Chapter 4

He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä ja ajan uuden aivoja he kyntää. Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä, he horju ei, he torju ei, he ryntää.

Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta jo sortuvat soihin pitkospuiksi. Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta ja kumartuvat kunnioitetuiksi.

Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa enkä tahdo heidän taskujansa taata. Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa ja ukontulet viileksivät maata.

Teille terve! En teille sitä itsellenne sano-- on vaarallista olla ystävänne-- mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!

MIETELMIÄ.

1.

ITSENSÄ ETSIJÄ.

Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo itsensä etsijän on-- syöksyä, haihtua aurinkohon.

2.

OHJE.

Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.

3.

LUONNONLAKI.

On ajatus puu, sana kukka sen. Ken heilisi tähden hedelmien?

4

MEMENTO.

Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle! Mies lyöty ei väistyä voi, hän jää väkijoukkojen alle.

KOTILIESI.

Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle loistat, lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään, murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa; syntyen sinulta saamme me katsehen kirkkaan; elämän teillä oot kova kallio keskellä kuohuja, merta; kuoleman aution tullen liekutat meille viimeisen, vaikean viestin rannoilta viidan vihertäviltä. Korkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!

Hiilos himmenee, vilkkuvat sini-salaperäiset virvat, nousevat kangastuksina kaukaa suvun alku-äitien ammoiset tarinat, olentosi lähteet aukeaa, yksilön rajat ratkeaa, onkalot perittyjen ominaisuuksien, kuilut kuolleiden kouristaa, aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet, näyt näkemättömät, sadut sanomattomat; pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:

»Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi, valhetta vanhempain koti kultainen, kallis, taruja työ, hyve, totuus, juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas. Sua syytämme tuli turmion! Sua kiroomme lieska helvetin! Sulle uhrasimme unemme, vaivamme, sulle kannoimme hikemme, heelmämme, heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja, antoi elämä paatisen penkin, kuolema multaisen mättään. Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammuu!»

Tukkani nousee, kauhu selkäpiitäni karmii; on kuin siirtyisi seinät ja katto, kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta: »Suuri on urhojen yön ympäri-piiri, pieni on auringon, kuun kultainen tanner, autio on avaruus, tosi talvi on yksin, kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys, josta me tulimme, jonne me menimme, missä me enimmän aikamme elimme!» --Aukaisen uksen, syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

NIIN OLEKIN MAANI MATKA--

Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi, peitsi pakkasen pureva.

Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö.

Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön. Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama! Seisoit selvänä sivulla, vierelläni välkkyvänä, säihkyit, kun minäkin säihkyin, nousit, kun minäkin nousin, vuosit verta, kun minäkin, huohdit, rauta, hurmehisna, raaka kuin minäkin, rakas,-- olit oikea toveri!

Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi, muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku; asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin, toivehitta tohdin seista, talven tannerta kävellä, käydä hallan haastelohon.

Niin olekin maani matka, sydän syntymäkotini, punahurme puolueeni, kansani polun kajastus, oma silmä oppahani, oma askel aatteheni, oma taival toiveheni, oma itse ihmiseni, kuolo yksin kumppanini, hanki hautani sininen.

HALLA

(1908)

KESKI-YÖN KUORO.

Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut.

Silloin kun elämä on kauniimpi unta, luonto itse ihanampi laulun vitilunta.

Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää, taivahat taiteen keinoja käyttää.

Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon, jumalien juhlavirret vievät aina voittoon.

Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro. Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.

Luovat, mit'ei mielikuva miehen luoda voinut: kauneuden, jota sielun hämäryys on soinut;

muodon, jok' on koskematon moitteen ja nuhteen kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;

hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu. Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.

Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen. Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!

LAPIN LAULUJA.

VELHON VIRSI.

Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat, surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen, harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot, rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä: sydän särkyy säveleinä.

Siinä Ruijan joutsen jäinen, minä Surma seppelpäinen.

NAISEN HYVYYS.

Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo.

Yksi ja moni on naisen veri, sama on aina kuin valtameri.

Kaunis myrskyssä, kauniimpi tyynnä, päivänpaisteessa kylmänä kyynä.

Aalto on ahnas, syvyys on hellä, surmaa sankarin lempeydellä.

Huomenen huolissa merimies soutaa; pohjalla ijäti uinua joutaa.

Päällä päilyvät tähdet ja kuudan, alla yö, pyhä, yksi ja muudan.

Pinta on pettävä, tosi on syvyys, turmaa tuova kuin naisen hyvyys.

NOIDAN NEIET.

Hiihteli sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen.

Tuo tuli punainen neiti, punaisessa pakkasessa, taistossa elon ja kuolon.

Tyttö keltainen käveli keltaisessa auringossa, voitossa vihollisteni.

Ne oli eloni neiet.

RUIJAN RUKOUS.

Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku, pulkka puikkiva, maassa härmä, kivi tahkottu, kimmel-särmä, tähti, katsova syvään kaivoon, hulluus, iskevä urhon aivoon, runo, raikuva tuonen takaa, virsi salliman vasken-vakaa, päärly päivässä, yössä yrtti, miehen murheisen hautamyrtti:

kasva kauniina, nouse norjana, muille vapaana, mulle orjana, kohti korkeutta ylene ylväänä ihanan itsesi pyhänä pylväänä, kerro ihmisten kuulla kummia, sanele turpeesta sanoja tummia, miehen mennehen nouse mullasta, kerro keväästä, laulun kullasta, puhu puhtahin unelma sankarin, virka vainajan vaiva ankarin, ettei yllä hän elämän kukkaan, että huutaa hän sinua hukkaan!

HANGEN LAPSIA.

Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka.

Yössä, hangella yhtyi tiemme. Hangen lapsia Lapista liemme.

PUNAHILKKA.

Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees ikävääni?

Muistelen päivin ja öin, karkoitan toimin ja töin ääntä, mi mielessä soi, armasta, ah, ikävöin.

Suur' oli silmäsi sulo, kauniimpi kyynelten tulo, kaunein lahjoista taivaan huultesi kulkeva kulo.

Räiskähti hylkivä hymy, valkeni lempesi lymy, vastasi ihmisten vaivaan jumalan pilvien jymy.

Silloin mun ratkesi rinta, särkyi mun sieluni pinta, turhaan ma tultani salaan, itken, ah, ihaninta!

Muut eivät ymmärrä sua, muut eivät liikuta mua, murheessa hiiltyen halaan kaunista kadotettua.

Sammu jo polttava säen! Milloin sun jällehen näen? Löydänkö keskeltä laajan maailman markkinaväen?

Turulta naurun ja pilkan kohtaanko korkean nilkan, usmasta ukkosen vaajan, metsästä, ah, Punahilkan?

LAPINKÄVIJÄ.

Pakkanen kiihtyy, on hetki eron. Murhaten maksoi Lappi veron.

Sinä sinne ja tänne minä: sinne sieluni, kunne sinä.

Hyvästi silmäsi tulinen repo! Hyvästi varren valkea lepo.

Kuolla taidan, en olla vanki. Taivas on taattoni, emoni hanki.

JÄÄKUKKA.

Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi.

Katuisinko sitä?-- Sydämeni härmää. Mitä itket, mitä?-- Jääkukan särmää.

LEPAAN NEITI.

Legenda

I.

Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta mies satavuotinen; kesäpäivä painuu, iltarusko kultaa Kuusiston muurit, tornit, painuu pää myös suuren Suomen piispan, mieli haipuvi haaveisiin.

Mitä miettii pyhä kansan pylväs? Mikä kirja on auki hällä? Tuumiiko hän uutta alttaria Turun tuomiokirkkohon? Taikka tutkii tieteen ongelmia? Ei, on eessänsä hällä taru Abaelardin ynnä Heloisen, heidän kirjeensä hehkuvat.

Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa: »Oi, mua kurjista kurjin vaimo, onnettomin onnettomain kesken! Enkö ennen ma seisonut korkeampana kuin kaikki naiset, koska korkein ma sulle olin? Sitä synkempi ja raskahampi oli onneni lankeemus.»

Kaikuu kautta vuosisatain ääni vieno, hempeä Heloisen, haastaa intohimon suurta tulta, laulaa laulua suitsuvaa, kuinka lempi kaksi ihmislasta kesken ankaran, synkän ajan, toinen suuri sydämeltä, toinen ajan urhoista oppinein.

Painaa päänsä suuri Suomen piispa, taasen kirjahan tarttuu, lukee: »Sillä missä valtias on taikka viisas mies sinun vertaises? Missä maassa, missä kaupungissa juostu ei sua katsomahan? Mikä ei sua ikävöinyt impi? Mikä vaimo ei mielinyt?

Mik' ei kadehtinut ruhtinatar rakkauttani ylpeätä? Mikä nainen ylhäinen ei huollut oisi vuoksi mun vuotehein? Lahjat suuret oli sulla, jotka kaikki hurmasi naisten mielet: lahjat laulun sekä tiedon maine, kansakuntien kuuluisuus.»

Lukee suuri Suomen piispa. Aukee uksi, astuvi kammiohon vaimo vanha, harmaa hahmoltansa, puku birgitta-nunnan on; ja hän kaniikkihin katseen heittää, joka viipyvi kynnyksellä, ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti: »Tahdon itseni ripittää.»

Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha polvistuu kivipermannolle, ovensuuhun, suvi-illan hämyyn; piispa häntä ei huomaakaan, jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin on jo sammunut päivän soihtu, vaikka erota ei vanha silmä enää merkkejä kirjojen.

Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.

II.

Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.

Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.

Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.

Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kultuuri, ihmisyys.

Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.

Ja hän matkas monet maat ja meret, saapui Tukholman kautta Turkuun, tapasi hän siellä taaton harmaan: ollut voutina Kuusiston oli tuo jo Hemming-piispan aikaan; vaan nyt vanhana, sokeana seisoi Turun laiturilla, sulki syliin poikansa suuren hän.

Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli, synnyinmaa miten kumahteli alla orhin kavioiden, näki Hämeen harjuilta väljät veet, ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui Suomen suurilla kankahilla, ja hän päätyi Lepaan kartanohon, siellä vieraili viikon, kaks.

Teki silloin suuren surmansynnin hengen mies valovoittohinen: näki Anna, Lepaan neiti, hänet, kauan impeä katsoi hän; unohtuivat uskon riidat hältä, vala kirkolle vannomansa, tunsi, kuinka virtas sydämeensä veri voimakas Tavastein.

Nauratti hän naisen nuoren. Eikä silloin kaartunut Ranskan taivas, humisseet ei silloin Seinen aallot, päivä paistanut Pariisin, mutta huokas synkkä Suomen honka, itki himmeä Hämeen järvi, koska sortui Heloisen helmaan Suomen ankara Abaelard.

Meni luostarihin Anna Lepaa, tuli piispaksi Maunu Tavast, poika heillä Olaus Magni oli, tiennyt ei tämä synnystään, kulki taaton opintietä; juuri kirjeen hän oli kirjoittanut, missä kertoi kotiin saapuvansa bakkalaario-lakkineen.

Häntä vartoi Suomen vanha piispa, vartoi lapsuuden leikkikentät, saaret, salmet, niemet, vartoi koko linna korkea Kuusiston, Pekka Karpalainen, linnanvouti, Rankonen, asemiesi myöskin, enin kenties tytär Karpalaisen, keltakutrinen Elina.

III.

Mutta kammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, kesken muistojensa muinaisien, kesken valkean kesä-yön, kuulee, kuinka Heloise huutaa kautta aikojen armastansa, lukee, vaikka erota ei silmä enää merkkejä kirjojen.

»Peljännyt en loukata ma Luojaa, sua loukata pelkäsin ma, sinun tein ma silloin tahtos jälkeen enkä taivahan Jumalan, koska peitin nunnanhuntuun pääni; luulin synninkin peittäväni, nyt ma olen kurjin kuolevista, Herra on minut hyljännyt.

Seurasivat rakkautemme muistot mua äärelle alttarinkin, kunne kasvot käännän, siellä sinä, mitä mietinkin, mieless' oot, sun on piirtees Ristiin-naulitulla, sun soi äänesi messun halki, rukouksessani hartaimmassa haave syntinen sylkähtää.

Itkeä mun pitäis itseäni, sentään entistä aikaa halaan, katua mun tulis kauhistusta, sentään toivotan takaisin. Ken mun päästää kuolon kahlehista? Kristus ei mua kuule enää. Huokaan riemujani rauenneita enkä autuutta sieluni.

Kaikki päivät rakkautemme pyhän nyt mun mieleeni kangastuvat, kaikki paikat, kussa lankesimme, hetki hekkuman jokainen, kaikki, kaikki uudellensa elän, vuoteessain edes saa en rauhaa, silloin tällöin liike vaistomainen ilmoittaa ikävöimisen.»

Lukee Suomen suuri piispa. Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesä-yön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan.

»Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni. Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli, säilyi syntinen sydämeni, tässä seison, kurjempi kuin ennen, mutta muistoissa autuas.

Luoja laupias sen tietää, sulta muuta etsinyt en ma ole kuin sua itseäsi yksin: sua pyysin, en sinun omaasi. Halannut en huomenlahjaa sulta enkä liittoa vihkilemmen, sua yksin ikävöitsin, itkin, en sun arvoas, kunniaas.

Vaikka keisari, maailman herra, ois mun vaatinut vaimoksensa, morsiuskammioonsa vienyt minut, mulle tarjonnut valtikan, ja ma ollut oisin keisarinna, kansakuntien kumartama, ihanampi, ijäisempi mulle oli olla sun porttosi.»

Ylös syöksee Suomen suuri piispa, vait on korkea Anna Lepaa; singahtavat aamuruskon siivet, hämy mennyt on lyhyen yön. Päivä nuori taivaanrannan takaa kultaa Kuusiston muurit, tornit, torahtavat torvet kartanolla, saapuu oppinut Olavi.

JÄÄKITEITÄ.

HENKI.

Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.

Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo tuonen tuiman laivaan.

Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.

Sija siell' on sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.

*

Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.

--Miksi riennät? Kunne kuljet? Etkö lepää, Henki? »Halu mull' on mennä halki vaaran vaskisenki, elon etsin arvoitusta, kunnes aukee multa musta.»

--Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet tuonelalta.

»Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan.»

--Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!

»Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli.»

--Lienet luotu lempo sitten, pahan periaate. Seis! On kaikkein pyhimmällä sentään esivaate, jok' ei aukee auringolle. Jos sen riistät ... roviolle!

»Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota.»

--Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? »Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä.»

*

Henki! Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka pettää elon vahto.

Epä-usko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä hälyyttävät, kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.

SININEN TULI.

Oli kerran pikkuinen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.

Kun päivä paistoi ja sää oli sees, se auringon sätehet toisti ja yli sen pikkusen kaupungin se armontähtenä loisti.

Mut torninhuipusta nähdessään toritouhut ja rahvahat raa'at ja konnien koukut ja ilkiötyöt sekä kauppien väärät vaa'at;

ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan, miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;

ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;

niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat löis ja varkahat, konnat kostais.

Mut taivahan rantoja tarkastain se tornissa välkkyä sai vaan-- toki kerran pimeä pilvi nous ja yöhön kaarsi taivaan.

Vihur' vingahti, salama ylpeä lens, jo pauhasi ilman pieli, myös silloin huipusta tornin tuon löi tuiskien tulinen kieli.

Se tahtoi taivahan liekit nuo alas kurjahan maahan johtaa, kuin henki hehkua, kaupungin yli tuomiontähtenä hohtaa.

Mut viisas on kaupungin järjestys! Näät tornista maata kohti teräslanka läksi, mi kirkon taa alas kaivohon salamat johti,

Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi-- mut rauhassa nukkui konna!

TALVEN TAIKA.

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.

Maa on nuori saapa nurmeen, heilimöivä hengen aika; keltä järki jääti hurmeen, hälle jäi vaan talven taika: vähä on vääryys ihmisien, suuri julmuus jumalien, suurempi kuin taivaan armo tammikuisen tahdon tarmo.

MINÄ.

1.

Minä oli alussa. Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus, työn tulos tuhannen voiman, alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti, minkä sait sa syntymässä: älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka itse-uhrista puhuvat: minkä teet parasta, voitat, minkä teet alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta tai jos tuhlannet, katoa niinkuin tähti taivahalta: sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika, ijäisyys, elämä, luonto, isänmaa ja ihmiskunta, siemen suurimman, vähimmän. Itse riiput itsestäsi, muista, minkä tahdot verran, tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta oman onnes kukkulata, täytä, minkä tiedät, tahdot, täytät tahtoa jumalan, nousten nostat taivonkantta, painunet, eloa painat, tulet taakka itsellesi, muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile, astu kautta aikakautten, tao päälles taistopaita raudasta rakkaimman halusi, hopeasta haavehesi, kuparista kuolon uhman, kullasta sydänkuvien, piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik' on sulle hyvä, tuumi, mik' on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle: ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat yltä, alta, kaikkialta, enin taistosta elämän.

MESTARI.

En palvella tahdo ma mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut koskaan rinnassaan ei elämän myrkkykyitä, ken ei ole yön lapsi niinkuin minä, ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä ja tahtonsa taistelokalpa, jolle tuttu on ylväs ja halpa.

En palvella tahdo ma mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas.

NE HIENOT SIELUT.

Ne hienot sielut, ne hienot sielut, ne leijaa täällä, ne leijaa siellä, ne saavat sauhua, pölyä niellä ja alla taakkojen taivaltaa.

Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi ja kuin niiden kuoleman huokaus soi, mut uskoa voi niin hienoiksi niit' emme milloinkaan, kunis näämme ne sortuvan multahan maan. Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: »Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei, ja että hän oli niin hieno sielu.» Ja kyynel kastavi silmälaudan. Mut tuonen nielu näin meille vastahan irvistää: »Vain sortuen, vain murtuen tuo itsensä ilmi hieno sielu.»

YKSILÖN MURHE.

Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla.

Iloita, surra, miten mieli käskee, ettei kukaan näe eikä kuule.

Ah, en saata enää! Oma maailma olin, nyt soitan kera suuren orkesterin.

Käy sitkat säikeet sydämestä sydämeen, mun vereni lyö tuhansien tahtiin.

Pyrin ennen mereen, nyt siitä pois päästä on sieluni ijäinen autuus.

Mitä auttaa minua, jos meri on vankka, kun vaan olen meren murto-osa?

Ei kunnia suuri, jos voittaa, kaatuu mies sotisopa miljoonan kanssa.

Ma humista tahdon kuin vuorihonka yksin alla aution taivaan.

Ma taistella tahdon kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon.

Ma sammua tahdon kuin tähdenlento tien viitaten erämaan lampeen.

Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.

ELEGIA.

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät. Notkosta nousin. Taasko on painua tieni? Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu, pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu, jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka! Liikako lienee pantukin paatinen taakka? Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat, katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat? Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan! Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan. Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

VAALIN VALTA.

Muilla olkoon vaalin valta, mull' ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta, itseäni täytin vaan; minkä tein, mun tehdä täytyi, mit' en tehnyt, voinut en; vihdoin ilta hämärtäytyi, lankes hetki hiljainen.

Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: »Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on.»

RAILO JÄÄSSÄ.

Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä.

Päällä tähdet tuimat. Ovat matkamiehen mielet kovat.