Part 7

Kammottavine tunteineen poistuu nainen kaupunkiin vievälle maantielle.

Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.

-- Oi Katri... Katri -- valittaa nainen -- kuinka toisin olivat asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa ollut... Oi Katri... nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio meitä odottaa...

Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.

Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet tirehtöörin puheille.

-- Mitä asiaa? -- kysyy tirehtöörin apulainen.

-- Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.

-- Kuka te olette?

-- Minä olen Ristiniemen Hanna.

-- Mitä asiaa vangille?

-- Äidiltään veisin terveiset.

Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:

-- Kymmenen minuuttia.

Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.

Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin, kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui, nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu. Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään... Ja se silmäys... se syleily... ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi koskaan puhua voinut...

-- Kuinka voi kotona äiti? -- kysyy vihdoin Katri.

Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran kysyi, täytyy sanoa totuus:

-- Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri... älä itke... vuosi takaperin laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle viimeiset terveiset.

-- _Äiti kuollut_ -- matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin...

Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan sairasvajaan.

Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä kielsivät.

-- Saattaako Katria vielä puhutella? -- kysyy Hanna.

-- Ei ainakaan tänäpäivänä -- ilmoittaa päivystäjä.

Hanna miettii toista keinoa ja rohkeasti sanoo:

-- Saanko kirjoittaa Katrille?

Vartija miettii hetkisen, katsoo Hannan nöyrää muotoa ja sitte vitkaan vastaa:

-- Se kyllä sopii. Kirjoittakaa vaan. Pöydältä osottaa vartija kynän ja paperin; Hanna istuu tuolille ja ryhtyy heti kirjoittamaan.

Rakas, kiltti Katrini!

Niin paljon, paljon olisi minulla ollut sinulle vielä kertomista, paljon kotoasikin, vaan et jaksanut minua kuulla. Sain luvan kirjoittaa, joten tässä sinulle asiani kerron.

Älä peljästy... älä ole vihanen, vaikka kertomukseni koskee Ristoa, joka sinulle kaiken kärsimisen on aikaan saanut. Hänen tahdostaan täällä olen, niin oudolta ja odottamattomalta kuin se kuuluukin.

Niin Katri... Kaikki tietävät sinun suuret kärsimyksesi, sinun tuskasi ja murheesi; mutta kukaan ei tiedä että Risto _sinun_ puolestasi suree ja kohtaloasi valittaa. Ainoastaan minä, sisar sinulle ja hänelle, minä sen tiedän.

Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään. Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat. Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin. Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti liiton, joka ilman häntä tehtiin... Ensimäiseen vuoteeseensa kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän surkea. Voi Katri... minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän sanaton ja synkkä. Ja Katri... kuule... _sinun_ kova kohtalosi on siihen suurena syynä... Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin häneltä:

-- Miksi olet niin totinen ja synkkä?

Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän viimein kyynel silmässä:

-- Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt. Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana sammuivat kauniit unelmani... Nyt on Jumalan tuomio pelottamassa...

Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua, mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:

-- Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?

-- Mahdotonta, mahdotonta -- vastasi Risto.

-- Etkö ainoatakaan...? -- kysyin. Omituisesti välähtivät silloin Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:

-- Mitä tarkoitat?

-- Katria... Katria tarkoitan -- sanoin. Hetken oli Risto vaiti; hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa, vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi:

-- Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata sitä enää sovittaa.

-- Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot -- sanoin ja syleilin häntä.

Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.

Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen, niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.

Itseltäni vielä sana:

Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani päästäisi... Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta kadota... ja silloin olen minä poloinen yksinäni... Risto ei sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja... siksi anteeksi sinulta pyydän...

Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.

Sinun Hannasi.

Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni... Synkän tunteen se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on... niitä akkunoita on niin lukemattoman monta... Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa...

Mikä lieneekin heidät sinne saattanut...?

-- -- --

Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje -- ensimäinen kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen sisältö Katrille... Ristoko katuisi... pyytäisi anteeksi... kävisi sovittamaan suuren rikoksensa... Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi, hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan... vain hetken... mutta pian se sieltä jälleen katosi...

Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän _nyt_ tuomaan lohtua murtuneelle sydämelle...? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset, tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi antoi...? Risto... Risto... _nyt_ se on mahdotonta... miksi et _ennemmin_ sitä tehnyt...! Suuri on juopa meidän välillemme kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen _vanki... kunniani_ menettänyt... mahdotonta siis kaikki...

Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt... nyt kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli liian _myöhään_.

Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut... äiti oli jo muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki, jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.

Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua, pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä. Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa...

IV.

Kotiin soutaa Katri... Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut rannalla.

Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja erisuunnille mutkitellen kulkevat.

Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja, ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan, missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili ja järjesteli.

Pelokkaana tarttuu Katri ripaan, vetää oven verkkaan auki ja sisään astuu.

Mutta hämmästyneenä jää hän ovipieleen seisomaan...

-- Mitä asiaa? -- kysyy tuvassa olija, keski-ikäinen nainen, soutaen kehtoa, jossa pieni lapsi hiljaisesti äännähtelee.

-- Asuuko tässä vielä se Selkäsaaren Matti? -- kysyy vuorostaan Katri.

-- Asuu... mitä sitte?

Katri hypistelee liinansa kulmaa, katsoo lattiaan ja ujosta vastaa:

-- Se on minun _isäni_.

-- Sinäkö se olet Katri? -- kysyy nainen ja heittää muljauttavan katseen ovipieleen.

-- Niin olen...

-- Tuletko sinä _linnasta?_

-- Tulen -- vastaa Katri tuskin kuultavasti.

-- Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin... Parasta että heti lähdet tiehesi.

Itkien palaa Katri ulos... Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan... kärsineeltä lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut...

Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee... Mutta kylmästi isä itsensä irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:

-- Sinulla ei ole asiaa tänne!

Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:

-- Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi... lepy, älä aja minua maailmaan... isä... isä... anna kuitenkin _anteeksi_...

Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää oven tiukasti kiinni.

* * * * *

Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri, miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä...

Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta lukemansa sanat: "Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti", häntä sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi vielä enemmän... paljon enemmän. Oma lapsi... ainoa lapsi oli äidille ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti... armas äiti...

Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin laulaneet olivat...

Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee uudelleen äidin hautaa etsimään.

Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.

-- Missähän se on Selkäsaaren Liisan hauta? -- kysyy Katri.

-- Selkäsaaren Liisan...

Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja sanoo:

-- Tulehan sitte mukaan.

Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan. Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.

-- Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on Selkäsaaren Liisan.

Itkuun puhkee Katri, nähdessään miten kokonaan ilman hoitoa on äidin hauta jätetty, ja miten se juuri sentähden on löydettävistä kadonnut.

-- Kuka te olette? -- kysyy haudankaivaja.

-- Selkäsaaren Katri.

-- Aai... vai niin!... Ikävä kun en tiedä äitisi hautaa, vaan ehkä isäsi muistaa... Joo, muistaakin se sen...

Verkkaan siitä haudankaivaja työhönsä lähti. Viisi leposijaa oli seuraavaksi päiväksi valmistettava, ja kaivettu oli vasta kaksi.

Hautarivin läheisyyteen jää Katri pitkäksi aikaa. Kummulta kummulle hän kumarassa kulkee ja äidin hautaa tunnustelee. Vaan turhaa se on. Samanlaisia keltaisia hiekkakasoja ovat jokainen. Tukko ruohoa siinä tahi siinä nurkassa ja kuivuneita kukan jätteitä vain harvoilla kummuilla...

Mutta vaikkei Katri äitinsä hautaa löydä, tekee hän kuitenkin sen, jota jo niin kauan oli mieli tehnyt. Kumpurivin viereen polvistuu Katri, painaa kasvonsa auringon paahtamaan hiekkaan ja vaipuu hartaaseen rukoukseen...

Pää rinnoille painuneena poistuu Katri pyhästä kalmistosta. Veräjällä hän vielä pysähtyy ja taaksensa hautausmaalle katsoo, vaan sitte lähtee hän tomuavaa maantietä tallustamaan...

V.

Sanattomana ja synkkänä istuu Risto tuvan peräikkunan edessä ja alakuloisen näköisenä tuijottaa ulos aamutyynelle selälle. Silloin, tällöin pysähtyy silmä tukkilaisten "ponttooseen", missä laiskan näköinen hevonen harvakseen ulottimiansa kelan ympäri muuttelee. Mutta enimmäkseen ei se Risto mitään katsele, ei mitään näe eikä kuule. Sameana sinne silmä vain tuijottaa, ajatuksen toisaalla askartaessa...

Rauenneet ovat hänen toiveensa, jotka jo uutta elämisen halua hänelle ennustivat. Epäonnistunut oli matka Hämeenlinnaan, jossa Katrin kohtaavansa luuli ja -- josta sen toivoi mukanansa kotiinsa tulevan. Mutta myöhään tuli Risto, kaksi päivää liian myöhään. Hän ei ollut varmasti tietänyt, milloin Katri oli vapaaksi pääsevä. Mutta, kun ei kotimatkallakaan Katria tavannut, toivoi hän ainakin Selkäsaaressa siihen kauan kaivattuun tilaisuuteen pääsevänsä. Risto oli varma, että ainakin sinne se Katri saapuu. Toinen oli asia, josko sitte Katri enää voisi anteeksi antaa, josko se saattaisi sovintoon yhtyä ja...

Sitä se Risto suri, se se oli, joka toi alakuloisen mielen ja synkän, toivottoman katseen.

Risto kyllä osittain tunsi Katrin luonteen. Hän muistutteli niitä harvoja kohtauksia, joihin Katrin kanssa oli neljävuotta takaperin sattunut. Niistä huomasi Risto Katrin helläksi, anteeksiantavaksi ja taipuvaiseksi tytöksi. Sellainen oli hän neljävuotta takaperin, jolloin oli kuusitoista vuotias, iloinen ja herttainen tyttö... Vaan nyt, pitkän kärsimisen, suuren pettymisen ja häpeän murtamana, saattoi se Katri olla kylmä kuin linnan muuri, johon eivät katumiset ja nöyrät rukoukset mitään mahda. Mutta koettaa tahtoi Risto, sovinnon kaipuu paloi polttavana tulena hänen rinnassaan, se kannusti häntä toimimaan, maksoi se mitä maksoi ja oli kuinka vaikeata tahansa.

Päivällä soutaa Risto Hannan kera Selkäsaareen. Pelottava ja tuomitseva tunne valtaa väkisinkin mielen, lähestyessä Katrin kotia. Jo on Risto näkevinänsä hänen uhkaavan katseensa, on kuulevinansa ankaran tuomion... mutta nöyränä, anteeksi pyytävänä ja katuvana tahtoo hän Katrin sovintoon voittaa.

Pelonalaisena astuu Risto Hannan edellä sisälle.

-- No jo se joutaa isäntäkin näille maille. Terve, terve! -- sanoo Selkäsaaren Matti.

-- Hyvinkin sitä joutaa kun asiat pakottavat -- vastaa Risto.

-- Vai on tähdellisiä...

-- Katrille olisi asiaa. Onko hän jo palannut kotiin?

-- Käväsi tuo täällä, vaan eipä jäädäkseen ottanut -- sanoo tyynesti Matti.

-- Milloin Katri kävi? -- kysyy kiihkeästi Hanna.

-- Eilen tuo poikkesi.

-- Ja miksi ei jäänyt kotiin?

-- Missäpä tuo enää pysynee.

-- Minne sanoi menevänsä Katri?

-- Eipä tuo mitään sanonut.

Ihmeissään katsovat sisarukset toisiansa. Ristosta tuntuu asia varsin oudolta ja salaperäiseltä, tuntuu kerrassaan selittämättömältä. Oliko Katri tehnyt itselleen pahaa vaiko muutoin maailmalle lähtenyt. Ja minkätähden...? Tietysti tapahtuu sekin _minun_ tähteni... Katri on varmaankin paennut, jotta en koskaan hänen luoksensa pääsisi -- ajattelee Risto.

Vaan siihen se saapuu torpan uusi emäntä kapalolapsi sylissä. Jokin paha aavistus juolahtaa Hannan mieleen ja hän rohkeasti kysyy:

-- Ettehän vaan ole pakottaneet Katria kotoa lähtemään?

-- Eihän toki... ei nyt mitenkään -- vakuuttelee Matti.

-- Itse meni, ei hyvästikään sanonut - lisää torpan emäntä.

-- Se on vale! Katrin minä toki senverran tunnen. Hän ei olisi pakottamatta lähtenyt -- kirkasee Hanna ja lyö jalkaa lattiaan.

-- Kyllä se nyt kuitenkin lähti -- vastaa ylpeästi emäntä.

-- Sittepä se nähdään lähtikö! Mutta varokaa jos valehtelette!

Ulos palaavat sisarukset, vaan vielä rappusilta Risto huutaa:

-- Kenen oli vene Katrilla?

-- En huomannut kysyä eikä tuo siitä mitään virkkanut -- vastaa nöyrällä äänellä Matti.

Sanattomina kulkevat Risto ja Hanna veneeseensä ja yli selän Ristiniemeen soutavat. Siellä suunnittelevat he uusia keinoja ja väsymättömällä innolla Katrin etsintään ryhtyvät.

VI.

Eteenpäin kulkee Katri, tietämättä missä on matkansa päämäärä... Jonnekin hän joutuvansa luulee, jossakin toivoo lepoa ja suojaa saavansa... mutta missä, siitä ei ole aavistustakaan.

Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on. Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä. Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.

Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen -- vankilasta palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää... Siellä olisi ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi, eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.

Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.

-- Mitä on asiaa tytöllä? -- kysyy isäntä.

-- Saisiko yösijan? -- vastaa Katri.

-- No eiköhän tuota nyt saane.

-- Mistä kaukaa vieras on? -- kysyy joukkoon emäntä.

-- Selkäsaaresta.

-- Vai Selkäsaaresta... ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:

-- Palveluspaikkaa haen...

Emäntä pyörittelee suuria silmiään, maiskauttaa lihavia lerppahuuliaan ja katsoen tiukasti Katriin, kysyy:

-- Mikä sinun on nimesi?

-- Katri.

-- Sitähän tässä vähän arvelin. Sinäkö se olit linnassa?

-- Olin...

-- Ja sellaista väkeä minä en talossani katsele! Matkaan siitä ja sivaa sittekin! -- kiljasee emäntä.

Vaan kun Katri ei heti ole menossa, paiskaa emäntä mytyn ovesta ulos ja työntää saman tien Katrin.

Pureksittu leipäpala ja kappale juustoa lennähtävät mytystä ulos, vaan Katri ei niitä korjaamaan jouda, kiireesti rientää hän maantielle...

Itkien jatkaa Katri matkaansa samaan suuntaan. Useita taloja hän siinä sivuuttaa, vaan yösijan hakuun ei niihin poiketa uskalla. Kesäinen kun on aika, pysyy yö valoisana ja lämpimänä, joten Katri kävelee niin kauan kuin voimat suinkin riittävät.

Aamupuolella jo väsymys voittaa. Jalkoja polttaa ja uni tekee käynnin veltoksi ja hervottomaksi. Nälkä kurnaa tyhjässä vatsassa, joten Katri tien viereen kivelle istuutuu, hakee leipäpalan ja syö sen nälkäänsä.

Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta päänalaisekseen.

Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää. Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!...

Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna... Katri kopeloi viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle heitettyään maantielle palaa.

Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.

Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.

Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään. Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.

-- Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat, mokomat huorat ja varkaat, linnan loput...! Hyvä ettei tullut otettua -- puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.