Chapter 3

Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja taistella valkeuden eestä,-- vai taistella tietäen, ettei valkeus koita, tietäen, ettei vapaus voita, ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi: aatella: ellei vapaus voita, tuumia: ellei valkeus koita, miksi ma taistelen sitten? vai aatella: laps olen auringonlaskun, en koiton, mies olen valkeuden, vaikka en voiton, siksi mun murtua täytyy.

1903.

MYRSKY.

Th. Reinille omistettu.

Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat mielikuvaa tunki, toinen toista ajoi, alkuvietit villit myrskysivät myötä juuriansa. Vihdoin koitti aatteen armas päivä.

Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet toistaan ajoi, voimakkaampi voitti, kävi sotaa käsitteiden parvet, kiisti velvoitukset keskenänsä, taistelivat tieto ynnä tahto. Vihdoin teko mielen rauhan antoi.

Vaan kun myrsky raivoo maailmassa, silloin käyvät työt ja teot sotaa, mieli nousee vasten mieltä, miesi vasten miestä, kansa vasten kansaa, taivas salamoi, maan pimeys peittää. Mistä silloin meille päivän pilke?

Siitä silloin päivän pilke, koska teot sotaa käyvät, että aate ohjaa miestä, että kalskuu kirkkaat kalvat; siitä silloin päivän pilke, koska kalskuu kirkkaat kalvat, että alla aattehien puhdas, tuores tunto asuu.

Mutta mistä päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät?

Siitä silloin päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät, että voittaa voimakkaampi, ett' on oikeus voimakkaalla, että on se voimakkaampi, joll' on aatteet voimakkaammat, jonka mieliss' aatteen miesten tuorehemmat tunteet asuu.

1903.

ERÄÄLLE KANSALAISELLE.

Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen sa kartuit koko maassa, minkä kaaduit valtamiesnä, sen sa seisoit kansan miesnä.

1903.

PRO HUMANITATE.

Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa, ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa, kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu, kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.

Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan. Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan! Aurinko valaisee maan pinnasta puolen, toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

Aika on syttyä sähkölamppujen yössä. Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä! Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein, rautio, raataminen on uhrisi ylpein.

Ei ole mitään ihmistä korkeampaa, ikuisempata ei, ei ihanampaa. Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi! Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi!

Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan. Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan, vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro: »Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!»

TOTTUMUS.

Me uskoimme, että ihminen ei voi elää, jos latva sen leikattu on ja irti on juuret. Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret. Sen tottumus tekee.

Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo, jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto. Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto, lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto. Sen tottumus tekee.

Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan, jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi. Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan, moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi. Sen tottumus tekee.

Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla, vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta. Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla, ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta. Sen tottumus tekee.

Nyt uskon ma, että elää voisimme, vaikka kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden. Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka, ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden. Sen tottumus tekee.

Uunna vuonna 1904.

SYVYYKSISTÄ.

Ei se kurja, joka kurjaks syntyi, ei se orja, jonka äiti orja, ei se maaton, joll' ei maata ollut; vaan on vasta orja ynnä kurja, joka syöstiin onnen kukkulalta, joka syvyydestä huutaa, vaikka vapaaks syntyi vapahassa maassa.

Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä erottamaan esineitä, ennen tuntemattomia; tottuu keuhkot ilmaan ennen tukahduttavahan; käsi tottuu kättelemään kättä, jonka inholl' äsken syrjään työnsi; kieli tottuu toista haastamahan kuin on mieli; koko ruumis tottuu,-- veri, veri vaan sa miks et tyki tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?

Totta niinkuin korven kosket kuohuu totta niinkuin meren aallot pauhaa, totta niinkuin taivaan tuulet puhuu, totta niinkuin ihmissydän sykkää,-- tähän en ma koskaan, koskaan totu!

Kesällä 1904.

PROLOOGI TAMPEREEN TEATTERIN AVAJAISIIN

8 p. syysk. 1904.

Aatra, käyvä kynnökselle, lippu luotu liehumaan, pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan, lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö, taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!

Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen, käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen, tunsin posken tulta saavan, poven' käyvän kukkasiin,-- tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.

Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat, mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat, mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys, yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.

Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan. Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan, tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.

Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat: ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat, auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus, toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.

Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen! Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen! Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus, sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.

Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö! Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö. Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais, ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.

Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait, taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait, taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan, taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.

REVONTULET.

Sinkoovat siniset liekit Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin kiron timanttikannel, kuin vihan väkevä välke; henget kuolleiden heräävät, nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

»Kun ei loista Luojan lamput, salamoi sininen sähkö, kun ei kohtalo hymynne, hymyävät hyiset urhot, kun ei kuu kivestä nousse, kohoavat kolkot loihdut, päivä päässe kalliosta, tulet Tuonen kuumottavat.»

Liekehtivi Lappi laaja, tietäjät sotia käyvät, näy ei kalvan kantajoita, näkyy kaamea kajastus.

EYAN KIRJA.

HÄÄHYMNI.

Tyttö: Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais kerran auringolle, sulle, sydämeni päivänkulta?

Poika: Lauloin rakkautta onnetonta, kyllin lauloin lemmen kyyneleitä. Miks en laulais kerran onnellista osaa rakastavan onnen myyrän?

Tyttö: Lauloin mieron linnun lehtipuita, kyllin lauloin vierahitten viitaa. Miks en laulais kerran kurkihirttä, koska kodissani ruusut kukkii?

Poika: Lauloin kangastusta korven kolkon, kyllin lauloin talotonta tietä. Miks en laulais kerran keidastani, yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Tyttö: Lauloin äärettyyttä yksinäisen, kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa. Miks en laulais kerran äärellistä maata, jota sade, päivä siunaa?

Poika: Lauloin mahteja mä murtavia, kyllin lauloin jumalitten juhlaa. Miks en laulais kerran ihmislasten häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Kuoro: Murheet morsiamen helmaa kantaa, tähtitelttaa taivaan vallat kateet, palaa punaisena tuskan tuohus, mutta onnen otsalehti kiiltää.

NOCTURNE.

Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En mä iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus. En mä enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.

NINIVEN LAPSET.

I.

Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen on, koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.

Kaunis on ihminen, koska hän haudan unta, unhoitusta halaa. Kauniimpi ihminen on, koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

Kaunis on ihminen, koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee. Kauniimpi ihminen on, koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

2.

Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.

Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.

Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.

Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.

Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.

3.

Syksy on tullut ja syysviljat huojuu, raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu. Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia! Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

Kuumat on suudelmat auringon huulten, kuumempi sylin-anti aron itätuulten. Pala, pala heinä! vieri, vieri virta! Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

KARAVAANIKUORO.

Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

Tulikuumat niinkuin askelet allamme huulet heljät hiiluvat saatettavallamme, varsi kuin palmu, silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

Intia: »Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme? Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?»

Ninive: »Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää. Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?»

Intia: »Entä jos eksymme elontiellä, kukkani? Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?»

Ninive: »Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa, onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.» Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty, Intian kruunuhun aron helmi liitetty. Eräpurret sousi, aavalta viiden-virran aurinko nousi.

BAJADEERIT.

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!

KULTAISET LANGAT

Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat; kulkevat, kunne ihminen kulkee, seuraavat häntä hautahan saakka,-- ja katkeevat poikki.

Mut astuvi joskus enkeli taivaan, solmivi yhtehen lankoa kaksi keskellä ilmojen aavoa merta, kullassa, kuun päällä, auringon alla; ja usein on ihminen idän puolla toinen ja lännessä toinen ja kumpikin katsovat tähtehen samaan ja silmät kyynelin kastuu.

Ja usein on mustaakin mustempi toinen ja valkea toinen, eikä he eroansa huomaa; ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen ja päivällä toinen, mutta he hämärissä yhtyy; ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin ja syntiä tehneet ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun ja purevat hampaansa yhteen ja iskevät silmästä tulta ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori, eikä pilkahda toivo, eikä tuikahda tähti, vaan salamoi ylpeyden autio yö.

Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin ja kasvot päivänä paistaa.

ATLANTICA.

Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet? Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet? Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet, ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet. Kera tahdotko tulla? Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.

Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan ja usein on myös kuin kantaisin taivaan; jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan, mut auvoni vasta, kun astumme laivaan, punapurjehet saamme. Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.

Mun valtani! Kuuletko verteni virrat? Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet. Soi päällämme salliman vaskiset pirrat; sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet, mun murheeni Eya, nyt hetkisen hurmani lentävän leija.

Atlantica! Laulavat allamme laineet. Atlantica! Pilvien paltehet toistaa. Atlantica! Kertovat matkamme maineet, kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa. Mun Eyani ylin, tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!

Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heleähän hiekkaan ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo, sa riemuat, huudat, ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.

Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi! Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla. Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi, me leikimme kultaisten lehtojen puolla; on valkeat yömme, jos päivät on synkät ja toivoton työmme.

Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantica! Laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.

MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI--

Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya, oi, en voi ma koskaan jättää.

Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!

PUNAINEN NEILIKKA.

1.

TUULINEN SIJA.

Neiti, neilikka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty; tuulinen sija sinulla oli tumman ikkunalla.

Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.

Harvoin tänne päivä paistoi, senkin seinien lomitse; harvoin tänne lämmin läikkyi, senkin vaivojen välitse; harvoin harhausi hymyily, senkin kautta tuskan tuiman.

2.

PAHAT SUUT.

Pahat suut panettelevat lumpeeni pataluhaksi, jouhipääksi joutseneni.

Ylpeäksi sun sanovat.

Ollos ylväs, niin minäkin! Kun näet kumarat niskat, pidät pääsi pystympänä.

Läikyt lietona elosi.

Läiky lieto, niin minäkin! Kun näet rapakkolammet, kierrät, kaunis, kauempata.

Tuhlailet hymyjä huulen.

Tuhlaa, tyttö, niin minäkin! Yks on riemu rikkahalla: ylenkatseesen ylenet.

3.

EROTESSA.

Muistelen minä sinua: satakielet soittelevat yössäni hämärtyvässä.

Muistelet sinä minua: lepinkäiset lentelevät pääsi päälle istumahan.

Muistelemme toisiamme: kaksi kaunista kesällä, kesälehti kolmantena.

4.

SYY.

Rakastimme me molemmat: sinä minua, minä sinua; ei se ollut syy.

Kiusasimme kumpaisetkin: minä sinua, sinä minua; ei se ollut syy.

Oli syynä onnettuuden: loittonit sinä minusta, vain vikani muistit.

Ja oli toinen turman siemen: loittonin minä sinusta, ihanintas itkin.

5.

KÖYNNÖS.

Kauloi kuuma köynnöskasvi, kiersi mun tulinen kukka yössä syksyn synkkä-tuoksun.

Huokui hulluuden janoa: pää sameni, aivot päihtyi, juopui järki, luopui tunto, paloi pätsi päälaella, takaraivossa rovio, silmät selvänä tulena, vallaltansa valkuaiset, suonet kaikki suihkamassa, pallea pakahtumassa, sydän kuin arina kuuma, veri kuin kipunaverkko.

Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.

6.

KESÄ-AAMU.

Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.

Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.

Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia; uumenta uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä, ylinnä muita.

Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.

Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun; punahuuli noin puheli: »Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!»

Liverteli Lemmon lintu: »Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin.»

Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.

7.

MENEVÄT, MUREHTISINKO.

Kangastuksina katoovat minun mieleni unelmat, piirtyvät pihoilta ilman tunturit todellisuuden.

Katuisinko, jos katoovat, menevät, murehtisinko, kyllin katselin kuvia, kirjokaaria elämän, aron astuin hiekkamerta, silmä taivahan sinessä.

Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen!

KORKEA VEISU

hänelle, jota minä rakastan.

Sanoi ennen elämä minulle: »Kärsi ja nauti!» Sanoo nyt: »kärsi!» ei sano muuta. Tahtosi tee, sun vaalin on valta, tien päässä seison, tunnetko murhetta, musta tyttö?

»Tuuli on murhe, voimakas, väkevä, syttävi, liehtovi lempeni liekin.»

Kahle on murhe, sitkeä, vankka, luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

»Yöhyt on murhe, viileä, lauha, sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.»

Miekka on murhe, murtava, lyövä, ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

»Lahja on murhe, laupias, hellä, miksi et kanssani siunausta jakais?»

Riemuni sulle ma jakaa tahdoin, murheeni yksin kantaa.

»Suuri, summaton lapsi sinä, etkö sa lempinyt koskaan?»

»Miksi et virkkanut minulle mitään, tuijotit tuleen, vaikenit vaivasi kauan?»

Pelkäsin että et leikkisi enää, et nauraisi enää, naurusi mulle on kallis.

»Näethän, että ma nauran nytkin, katso, ma nauran silmäripsien alta.»

Nauranet, itket sydämessäsi, kyynele killuu silmäripsien alta.

»Lempivän hymy on kyynelten halki.»

Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

»Rakkaus rintani ahtaaksi teki.»

Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

*

»Aukaise silmäsi, armas! Täss' olen minä ja täss' olet sinä, tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, ikkuna tuossa, täällä ei muuttunut mitään.»

En ole minä ja et ole sinä eik' ole huone entinen meillä, armaani, katso, ken tuolilla istuu, ken vuoteella lepää, ken vilkuvi verhojen takaa!

»Eikö siis koskaan aurinko koita?»

Koittavi pitkä, pilvinen päivä, äänetön ehtoo, lankee lauluton ilta, vailla riemuja, suruja rinnan, vailla vaivoja inehmon mielen, ilman tahtoa, tuntoa, järkeä-- hiljainen hämärä, harmaja ikävä, huomenen huolia vailla, siksi kuin päättyy päivien uni, siksi kuin Tuoni tuomitun korjaa, käärivi kerran kärsinehenki hivuksihinsa kuoleman kalpea vaimo.

»Jumalissa juoksun määrä, sulhoni ijäisen ehtoon!»

YÖN KIRJA.

TUULIKANNEL.

Muut sydämen saivat, ma kantelen, muut murehti, nautti, ma en, ma en, en kurja ma elää, en kuolla voi, kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!

Kova kohtalo, ankara arpa tuo: ei rauhoa yö, ei päivä suo, ei armoa aika, ei ijäisyys; sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

Mun syömeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton, se yössä, päivässä, yksinään soi ilmahan ijäti väräjävään.

On tuomitun tuttuja päällä maan pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan, en veljiä, siskoja omata voi, kun outo on itseni, soi, vaan soi!

Ja tuulet taivahan soittelee; Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee, sukukunnat kulkevat Tuonelaan, jää kantelo jälkehen kaikumaan.

Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää! Taas läntinen lempeä leyhyttää, itä ankara itkuja pitkiä tuo; ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

Ja immyt ikkunan aukaisee. Kuu loistavi, kutri kimmeltelee. Mi helkkävi yössä niin himmeään? Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

Ja muistavi muinaista armastaan.-- Ah, tuulikantele on se vaan! Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi, ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!

Myös kuulevi joskus synnyinmaa. Se herää ja kahleitaan kalistaa. Joko vapaus valkeni raikahtain? Ei, tuulikantele kaikuu vain.

Kiro katkera, julmuus jumalien: Itse orja, ma vapautta veisailen, itse lemmetön, lemmestä laulan ma, itse tunnoton, viritän tunteita!

SYDÄN.

1.

Sydän, mitä sahaat? Sahaatko lautaa neljää, joiden välissä maata, maata mun mieluisa on?

Sahaan ma rautaa, kahleita katkon, että sun henkesi vapaa oisi, henkesi onneton.

2.

Sydän, mitä kuiskaat? Kuiskitko kummaa polkua päivän, tunturin tietä, taivahan tähtiä päin?

Kuiskin ma tummaa runoa Tuonen, kuiluja, vaivaa virkkamatonta, autuutta ylpeäin.

JUMALA.

Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt ongelma opittu: Jumala on murhe.

Suru yksin suurta luopi, murhe maita muuttaa. Tulet myrskytuulen lailla, menet niinkuin meri; heijastat ikuiset tähdet illan hämärässä.

Majan rauhaisan rakennat sydämehen synkkään, kylvät kuuset kynnykselle, myrtit miesten mieliin; katsot nuorten karkeloita lehtipuiden alla.

TÄHTIPOJAT.

Lapsuuden muisto.

Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan, ne ylitse kinosten kilvaten loikki ja kelkalla vetivät kampeitaan. Ne kysyivät: »Oisko kystä talossa?» Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa, joka paperilyhdyssä loisti. Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.

Ne ottivat omakseen karsinaloukon ja käskivät poispäin katsomaan; mut tullut ei ikävä katsojajoukon, ilo, nalja virtasi vallaltaan. Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat, ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat, vielä paperitötteröt päähän. Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.

Ne lauloivat maailman Vapahtajasta ja mielestä rumasta Ruotuksen, joka miekalla vainosi Marjatan lasta ja tiedusti tähteä tietäjien; ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi, ne permannon palkeilla pasteerasi, ja heiluivat miekat puiset, kun alla he orsien oreerasi.

Ja kuningas murjaanein oli musta ja ilkeä nähdä ikeniltään, hän levitti laajalle kauhistusta, kukin katui syntinsä sydämessään, ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, oli kaikilla silloin silmät vedessä, ja paperitähti se pyöri. Ukot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.

On siitä jo vierryt montakin vuotta, moni tähti on tielläni vilkkunut, olen monta ma etsinyt, seurannut suotta, moni mieltä on kulkijan ilkkunut, ja metsä on humissut suuri ja sakea, täytynyt leipää ja lämmintä hakea, tiet umpiset astua auki, missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.

Ja muistanut tähtipoikia olen ma silloin, ja monta muuta myös: »Ja vaikka ma mieron polkuja polen, niin polkevi monta muuta myös.» On kaunista kulkea talosta talohon, runot lausua takkavalkean valohon, ilon pilkettä pirtteihin luoda, ja--kenties sortua Suomen salohon.

IKU-TURSO.

Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten, ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna-kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon välkkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voiton ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo sydän-alani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!

URAN-UURTAJAT.

Ne ei ole verot. Ne on nerojen eellä-käyjät ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omattunnot kovat.

He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa, ja harva vuoren alle edes ehtii. He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa, mut metsä heidän mentyänsä lehtii.