Chapter 1

KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA

Eino Leino

1902, 1905, 1908, 1912.

SISÄLLYS:

KANGASTUKSIA

Jumalan tammi Perman taru Puma tietäjä Kevät-uhri Pyhä Tapani Perman helmi Kolfrosta Tapanin jumalanpalvelus Puman käynti kuninkaan linnassa Thorer Hund Vangit Templin ryöstö Kansan käräjät Vienan immen kuolo Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka» Äidin surut Trubaduurin laulu Sukkamielen sauva Aika Imatran tarina Kankuri Vartiolta Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen Lapin kesä La Tricoteuse Kimmon kosto Rypäletyttö Minun tieni Linnulle kirkkomaalla Temppeliherra Nauruunsa kuolija Lauluja vanhaan tapaan Puro Toisin siellä, toisin täällä Tuulien erehdys Kuutamolla Armain kuoleman ajatus Luojan leipä Ei ne kaikki kuollehia Sateenkaari Jumalien keinu Tuska Väinämöisen laulu

TALVI-YÖ

Talvi-yö Ajan kirja Carmen saeculare Kumpi on kauniimpi? Myrsky Eräälle kansalaiselle Pro Humanitate Tottumus Syvyyksistä Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin Revontulet Eyan kirja Häähymni Nocturne Niniven lapset 1-3 Karavaanikuoro Bajadeerit Kultaiset langat Atlantica Mies mielipuoleks tulla voi-- Punainen neilikka 1-7 Korkea veisu Yön kirja Tuulikannel Sydän 1-2 Jumala Tähtipojat Iku-Turso Uran-uurtajat Mietelmiä 1-4 Kotiliesi Niin olekin maani matka--

HALLA

Keski-yön kuoro Lapin lauluja Velhon virsi Naisen hyvyys Noidan neiet Ruijan rukous Hangen lapsia Punahilkka Lapinkävijä Jääkukka Lepaan neiti I-III Jääkiteitä Henki Sininen tuli Talven taika Minä 1-4 Mestari Ne hienot sielut Yksilön murhe Elegia Vaalin valta Railo jäässä Lex 1. Oikeus 2. Tietäjän näky 3. Yö 4. Kansalliskaarti 5. Suomen vaakuna Kansan henki Härmää Tunnen syntysi Kultaperho Nuori nainen Lauluton kesä Meren maininki Toinen--toinen Sinikan laulu Theanon laulu Timandran laulu Lydian laulu Tietäjän tupa Tuhka tummuu Pahat peijaat Sulkanuoli Tähti Päätös Outo oppi Näky Haamu Turjun loihtu Vanha vaimo Kuollut kukka Laulajan murhe 1-2 Laulaja ja Maa-emo Maan valitus Talvilaulu Pahat neuvoa pitivät Turjan tuomio Laulajan lohdutus Meren kaupunki I-VII Luonnon luotteita 1. Maan virsi 2. Meren virsi 3. Ilman virsi 4. Tulen virsi Epilogi: Sähkön sävel

TÄHTITARHA

Tähtitarha Kuolemattomuuden toive Yövartiolta Lapin tarkka 1-8 Maan hädässä Suora sana Karjalan kannas Maamies, mahti Suomenmaan-- Hakkapeliittain marssi Vapaa mies Eräänä uudenvuoden yönä Sukuvirsi Veljesvirsi Marjatan tähdet Marjatan tähdet Ildiko Turha kauna Dies irae Mennyt Kevät kirkkahin Loukatut Runokirje Näky Maria Antoinette Kunnia hälle! Kohtalon kirja Ikävöi, ihminen! Pyhä Martti Hautojen keskellä »Se kuitenkin liikkuu!» Sähköfantasia Vaeltaja Totuuden etsijä Titanic Kuvia ja mielikuvia Lapsen kirkko Eräs Berlini-muisto Nuori Nietzsche Nuori Alkibiades Pikku Helka Vanha Täti Kahdet silmät Vanteenheittäjät Yövirsi Irja Niin sinua katsoin, neiti-- Minkä taisin, poika parka? Aatu-ukko Kadonnut sävel 1-5 Moitittu runotar Nuori Jouko Salome Hymylä Erinomainen maa Hiiri Laki ja hutikka Lammas ja vuohipukki »Kyltyyri» Tarhapöllö

KANGASTUKSIA

(1902)

JUMALAN TAMMI.

Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä! Minun on mieleni kuullakseni Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi: »Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden; kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule.»

Kysyn sykkivin sydämin: »Ja mitäpä minulle huout?»

Julistaa Jumalan tammi: »Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän.»

Kysyn kylmävin sydämin: »Miks minua kärsimähän?»

Luojan suuren puu puhuvi: »Siks sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle.»

Vaikes tammi taideniekan. Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän. Tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Seisoi mies aholla yksin juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammen lehvätkin lepäsi.

Pisarat putoelevat unten urhon poskipäille.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen. Saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru tammesta taitehen Jumalan.

PERMAN TARU.

1.

PUMA TIETÄJÄ.

Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma. Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.

Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää. Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.

Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman. Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.

Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta, äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?

Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli, että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.

Vaiti vaan on Perman Juma.--_Akka_ asetettiin Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.

Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla. Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.

Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa. Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.

Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy. Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.

2.

KEVÄT-UHRI.

Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku. Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa. Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.

Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa. Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.

Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet, uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.

Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa. Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.

läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille. Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:

»Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu! Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.

Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin. Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.

Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat. Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.

Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu. Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»

Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu. Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:

»Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän. Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.

Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota: Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.

3.

PYHÄ TAPANI.

Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa. Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.

Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto. Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.

Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä. Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.

Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman: »Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»

Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»

Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa, tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.

Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu. Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?

Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?» Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.

Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu, hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,

impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan, revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.

4.

PERMAN HELMI.

Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla, neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.

Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan. Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.

Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan. Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.

Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.

Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän, silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.

Hallitse en maita toki enkä elämätä, vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.

Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa, kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.

Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan. Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.

Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa. Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»

Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo. Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.

Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta. Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.

5.

KOLFROSTA.

Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.

Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee. Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:

»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä, säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»

Toki toisti povellensa immen pään hän painaa, kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:

»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi? Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.

Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma. Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.

Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!

Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee. Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.

Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä, vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.

Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa, kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»

Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä. Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.

6.

TAPANIN JUMALANPALVELUS.

Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa. Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.

Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi. Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.

Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee, unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.

»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.» Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.

Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.

Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta, ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.

Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi, pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.

Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma. Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.

»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.» Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.

Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran! Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»

Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat. Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.

7.

PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN LINNASSA.

Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka. Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.

Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.

Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui. Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.

Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota. Armi on Abarman herra, unihin ei luota.

Naisten kera naljaellen hältä aika soluu niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.

Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan, Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»

Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen. »Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»

Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»

Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki. »Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»

Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma. Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.

8.

THORER HUND.

Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika. Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.

Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää. Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?--

Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata. Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.

Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka. Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.

Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita. »Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.

Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja. Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.

Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo. Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»

Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu. Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.

Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy. Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.

9.

VANGIT.

Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi. Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.

Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki. Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.

Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä, rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.

Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot. Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?

Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä? Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»

Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli! Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?

Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä, ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.

Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat. Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!

Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu, meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»

Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos, haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos

ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet? Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»

Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli. Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.

10.

TEMPLIN RYÖSTÖ.

Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu. »Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».

Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä, Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»

Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan! Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.

Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua. Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»

»Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa. Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.

Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla. Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»

Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää. »Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».

Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa, samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.

Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva, kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.

Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän. Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.

Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee, kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»

Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä? Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.

Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?» Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»

»Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden». »Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».

Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren. Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.

11.

KANSAN KÄRÄJÄT.

Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku. Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa. Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.

Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi. Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?

Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito? Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?

Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.» Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»

Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma. Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?

Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa. Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.

Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa. Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.

Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä, muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.

»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»

Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha. Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.

Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa: »Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,

uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.» Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»

Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.

12.

VIENAN IMMEN KUOLO.

Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan. Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?

Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee, äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?

Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten, viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.

Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto. Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.

Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»

Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto. Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.

Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet. Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.

Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin, Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.

Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen. Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?

Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru. Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.

LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».

1.

ÄIDIN SURUT.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta, verisestä hiekasta. Kaitse Kiesus äidin lasta sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan kuivaks saakka sakkahan. Totta Herra hekkumasta estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin kohotetun taivoon päin, huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan! Ethän kuullut kauheaa? Tee kuin tahdot Jeesus aina. Lapseni on sulta laina.

2.

TRUBADUURIN LAULU.

Tuli linnahan köyhä sotamies-- Kunigunda, ah, Kunigunda-- »Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?» Minä maailman matkoja astun.»

»Ja jos olet suora sotamies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »niin tännekin loppua voi sinun ties». »Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»

»On oikein, palkkansa saa sotamies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »kuus riksiä vuodessa riittää kenties?» »Ei, herrani, enempi ma vaadin.»

»Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »mut varro, saat seitsemänkin kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä».

»En myö minä miekkaani, hovimies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »riikin rikseihin, se on jumal' ties itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »saan palkaksein, olen kuninkaan mies». »Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»

Ja ryntäsi päälle vihamies-- Kunigunda, ah, Kunigunda-- voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies. Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies-- Kunigunda, ah, Kunigunda-- hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa.

»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies». Verijälkiä kannukset jätti.

»On oikein, palkkansa saa sotamies--» Kunigunda, ah Kunigunda-- näin lausui kuningas, »mut kukaties jätät sitten sa maan ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies, mut vastasi sankari suuri:

»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»-- Kunigunda, ah, Kunigunda-- »niin myö minä miekkaani en jumal' ties itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies--» Kunigunda, ah, Kunigunda-- »sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on Hiidessä kuuraeltu».

3.

SUKKAMIELEN SAUVA.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta ihmisten ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on Halla.

AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka Jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: »Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä.»

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.

* * * * *

Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kauhistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen,-- silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: Puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaapi polvet pedon, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; leveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii.