne jalkani vetävät luokse aallon ähkyrinnan. Tuossa lehto, tässä paasi!

Hietikolla Ainon askel! Ranta raisu, hyrsky hyinen, meri suurien surujen!

Missä lienet? Kussa kuljet? Kaikkialla sun näen ma, enin alta aallon synkän.

Silmät suurina kysyvät, huulet vailla vastausta, kasvot jäiset, kalvennehet.

Tutkit Tuonen arvoitusta. Mit' on lempi? Mit' on kuolo? Mikä tarkoitus elämän?

Kummeksitko? Kauhistutko? Luonto kanssasi kysyvi, Mana mahdin antanevi.

2.

Miksi empisin enempi? Aik' on maata mennäkseni Kuuhut paista, tähti loista!

Kaivan haudan haavehille, tuvan tumman, pirtin pienen; itse lautsalle laseime.

Kata, talvi, urhon katto, kevät kumpuni kukita. Nukun luonnon laajan unta.

Laine laulusi lopeta! Tulkoon maille Tuonen valta, luonnon talvi, laulun talvi.

LAULAJA JA MAA-EMO.

Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan, tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä. Nyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.

Maa-emo: Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin, tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin, tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet. Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.

Laulaja: Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi, järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi, toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin. Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?

Maa-emo: Kirposi kipuna taivaan korkean maista kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista, virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli. Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.

MAAN VALITUS.

Mielessä häll' oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni hiljaiset mielikuvat, nousi hän haaveen porraspuita, muistanut ei emon huokailuita, ajeli kuutamon kulkusilla, käynyt ei kotitanhuvilla, heilutti hengen tapparata, pilkkasi maata matalata, aurinko häll' oli astinlauta, kylmyys häll' oli kylkirauta, leimusi pilviin aatoksensa, lemmetön heljälle heimollensa, palveli, polo, pyhää tulta, maa oli hälle musta multa, jumalat juhlivat, kun hän soitti, yksin yössä mun itku voitti, istui hän ilopaadellansa, kaukaa kuunteli Mannun kansa, veisti hän unten vempeleitä, nähnyt ei mua eikä meitä, nyt hän on uupunut urhon sotaan, kolkuttaa emon köyhän kotaan, nuor' olin, nyt olen harmaahapsi, myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!

TALVILAULU.

On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.

Ja voittanut on epäusko, sydän särkynyt heikosti lyö, on sammunut viimeinen rusko ja pitkä on pohjolan yö.

Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.

PAHAT NEUVOA PITIVÄT.

--Katso! Tuossa tuttavamme!

»Väinämö, väkevä sulho!»

--Murhamies sorean siskon! Liipaisenko? Laukaisenko?

»Tuo on kosto lapsen kosto, ei kosto partasuun urohon. Tiedän ma paremman taian.»

--Kovemman kuin kuolon loihtu?

»Luottehet lujimmat tunnen, loihdin Väinämön väkevän yön syvimmän synnyn kautta, kautta kalpean hämärän.»

--Ja mikä syvin on synty?

»Himo, hiili Ruijan rannan, tuli jäämeren takainen, kuolema kuluttavainen, elon-antava elämä, aatos, tehty ainehesta, aine, saatu aatoksesta, sota soipa, myrsky käypä, mielen ainainen ikävä.»

--Olet jo omamme, Väinö, päivän laulaja päreä, nouset maasta nostamatta, yönp' on urhona ylenet.

TURJAN TUOMIO.

Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.

Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta vuotamahan, sankari samoamahan.

Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.

Menit maata talven kanssa, heräjä kevähän kanssa, Ruijan rantojen ilossa, Lapin yössä lauhkeassa!

Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytävätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!

Juokse Pohjan jäinen peura, Turjan souda sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.

LAULAJAN LOHDUTUS.

Tie ei pääty sentään, vaikk'ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.

Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun. Tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun.

Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.

MEREN KAUPUNKI.

I.

Näitkö suuren näkinkengän kerta?

Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren henki puhuu huminalla iankaikkisella.

Kaunis on, kun kesäpäivä painuu, kauniimpi, kun syksy puita punaa, kaunein on se kaikista, kun talvi kuutamoiset kuurahunnut kutoo.

Mutta meri jäänkin alta jyskää: »Vaikka vanki, olen vapaa sentään, pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin viel' on rintani ja sydän sula.»

Kuulee kaupunki ja kuulee kansa, nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet, lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys. Meri jään on alla aatteellinen, ihanteellinen kuin itse hiisi.

II.

Mutta koska meri toimeen ryhtyy, silloin on se totinen kuin taivas, teräsharmaa hahmoltansa, synkkä niinkuin päätös, tehty syksy-yössä, taikka koston nyrkki, noussut lyömään.

Silloin kautta kaupungin se huutaa: »Valta vaan on elon riemu. Turhaa vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa, muita hallita ja muita murtaa: silloin vasta vapaus on pyhä!»

Kuulee kaupunki ja kuulee kansa, moni miettii meren äänen mukaan, tuntee tulen suonissaan ja tekee niinkuin käskee kansain »pyhä tahto».

III.

Eipä aina aatteen maailmoissa meri viihdy; loikoo niinkuin laiska koulupoika taikka pedagogi leininlyömä auringossa, antaa päivän paistatella itseänsä, haastaa haukotellen viisautta, varmaa niinkuin Salomonin saarna:

»Miksi tehdä mitään? Kaikk' on turhuus. Surma seuraa elämää ja elo kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat. Paras paistatella ruumistansa, katsoa kuin kalalokki lentää.»

Mutta lokin myös on mieli sama, saatuansa kyllin syödä ensin, laskeuu jo vesirajaan, raukee paaden päähän istumaan ja miettii kohtaloa koidon purjepurren, joka aavalta nyt airoin palaa.

Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo vain on soutumiesten mieli. Hiipii jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet, vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta kajutasta kuorsaus vain kuuluu;

vallitsee vain viisauden lepo.

IV.

Kerran rantaa kevät-öistä kulki nuori mies ja nainen; nurmi nousi, lehti puihin puhkes, vieno viri pyrki etäisien saarten päihin niinkuin aatos kahden autuahan.

Toisahalla terhen karkeloitsi, ihalaiset immet aallon heilui, vieri hämäräisten vetten päällä, seuloi unelmia uskollisten.

Mutta meren ensi laine lauloi: »Hetki vaan on pysyväinen. Miksi kuolevainen kuolemaa sa pelkäät? Muut' ei tarkoitusta maailmalla, muut' ei elämällä ijäisyyttä:

elää vaan. Ken eli hetken, hälle saman kertoi päiväperhon lento, minkä jumalille vuosituhat.»

Lauloi meren ensi laine. Aamun ensi rusko sattui saarten lomiin, terhen haihtui, vellamoiset veteen sukelsivat niinkuin sulkalinnut.

Mutta kaupunki ei tiennyt mitään, nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma, sangen tuhma holhoaja, jolta ryösti aarteen kreivi Almaviva.

V

Meri muita neuvoo mielellänsä, itseään ei ohjata se osaa, tahtoo taivahisin nousta, syöksyy syvemmäksi maata matalata, ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti, jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.

Kiroo julkisia jumalia: »Miks ei luotu voima niinkuin tahto? Miks ei tahto niinkuin mielikuva? Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu? Teko miks ei tehty niinkuin toivo, ihanuus kuin ikävöimiseni?»

Rinnassansa ristiriitaisuuden tuntee, sotii, taistelee ja sortuu, jälleen nousee uuteen ottelohon.

VI.

Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.

Meri muuttunut on yksilöksi, miettii ijäisyyden ongelmia, kajastellen kaikki lamput taivaan, suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan; miettii, mutta ymmärrä ei mitään.

Silloin kautta kaupungin se huokaa: »Hyv' on heijastella kaikkeutta, kun on itse kylmä, kolkko, tyyni, kaunis maata taivaan tähtein alla, jos on mieli niinkuin taivaan tähti, jok' ei tunne eikä tahdo mitään eikä mitään pyydä maailmalta.»

Harva kuulee meren huokauksen; mies vain yksinäinen kalliolla yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee, syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.

VII.

Mutta satamassa suuri laiva kilistää jo lähtökelloansa, siell' on liike, siell' on kiire, touhu, torin poikki rattaat rämisevät, valot tuikkii, kone jyskää, joutuin rientää myöhästynyt matkustaja.

Eikä meri enää haasta mitään.

Kaupunki vain humisee. Sen kautta puhuu pateettinen ihmishenki: »Mennös laiva, mennös maailmalle, meri olkoon meidän veljestäjä, että liittyis yksilöt ja aatteet, tunteet, heimot, kansat, valtakunnat, yhdistyisi yhteistuskalliset, helpompi ois elon kuorma kantaa.»

Vait on meri, varma pessimisti, kantaa laivat sekä kantaa aatteet, tekee työtä yhteishyödyn, hymyy joskus hiljaa, salaperäisesti niinkuin tukkukauppias, mi istuu konttorissaan, katsoo kelloansa, päättää päivällisen odottavan.

Katso! Tieteet kukoistaa ja taiteet, ihmiskunta edistyy ja aika siivin siirtyy kohti ijäisyyttä; meri antaa silakkaa ja suolaa eikä enää huoli huomisesta.

LUONNON LUOTTEITA.

1. MAAN VIRSI.

Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan, nouseva norosta, turpehen alta, antaja elon, kantaja ikuisen kuoleman pelon.

Maa! olet mahtaja sykkivän suonen, kukkivan kedon, vierivän villan ja juoksevan pedon, peri-isä pellon ja tuttava Tuonen, jumaluus jyvän, kaitsija kasvun huonon ja hyvän.

Maa! sulle kiitosta kantele soikoon, suvilaulu Suomen, tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen, rikkaana riemuita virtemme voikoon, elonhuolet voittaa, kauneuden korkean sydänkieltä soittaa.

»Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä, kesäpäivän-päilyvä, tuulessa kultaisten laihojen lainehet, emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä, luo meihin lämpöä, suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!

Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija, hengen-haltioitsija, tule meille turvaksi työssä ja taistossa! Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee, yön siipi suhisee, vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!

Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva, tuhatrinta-tuortuva, ole meille armias riemumme retkellä! Emo ilta-ripsinen, emo aamu-hapsinen, aurinko-lapsinen, katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä.»

Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet, paisuvat pellot, laitumet laajat ja karjojen kellot, raikuvat taivahan rantojen torvet valkeuden juhlaa; Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.

2. MEREN VIRSI.

Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill' on kiire! Tehnet teljen, särjemme sen.

Tiedätkö tiesi, kansan aalto? Aika myrskyinen, minne menet? Vapaus, vapaus meitä viittoo! Kansojen meri on ihmisyys.

Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on.

Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru.

Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.

Moni nähnyt on nuorta unta, silloin miehuus saapui, kovan lauloi luonnon laulun, sanoi korvaan ankarat sanat, lyhensi päivät, pimensi illat, heitti tielle pitkät varjot, painoi päähän seppeleen mennä maata aikaiseen.