Chapter 2

* * * * *

Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: »Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?»

Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: »Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.» »Entä jos hän aattehensa tahraa?»

»Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden.»

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: »Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?»

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi iäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: »Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, iäinen vain ihmishengen kaipuu.»

IMATRAN TARINA.

Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin orja, tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa. Salot laajat soi, koska lauloi hän. Mut Karjalan kansa rukka suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa? Oli Ontrei mies sotakelpo tuo. Hän Karjalan laululla nostaa! Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi: »Maan eestä laula, mut mulle ei.»-- »Sa mulle oot kallihimpi»,-- näin saneli Ontrei ja suukon vei.

»Teit kyllin jo lauluja mulle, maan ympäri olen ma maineikas.» »Vasta kyllin on lauluja sulle, runo tehty kun on joka kutristas.»

Mitä moiselle immyt taisi? Hän leikkasi kutrinsa kultaiset, »Katsos, poikani kaunokaisin, mulle vieläkö laulat ja maalle et?»

Mut Ontrei, Imatran orja, hän lausui koskien kanneltaan: »Olet mulle ain yhtä sorja, sun sulojas laulan, en suruja maan.»

Mikä Imatra immelle työksi? Kas, pajarin valta se kasvoi vain. Hän kosken kuohuihin syöksi. Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja, hän istui rannalle kuohuvan vuon: »Tule kuolema, lapsesi korjaa! Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»

Hän koski kantelon kieliin. Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt. Ne Karjalan miesten mieliin kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi. Taru tuo on tunnettu teille kai? Teräs välkähti, viuhahti jousi. Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku. Kautta korpien kostoa huudetaan. Ja sotalaumojen luku yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui, verivirrat peltoja purppuroi. Moni vaipui, moni myös taipui. »Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»

Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?»

Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: »on sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkun sankari kotiin saa.»

Ja sortajat soittajan näki. Tuon kohtalo kauan ei viipynyt. Ne lyhyen tuomion teki. Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma. Hän suistui koskehen kuohuvaan. Mut katso! Kantelon hurma yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

KANKURI.

Eukko harmaata kangasta kutoo. Ulkona syys-sade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat, halla vei viljan, karhu kaasi lehmän tai tuli poltti pirtin. Ja sama on tarina kaikkien muiden niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo. Kulkijan poskelle kyynel putoo.

VARTIOLTA.

Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puun-tyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hällä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin.

Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:

Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta, tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa immen kuvaa ihannoin.

En ma tiedä, koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta veikot silloin suojelkaa!

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousen jänteeksi antoi, silloin kuin maa oli vaarassa,--milloin Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, vaimoa muistaen, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,-- milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kuin tuvat on tuhkana,--milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?

LAPIN KESÄ.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää,--miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin, vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi. Sit' aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

LA TRICOTEUSE.

[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympär' ilma hurmehuuruss' on, La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo vaiheita valtakuntain, kansojen, maat järisee, päät kuninkaitten putoo, kun vaatii verkkos langan punaisen. La Tricoteuse! Sun vihasi on veri. La Tricoteuse! Sun lempesi on meri. Ken surmais äitiään ei armahinta, kun hälle sopertaapi sorja-rinta La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi, on onneton, ken sinut nähdä saa, mut kaksinverroin onneton se miesi, min tielle satu et sa milloinkaan. La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt. La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt. En enää irti pääse silmistäsi. On kutonut mun vangiks valkein käsin La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä on hyvä maata miehen uupuneen, sua muistaa peltomiesi päivän työssä, sua korven käyjä työssä yksikseen. La Tricoteuse! Sa elon ensi viete! La Tricoteuse! Sa hullun viime miete! Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin. Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla, kysytkö, missä on hän, mistä, ken? Hän menee merten lainehitten lailla, hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen. Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi, sen teki pohjan poika, kun hän kauloi kultaansa, joka katsein kiehtovaisin, suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin La Tricoteuse.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

»Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kun hänet tapaan ma kerran, silloin korpi kauhistuvi.»

Kimmo vuorta viertävätä, hiihtää yössä yksinänsä. Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät, kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

»On tulossa tuisku-ilma», tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: »Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Petralla ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; pelastuin vähissä hengin. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä.»

Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin, täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat; kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta aina miestä matkalaista!

»Kohoahan suksilleni», virkkaa, »vien sinut kylähän. Kylässä on lämmin kylpy.»

Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: »Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä.»

Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; virkkaa Kimmo: »Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni.»

Vaihtuvi edelle toinen,-- kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu.-- Aamulla auringon kimallus.

RYPÄLETYTTÖ.

Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivas-alla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein oon pohjan pakkasilta ja siks ne sinuun koske ei, ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein ma aarnihongan alla. Ol' uhrit verta sydämein ja jumala ol' Halla.

Ja näin ma häntä rukoilin: »Oi, sulle kaikki suon ma,-- älyni, lahjat laulunkin ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon, mut lupaa mulle yksi: jos koskaan, koskaan löydän tuon, jot' en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan. Hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan.»

MINUN TIENI.

Minun tieni ovat etsijän teitä. Onneton, ken mua seuraa! Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain. On kotia jäädä parhain jokahisen, jolla koti on. Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä! Sorja sotilaan on hangella maata pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa, mut pyrintöni pyhin on kaunis, kallis, suuri ja ylpeä kuin jumalitten uni.

En toveria tielleni tahdo. Mut jollakin jos sama mieli palaa, hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne, ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne. Voi olla että yhteen me metsätiellä tullaan-- silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen. Onneton ken mua seuraa! Mun lauluni on latuja, jotk' käyvät ristin rastin enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti, kaupunkeihin, kyliin, korpien syliin-- enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

LINNULLE KIRKKOMAALLA.

Lintunen lehdossa kirkkomaan, laula, laulele virkku, laula mulle ja laula muille, taivaan tuulille, metsän puille, kuolema kulkee kulkuaan, soita, sirkuta sirkku!

Laula mun lauluni lintunen, viel' älä vallaton vaikee, laula haudoilla haaveiden, viritä virsiä nuoruuden, Suomi on suuri kirkkomaa, mieleni minun on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas, silloin mun kesäni kerkee, silloin mun murheeni unhottuu, saapuvi jällehen kukkain kuu, helise, unteni harppu, oi, heläjä, elkösi herkee!

Laula muistoja menneitä, toivoja enempi laula, meissä mennyt on rikki jotain, laula se lauluksi suurten sotain, ylitse kalpojen, kalmistoin hoiloa hopeakaula!

TEMPPELIHERRA.

Tuo ylpeä temppeliherra huus: »Pyhä hautako meiltä mennyt ois? Meit' onhan urhoa vielä kuus. Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!»

Saraseenit tunkivat päälle. »Hei, meit' enää kolme on, enää kaks, yks enää, enempi tarvis ei!» Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö. Saraseenit tunkivat päälle. Hän Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö. Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. »Ken tuo mies on miekoille tunnoton? Avuks Allah! on suljetut silmät sen. Tää taistoa kanssa kuolleiden on.»

Pois poistuivat. Heidän ol' temppeli. Mut kerran vuodessa--käy taru--hän Pyhän haudan partaalle nousevi. Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi: »Ken elänyt on edest' aattehen, hän nukkuu vaan, ei kuolla voi, maan altakin iskevi miekka sen.»

NAURUUNSA KUOLIJA.

Voi, miten halveksun minä teitä maidon karvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin teitä te tunnot tahraa vailla. Sen, joka seppona seisoo ja takoo, kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän lauluni uhman, riemun ja huolen. Nouskatte sotaan» jos te sen voitte, taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse-- lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

LAULUJA VANHAAN TAPAAN.

1.

PURO.

Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: »Katso, kaunista puroa, kukkarannoin rientävätä, kuinka sen kuultava vesi on, kuinka armas aallon päily keskellä kesäisen lehdon, salon sinisen siimeksessä.»

Haastelivat haavemielin. Kulkivat kohin kotia kaupunkihin kaukaisehen, tehtaat jyskyi, koski kuohui, kaupungin sillalla sanoivat: »Hyi, miten rupainen virta, ruma, rutsattu, likainen, osto-hyödyn orjuuttama!» Naiset nipristi nenäänsä, herrat heitti keppiänsä.

Ällös huolko herrasjoukko! Virta on samainen virta, joka pulputti purona sinimetsän siimeksessä. Saasta jää jälelle, virta vierivi eellehen, merehen, elintyönsä tehtyänsä.

2.

TOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.

Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten, heidän, joill' on henki, hehku, sanat suussa suitsevaiset, kynä kuin kypene, laulu laaja niinkuin linnun lento.

Haastella halaisin heille: Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkien keväimen, alla täyden päiväntähden.

Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten, maassa hallan harmajassa.

Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.

3.

TUULIEN EREHDYS.

Kuulin tuulien puhuvan: »Suureksi puhaltakaamme Suomi, luokaamme lujaksi, vakahaksi, valppahaksi!»

Tuulet taivahan tulivat, puhalsivat Suomen päälle, maa meni muruiksi, särkyi kansa, kantele hajosi, sora-äänet yksin soivat.

Tuo oli tuulien erehdys.

4.

KUUTAMOLLA.

Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti, kummat sillat,--

sillat maasta taivahalle. Kiitos, kiitos kirkkahalle yön valjun valostajalle! Virkkaa neiti vienoin äänin:

»Utu on enne aamun koiton. Koska päällä metsän puiden väikkyvät punaiset hunnut, silloin mieles kuu katoopi osahansa onnellisna.»

Noin ällös sanele, neiti! Ennen olkoon yö ikuinen kuin päivä sinua ilman.

5.

ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.

Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. On elämä armahampi yön unia, nukuin nuoruuden suruihin, heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni päiväni, mustui mun eloni onnen orsi, kaikk' on toisin: Yön unet on ystäväni, päivät peikoista pahimmat, vaikeinta valvominen,-- armain kuoleman ajatus.

6.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus: »Miksi tuot minulle näitä?»

Lausui kaunis Kultaruusu: »Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät.»

Kysyi Karjalan jumala: »Mitä itket, miesten lempi?»

Puikutti punainen Ruusu: »Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta.»

Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. »Siis kera pitoihin käyös!»

Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä, palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä. Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä Jumala: »Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi, minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla.»

Juoksi, joutui kohin kotia, ei ikinä isonnut Ruusu.

7.

EI NE KAIKKI KUOLLEHIA.

Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan.

Meren mustassa mujussa monta nukkuu nuorukaista, meren suuren soutajata, laivatouvin laittajata. Kun tulee tulinen ilma, myrsky merta myllertävi, nousevat aaltojen selille, lainehille laulamahan.

Mik' on laulu kuolon lasten? Laulu päivästä elämän. Mikäpä elämän lasten? Laulu kuolon kuutamosta.

Ja mik' on Jumalan virsi? Laulu kerran keski-yöstä.

8.

SATEENKAARI.

Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli.

Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas, ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!

JUMALIEN KEINU.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan-- siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on, hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole. Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön-- sitten tulkohon tumma yö.

TUSKA.

Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai katkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan, ei ees, ei taaksi, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.

On malja täysi. Yks pisara lisää-- ja kaikki kaatuvi kerrassaan. Hiljaa, hiljaa, hiiren hiljaa, niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan. En kauan jaksa. Mun valtaa raukeus, väsymys. Hiljaa, hiljaa, ei äänt', ei sanaa, yks liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikk' on loppu.

VÄINÄMÖISEN LAULU.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä,-- lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

TALVI-YÖ.

(1905)

TALVI-YÖ.

Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, hirvi syö; painui päivän kultavaaka, nousee raudan, roudan yö.

Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää. Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee, mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.

»Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen, armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten. Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö, vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö.»

Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. »Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.

Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo, syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, luoja luo, pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen; vaahto vaan jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden.»

Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö. Ankara on laulun laatu, tuima talven tähti-yö. Värjyy metsän pyyntimiesi, herää, säikkyy henkeään, hiihtää, minne viittoo liesi, piilee pirttiin lämpimään.

AJAN KIRJA.

CARMEN SAECULARE.

Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät, teräskintahat kilahtaa.-- Aika laulaa lauluaan.--

Yksilön oikeutta poljetaan, kansojen oikeutta sorretaan, sananvapautta vainotaan.-- Orja, vangittu vuosisata!--

Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee, rauta riidat ratkaisee.-- Aika laulaa lauluaan.--

Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta raudan kukistaa.-- Kurja, vaivainen vuosisata!--

Maa maahan liitetään, tuliliitot tehdään, valtojen vanteet tilkitään.-- Aika laulaa lauluaan.--

Tehtaat temmeltävät, hammasrattaat ratisevat, vettä, verta roiskuttavat.-- Milloin valkenet, vuosisata?

Työmies nousee, maa järisee, valtaistuimet vapisevat.-- Aika laulaa lauluaan.--

Valtio ampuu omia kansalaisiaan, valtiokirkko siunaa ruumiit.-- Hurja, villitty vuosisata!

Tieto kyntää, ihmis-ajatus kylvää, taide vietit viljelee.-- Aika laulaa lauluaan.--

Pojat kuuntelevat, äidit opettavat, miehet eivät astu aseisiin.-- Etkö valkene, vuosisata?

Ihmisyys nousee, kansojen parhaat kapinoivat, ei ole jumalia eikä orjia enää. Aika laulaa lauluaan.--

Temppelit tehdään ihmis-asunnoiksi, yksilöt yhteiskunnan muodostavat.-- Turha, kultainen mielikuva!

1902.

KUMPI ON KAUNIIMPI?