Part 2

kunnes taasen valon voima pimeyden poistaapi, kuolleet eloon herättääpi, — aamu nuori loistaapi.

ILTATÄHTI

Kun iltasella istun ja tähtiä katselen, niin johtuu mieleheni tuo aika entinen: kuin moni onnen tähti sen taivaan valaisi — vaan virvatulta ollen, pian tyhjään hälveni.

Sa iltatähti kaunis ja kaikist' ihanin, tien osote oot varmaan, mi viittaat kotihin. Siis sammukoot muut tähdet, nuo harhavalot, vaan! Sun valos armahaisin ei sammu konsanaan!

AURINGON LASKU

Aurinkoinen armahainen, länteen olet lähtevä, jäähyväiset olet meille jälkehesi jättävä. Matka sull' on edessäsi, vaikka toivot lepoa, lännen piirto purppurainen peittää sinut vaippaansa. Kultakehdoss' et sä viihdy, unen luotas karkoitat, aamuruskon kultasiivin ylöspäin taas kohoat.

III. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA

VALITUS

Sammu, valo aurinkoisen, piile pilven taakse vaan! Öisen usma, levittele varjosi nyt maailmaan!

Siinä sydämeni tunteet ehkä uneen nukkuvi, vaan tuo kaunis kesäilta säilyy muistiss' iäti.

Ilta kaunis nyt kuin silloin, koska kultain erosi: aurinko se lähti mailleen, vuorten kupeet kultaili.

Nyt on kaikki autiota, poissa sulo entinen; kussa ennen onnen löysin, vaivun valtaan kaihojen!

POIS, POIS!

Pois, pois! Näin rinnassani soi. Mi kumma tunne minut valtioi! Pois, pois! Ma täältä toivoisin yön ikikeston tummaisiin tupihin.

Pois, pois! — Ei ollut ennen niin, sun vaivuin minä onnen unelmiin. Pois, pois! — Voi, ettei vienyt ois, mun armast' ystäväistäni Tuoni, pois!

Pois, pois! — On lempi viehkeä, mut ystävä nyt lepää kylmänä, Pois, pois! Sen silmä suloinen nyt vaipunut on iäks unehen.

Pois, pois! Mun salli kanssasi nyt jättää elon levoton maininki! Pois, pois! Jo kutsuu kuolo tuo, se levätä mun luonas jälleen suo.

HILJAA

Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu tuolta laakson helmasta. — Lemmen jumalatar siellä soittaneeko kannelta?

Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu, kuuluu yhä hiljempään: impi siinä istui nuori, — mitä mietti mielessään?

Hiljaa, Hiljaa soitto kuuluu; immen poski kalpenee, ja hän nurmikolle vaipuu viereen vienon kanteleen.

Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu, kuuluu vain kuin valitus. — Nousee mulla'i rinnastani, hiljaa tumma huokaus.

KEINUSSA

Ma keinussa yksinäin istun näin illalla kuutamoyön. — Oi, annanko keinua hiljaa ja mieleni mietteihin lyön? Ei, vaan korkeelle nouskohon keinu, kuin ennenkin muinoisin vaan, kun impeni kanssa ma kiidin, ja unholaan jätimme maan!

Vaan hervonnut käteni vaipuu, pois, poissa mun impeni on; unelmoissa nyt viihtyä tahdon: seis, keinuni malttamaton! viel' impeni valkean liinan toki kerran heiluvan näin, mut lyhyt oli lempeni muisto, — ja yksinpä taasen ma jäin.

KULTAANSA IKÄVÖIVÄ RANNALLA

Mä rannalle käyskelen yksinäin vaan, kun ilta jo varjonsa luopi. Ah, tokkopa sieltä mä lohtua saan, vai tuskanko mulle se tuopi? Oi, aalto, sa sääliös sydäntäni! — Vaan huoaten virkat sa viestejäsi.

Sä sanoman saatat tuon murheellisen: täss' armaani hauta nyt luodaan. Ma rannalla istun ja itkien ma katson kuin luitasi tuodaan, ne rannalle lainehet lakaisee ja muistoksi minulle heittelee.

Ja meri se synkän katseensa luo ja surusta ain' yhä pauhaa, ja hoivaksi mulle taivaalta suo kuu himmeä hymyään lauhaa, ja tähdet mua vienosti katselevat, vaan kaikk' ovat lohdut tenhottomat.

Ma nimesi rakkahan kirjoittaa nyt santahan tahdon, oi kulta, ja kukan myös tahdon ma istuttaa: se lemmen muisto on multa. Taas rannalle sitten mä käyskellä saan, mun kukkaani itkulla kostuttamaan.

PETETTY POIKA

Ulapalla aallokossa vene nopsaan liitääpi; venehessä istuu poika, kullan luo mi kiitääpi. Lemmestä kun sydän sykkii, rinta riemuin aaltoaa, odotellen onnen rantaa silmä ahnas katsastaa.

Määräpäähän päästyänsä. toivoi saavans' sulkea rakkahansa rinnoillehen, iki-siteen solmita; vaan — oi, horna! — petettynä poika maahan vaipuupi; tyhjä virvatuli oli onnensa, min kuvaili.

"Laine, mulle lempes anna, viihdytä mun tunteeni! Raivoava olet sinä, niinkuin oma rintani. Lemmestä se ennen sykki, uskollisna alati, vaan mun kultain minut petti: turha siis on eloni."

LEMPIVÄISET

Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi ja lepoon luonto jo uinahtaa, vaan aatoksissansa impi yksin tuoll' asteleepi päin rantamaa. Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? — Ah, suoko lepoa aallon pauhu?

Ja Aallotarten luo tultuansa Hän niiden kuuntelee laulantaa ja näkee Vellamon tuutivana: se häntä luokseen nyt viittoaa, — "Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis, niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”

"Jää hyvästi, sinä isän koti! Kenties en näe sua konsanaan. Ma sulo-muistona rintaan suljen tuon lapsuus-onnelan ainiaan. Oi, lempi, onni, ne elon luovat; vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?"

Näin impi istuvi hetken vielä ja aallon loisketta kuuntelee ja odotellen hän katsoo, katsoo: jo vene verkkahan lähenee. Se sulhons' onpi, mi siellä rientää ja hänet noutaa ja tuskat lientää.

"Oi armahin, sinut kerran omaan!" Näin nuorukainen nyt huudahtaa ja povellensa hän immen painaa: "Ei meitä kukaan voi erottaa! Sun lempes kautta voin kaikki voittaa, viel' onnen tähtikin meille koittaa!"

"Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt ei lemmen kukkia riistää voi, miss' armahainen on iki-kesä ja linnut kauniisti lauleloi! Ja Onnetar se nyt meitä johtaa, siks kunne ruusujen nurmi hohtaa."