Part 6

Mutta seuraavana päivänä kun kontrahteja "pikkujusseille" kasarmissa tehtiin, ei Timoa näkynyt, ei kuulunut. Eikä ole Timo sen perään torvensoittajaksi sotaväkeen halunnut.

KATRI

I.

Hyvää vauhtia liukuu Selkäsaaren vene Ristiniemen taloa kohden. Katri soutaa ylä- isä alatuhdolla, ja äiti pitää perää. Tuuli on myötäinen, joten veneen kulku on nopea ja kevyt.

-- Isä, otetaanpa koivu keulaan ja annetaan tuulen viedä -- sanoo iloisella äänellä Katri.

-- Joudutaan sitä soutaenkin -- vastaa isä.

-- Mutta se olisi niin hauskaa, isä. Tuossa on Susisaari ja siellä on niin hyviä koivuja... Äiti, kääntäkää sinne!

-- Käännetäänkö? -- kysyy äiti.

-- No käännähän nyt.

Susisaaresta ottaa Katri tuuhean koivun ja kiinnittää sen veneen keulaan. Hauskasti se nyt aalloilla luistaa. Katri nousee tuhdolle seisomaan, levittää hameensa purjeeksi ja ilomielin laulaa:

"Vie vinhaan purttani, minne viet! en tiedä mä matkan määrää -- voin kulkea väylää väärää. Niin vennot on vetten tiet.

Ma katkon ärjyvät aallot nuo ja lasketan selvää selkää; vaahtopäitänne en toki pelkää kai jonnekin tuuli mun tuo..."

Valtoinaan hulmuilee Katrin pitkä pellavatukka, tuuli kohisee koivunlehdissä ja aallon harja pudottaa toisinaan hopeiset helmensä laidan yli veneeseen.

Iloiten katselee tätä Katri. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta ja hupaiselta. Heinäkuun tuuli on lämmin ja pehmeä; se on niin kevyen kevyt ja puhdas. Juhlallinen on selän korkea käynti ja kaunis sen hopeinen kuohu. Ihanat ovat sadat tuuheat saaret; ihanat kaukaa siintävät lehtoiset niemet. Kaikkia niitä tahtoisi Katri katsoa, kaikkiin poiketa ja jälkensä jättää.

Vaan sievästi se vene ohi viilettää ja Ristiniemen rantaa tavottaa.

Sieltä lahden pohjasta ne pellot jo silmään leviävät, niemen nenästä paistavat talon punaiseksi maalatut seinät ja rannassa näkyy rivi harmaannäkösiä koppelia...

Selkäsaarelaiset vetävät veneensä koppeliin ja kapeata polkua taloon nousevat...

Pitempimatkaiset torpparit ja mökkiläiset ovat jo heinäntekoa varten taloon saapuneet ja aamun varalle valmistuksia toimittavat. Siinä sidotaan viikatteesen vartta, tuossa terää terotetaan ja tuolla taas piikitään haravia. Jokaisella on oma työnsä. Selkäsaaren Katri on joutunut tahkoa pyörittämään. Siellä riihenkatoksessa hän Mäkipellon Miinan kanssa vääntää niin että vesi ilmaan ruiskuaa.

-- Elkää niin kovaa -- sanoo Risto, talon ainoa poika, ja katsoo lempeästi Katria silmiin.

-- Paina kovemmin sanoo Miina ja vääntää vielä tuimemmin.

Kun Risto on viikatteet terottanut, poistuvat tytöt toisiin töihin.

Ihmeissään jää Risto Katrin perään katsomaan. Hän muistaa, miten lapsi oli Katri vielä vuosi takaperin ja nyt -- täysikasvuinen nainen.

Paljon onkin Katri viimeisen vuoden aikana kasvanut ja kaunistunut. Vaikka onkin vasta kuudentoista vuotias, on hän kaikin puolin täysin kehittynyt tyttö. Kauniin luonnon ympäröimänä on hän syntynyt ja ikänsä kasvanut. Ainoana elossa olevana lapsena on hän isän silmä ja äidin ylpeys. Kaino ja puhdas on Katri kuin salon kukka. Selkäsaaren haltiattarena on hän yksikseen isän ja äidin kera kasvanut. Sieltä on itseensä imenyt kaiken kauniin, sopusointuisen ja hyvän tunnelman, ja niiden kasvattina on saaren kauniiksi kukaksi puhjennut.

Iltaselle menossa kopeloivat miehet vielä heinärinnejä, korjailevat ja paikkailevat mitä käsiinsä saavat ja lopuksi valitsevat vakituiset työaseet itselleen. Jokainen tavottaa parasta joukosta ja melkeinpä se kaikille sattuukin, sillä mies ei mikään, joka omaansa ei kehu.

-- Tämä se on Jukka-sepän tekoa tämä, ja terä siinä on semmoinen, että toista saa rinnalle hakea.

-- Tässä se on terä tekomiehen kädestä lähtenyt... taitaa ollakin Ilmarisen takoma -- ylpeilee Rajalan Iisu.

-- Tuon on varsi kuin ihmisen mieli -- sanoo Selkäsaaren Matti.

Sama on juttu akkaväen puolella, riihivajassa. Toinen harava on kuin Jumalan luoma ja toinen ei kelpaa pahimman paikan viereenkään, niin on kolo ja jylsyä tekoa.

-- Kaisan haravassa ne ovat piikitkin kuin vanhan akan hampaat, yksi itään toinen länteen -- sanoo Korpelan Heta.

-- Jo oli kolkutin mieheksi, joka sellaisen käsistään päästi -- lisää toinen.

-- Hameen tarvitseisi...

-- Mitä hullua! Ei sitä kunniaa sentään kaikille anneta.

Lypsäjien kesken ovat puheet toisilla tolilla: Sen ne lypsävät Selkäsaaren lehmät, sen Korpelan Mansike, ja Kujanpään Omena lypsää kaikkein enimmän.

-- Tuosta Piijusta se lehmä olisi tullut ja hyvä, mutta pääsi härkä pilaamaan -- sanoo Eeva.

-- No miten se sen?...

-- Liian aikaseen pääsi ja ties miten lienee pidellyt.

Siihen se jolmoaa jo iso ruokakello katolta ja antaa kohteliaan kutsun illallispöytään.

Miehet asettelevat viikatteensa kuistin piitoille ja naiset kätkevät haravansa vissiin paikkaan, jotta sitte aamulla sen solkenaan löytäisivät.

Kun illallinen on syöty, sovittelevat vanhat yösijoilleen, herätäkseen sitten aamulla aikaseen työhön. Mutta nuoret, jotka huomisesta päivästä eivät suurta surua pidä, pukeutuvat pyhävaatteisiinsa ja lähtevät kyläkentälle tanssimaan. Tällaisena heinäaikana, jolloin nuoria on taloissa paljon koolla, ovat tanssit tavallista suuremmoisemmat ja hauskat.

Ensimäisenä on menossa Risto ja toisia mukaan yllyttää:

-- Tule Katri hyppimään -- sanoo hän.

-- Ei isä päästä -- vastaa Katri.

-- Isäsi kävi jo tallinparveen nukkumaan ja äitisi kyllä päästää -- kehottaa talon Hanna, Riston sisko.

-- Minun täytyy käydä heidän mukanansa levolle -- puolustelee Katri.

-- Jo nyt joutavia! Lähde pois Katri.

Tulet minun luttiini ja makaat siellä kaikki yöt -- sanoo Hanna.

-- Niin juuri... tule pois!

Katri koetti vielä vastustella, vaan lopulta hän taipui toisten pyyntöön ja lähti ilman vanhempiensa lupaa kyläkentälle.

Oudolta se elämä Katrista tanssikentällä tuntuu. Ennen ei ole sellaiseen osaa ottanut, joten taitamattomana toisten menoa katselee. Vaan pian siitä Katrikin joukkoon hukkuu. Hanurin soittaja päättää polkkansa ja "iso-ilo" piirissä alkaa. Risto se ensimäiseksi Katriin tarttuu, pyörittelee ja kieputtaa piirissä, jotta on ihan kaataa.

Äkkinäistä se on vielä Katrille, vaan vähitellen siihen sentään tottuu ja jo lopulta se ihan mielen hurmaa. Säihkyen loistavat Katrin kirkkaat silmät, vallattomana hulmuilee auennut tukka ja kaunis vartalo keinuu notkeana ilmassa. Risto siinä Katrin kupeella useimmin tanssii, ja useasti se Katrikin Riston pariksensa ottaa:

Vasta puoliyön jälkeen malttavat nuoret tanssikentän jättää. Risto saattelee Katrin siskonsa lutille ja veitikka silmässä hyvän yön heittää.

Kauan, auringon nousuun asti valvoo vuoteellaan Risto. Katrin koko olento, tuo notkea vartalo, kirkkaat, lapselliset silmät ja se herttainen hymyily, joka hänen kasvoiltaan kaikille loisti ja hellän sydämen kieltä puhui, ne ne Riston tunteet puoleensa kahlehtivat ja unen silmistä kauaksi karkoittivat.

Katri se vielä hempeän lapsen unen nukkui. Eivät tulleet oudot tunteet unen rauhaa häiritsemään. Ainoana ajatuksena oli isä ja äiti. Niitä hän nytkin muisti... tunsi, että oli jotain luvatonta tehnyt, josta ei vanhemmilleen sanoa saattanut...

Varhain aamulla herättelee talon suuri-ääninen ruokakello väet makuultaan. Kahvit hörpätään kuiviin suihin ja sitte joukolla heinäniitylle lähdetään. Miehet sijoittuvat saroille, kaksi kuhunkin ja niitto alkaa.

Puhtaasti siinä heinä kahdentoista viikatteen edestä kaatuu. Vinhasti viikate ilmassa heiluu ja kahisten katkeaa korsi. Pystyyn se heinä seisoo, terävän terän puhaltaessa läpi, ja roimasti keinuvat miesten leveät hartiat kilvan niitettäessä.

Ensimäiset sarat ovat pian niitetty. Valitaan toiset ja samaan menoon nekin kaadetaan. Myöhemmällä naisväetkin sinne saapuvat. Parittain hekin saroille asettuvat ja pyörtänöiltä heinät leveälle karhelle haravoivat.

Iltapäivällä, kun tuuli alkaa pilviä taivaalle nostattamaan, rupeavat isäntä ja Risto haasioita ja häkkäräseipäitä saroille pystyttämään. Naiset nostelevat heiniä riuvuille, täyttävät häkkärät ja siinä sivussa suurta suuta pitävät.

Sateisen sään pakottamina, kokoontuivat nuoret illalla Ristiniemen avaraan navetanvinttiin tanssimaan. Rehut ovat talven mitassa loppuneet, joten vintti on tyhjä ja sentähden varsin mainio hyppypaikka.

Vakituisista "pelimanneista" on kylässä puute ja kun ei ainoatakaan senlaista joukkoon kuulu, käyvät naiset piiriksi ja laulavat:

"Tytöt tässä nyt häitä pitää kuka sulhanen olla saa j.n.e."

Kimakasti se jo Katrin ääni joukosta kaikuu ja kun itse pääsee "häitä" pitämään, rohkeasti piiristä sulhon ottaa ja sen kanssa pyörimään lähtee.

-- "Sinua minä rakastan" -- kertoo Risto vielä Katrin korvaan ja merkitsevästi puristaa kättä.

Punastuneena palaa Katri jälleen piiriin ja innolla yhtyy uuteen lauluun:

"Soutelin kerran kultani kanssa Ormajoen suulla. Siellä kuulin mä linnun laulun rannalta lehtipuusta.

Kysyin sen linnun nimeä ja se vastasi viekkahasti: rakkaus, rakkaus, rakkaus, rakkaus kestävi hautaan asti."

Hämärään yöhön siinä hypitään. Vinnillä on jo pitkän aikaa ollut täysi pimeys, sillä pieni on valo, minkä päässä oleva akkuna kykenee tanssijoille antamaan. Vaan pimeästä huolimatta käy hyppy varsin hyvin, melkeinpä paremminkin kuin kirkkaassa valossa. Ei siinä tarvitse turhia ujostella eikä hävetä; saa olla ja liikkua niinkuin haluttaa ja tehdä mitä tahtoo.

-- Hyi ruoja! ptoo! -- kiljasee Katri kesken tanssin menoa ja läimäyttää muuatta poikaa korvalle. Sitte lähtee hän pois piiristä, pyyhkielee kiihkeästi huuliansa ja itkee.

Kun Risto tämän huomaa, polkee hän jalkaa lattiaan ja kirkasee:

-- Kuka hävytön se oli? Jumalavita! Sanokaa minulle kuka se oli!

Vaan kun ei kukaan nimeä sano, hurjistuu Risto ja ajaa kaikki ulos.

Nurinaa ja napinaa kuuluu joukosta.

-- Olisi pysynyt maitosuu äidin sylissä ja vetistellyt siellä -- sanoo Tiina.

-- Piti sen jo tullessa tietää -- tuumii Jaakko.

-- Munaansa se kanakin kaakottaa -- ilveilee Eeva. Makuulle siitä nuoret vähitellen lähtivät. Mikä meni luttiin, mikä tallinparveen ja mikä taas naapuriin yöjalalle lähti.

Risto, suojelevan enkelin tavoin saatteli Katrin lutille. Ja kun ei Hanna vielä ollut palannut, jättäytyi Risto puhelemaan:

-- Olisin sen konnan tavannut niin löylyn olisi saanut... Etkö sinä sitä tuntenut?

Katri ei vastaa, tuijottaa vain hämärään yöhön.

-- Kuules Katri, jos ne huomenna ottavat sinut hampaisiinsa, niin sano minulle, kyllä sitte annan kaksin verroin takasin.

-- Mitä, sinä minua puolustelet!

-- Ketä ellen sinua... Katri...

Risto tarttui Katria käteen, vaan Katri sen tempasi pois.

-- Noo, elä siinä...

Siihen se jo tuli Hanna. Naapuritalon Jukka saatteli hänet lutille, jossa kaikin vielä pitkän aikaa puhelivat.

Ristiriitaiset tunteet valtasivat sinä yönä Katrin. Maailma tuntui niin häijyltä ja ilkeältä, mutta siinä samassa myöskin hyvältä ja lempeältä. Riston käsi tuntui vieläkin kädessä; hänen silmänsä katselivat rehellisen näköisinä Katrin silmiä. Suojelevan enkelin kaltaisena se ajatuksiin nousi... Kuinka on se mahdollista!... Miksi hän _minua_ puolustamaan yltyi?... Katri ei muuta voinut päättää, kuin että Risto on paras poika maailmassa, juuri sellainen kuin hänen velivainajansa, joka aina oli niin hyvä... Veljen sijaisena kohosikin Risto Katrin mielessä.

Seuraava päivä valkeni kauniina ja kirkkaana, oikein vanhanaikaisena heinäpäivänä. Vinhaan heiluttelivat miehet pitkiä viikatteitaan ja naiset kilvan karhelle haravoivat. Suloiselta tuntui puolikuivien heinien tuoksu; somasti ne kahisivat haravan niitä käännellessä. Oikein se tuntui Katrin mielestä suloiselta katsella tuota laajaa niittyä, missä kymmenittäin vaaleapukuisia ihmisiä liikuskeli.

Iloinen oli taas Katrin mieli. Iltainen oli unohdettu eikä siitä kukaan enää sanaa sanonut. Risto sovitteli työnsä Katrin lähettyville, ja milloin tilaisuutta sai, kävi puhelemaan. Siihen olikin hänellä kyllin aikaa ja valtaa, sillä isännän arvoisena se Risto niityllä liikkui.

Akkaväki oli jo niinkuin jotain huomaavinansa Riston ja Katrin keskenäisestä suhteesta.

-- Taitaa tehdä Katrista emännän taloon -- kuiskasi Mäkipellon Miina.

-- Ei ikäpäivänä... tunnen minä Riston.

-- Tekee niinkuin teki sille Maijallekin -- huomautti joku.

-- Pitäköön varansa vaan Katri. On kaunis ja nuori... ja Risto sellainen...

-- Sano muuta! Tässä se oli Mittumaariana sen...

Isäntä sattuu tulemaan joukkoon ja tietämättään lopettaa tähdelliset jutut.

Illalla ovat hypyt kyläkentällä. Kilvan sinne nuoret rientävät. Katri ei välitä koko lystistä, varsinkin kun tietää eilisiltaisella menettelyllään saaneen useita vihamiehiä itselleen. Mutta Risto kehottamalla kehottaa, puhuu kauniit ja makeat ja lupaa pitää huolen, ettei mitään pahaa tulisi Katrille tapahtumaan.

Lopulta siihen Katrikin suostuu ja yhdessä he siitä tanssipaikalle lähtevät.

Kauaksi jo nuorten laulu vastaan kuuluu:

"Tuoltapa näkyy punanen talo harmaan talon takaa. Punasen talon ylikamaris' minunkin heilini makaa.

Tuoltapa näkyy punanen talo ja siipimylly rauska. Siellä on pojan oma heili ja sen on olla hauska.

Tuoltapa näkyy punanen talo ja valkia ikkunalauta. Siellä on tytön oma hellu ja mamman kiukku ei auta."

Taukoamatta siinä nurmea poljetaan ja pysähtymättä se piiri pyörii. Kun laulu loppuu, aletaan toinen ja samaan menoon sekin pannaan.

Puoliyön jälkeen palaavat nuoret. Uskollisesti saattelee Risto Katrin lutille ja siinä kynnyksellä vielä kauan puhelee:

-- Syyspuoli se jo on käsissä -- sanoo Risto, saadakseen puheen käymään.

-- Tuoltapa se vilkuttaa jo tähti -- vastaa Katri ja katselee taivaalle.

-- Iltatähti se on.

-- Näkyy sieltä toisiakin. Katsoppa tarkkaan!

-- Mitä pimeämpi, sitä enemmän niitä näet.

-- Kyllä ne ovat taas kauniita katsella.

-- Ne lennot ne ovat mukavia.

-- Pelkään minä niitä.

-- Mitä peljättävää niissä on?

-- On niissä, pelkään minä.

Tanhualta kuuluu puhetta. Risto on tuntevinaan siskonsa äänen joukosta. Hänen päähänsä pälkähtää tehdä pieni yllätys Hannalle.

-- Katri, tule piiloon, peljätetään Hanna! -- kuiskaa Risto ja vetää Katrin perässään luttiin.

Katri ei ymmärrä mitään ajatella ennenkuin on jo Riston kanssa pimeässä lutissa.

-- Mutta jos Hanna peljästyy... pannaan edes ovi auki -- sanoo Katri ja kopeloi ovelle.

-- Antaa peljästyä, mitä se tekee -- kuiskaa Risto ja vetää Katrin peremmälle.

-- Mutta mitä sanoo Hanna kun olemme kahden täällä -- virkkoo hädissään Katri.

-- Hanna ei sano mitään... Tule tänne piiloon...

Mutta sinä yönä ei Hanna luttiin palannut. Vasta aamulla avautuu lutin matala ovi. Risto hiipii ulos ja juoksee omalle vuoteelleen...

II.

On huhtikuu.

Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät tuoreessa metsässä.

Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori pihka.

Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan tulleen...

Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää... Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen sielunsa ja ruumiinsa... Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä ja punakkana hohti kuin mansikka aholla... Kurttuun on käynyt kasvoilla nahka... pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas hipiä... Laimea ja alakuloinen on mieli... haluton kaikkeen ja voimaton työhön...

Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.

Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut, mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.

Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa lapsessaan huomannut.

Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä... Mutta... sitä hän ei voi. Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan kaatuu...

Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin se niin äärettömän raskaalta tuntui.

Yhdelle oli Katri kuitenkin salaisen tuskansa sanonut, yhdelle vaivansa vaikerrellut... Mutta se ei häntä kuullut... ei tahtonut auttaa... vaikka se hyvin olisi sen auttaa voinut... Se oli Risto...

Kirjeen lähetti Katri, kaksikin, vaan kun ei vastausta saanut, itse puheille kulki. Turhaan meni sekin... Kylmästi, tylysti kohteli Risto; selkänsä käänsi eikä ainoatakaan lohdun sanaa sanonut...

Hyljätty, petetty oli Katri ja oman onnensa varaan jätetty. Onnettomimpana maailmassa, palasi hän kotiinsa eikä sieltä senjälkeen ihmisten ilmoille liikkunut...

Itkien ja katuen vietti Katri kaikki yksinäiset hetket kotonaan. Milloin öilläkin heräsi, aina silloin hän tilansa tunsi. Unettomia ne yöt enimmäkseen olivatkin, raskaitten vaivojen ja suurien kärsimysten kolkkoja hetkiä... Hukkaan oli mennyt kaunis nuoruus... paloksi riemuisa rinta poltettu... Sammunut oli ihana toivo kuin illan tasainen tuuli... lakastumaan pääsi kaunis kukka kevään toivehikkaampana ja puhtaampana hetkenä...

Huhtikuun yö on vielä pimeä. Uni ei ole ummistanut Katrin silmää, vaikka jo kauan on vuoteellaan levännyt. Tuskat ovat suuret; ne painavat kuin raskas vuori, jonka alle Katri on nääntyä, musertua. Mutta niinkuin taikavoimien avulla, nousee hän vuoteeltaan, käärii paksun vällyn verhokseen ja avojaloin hiipii ulos tuvasta. Yli pihan kulkee Katri, astuu likaista polkua navettaan ja sulkee oven peräänsä kiinni.

Lehmät heräävät unestaan, nostavat päätänsä, ja Omena nousee ylös ja ammahtaa ystävällisesti. Katri silittää sen selkää, taputtelee kaulaa ja puhelee muutamia itkunsekaisia sanoja. Ja niinkuin se ymmärtäisi Katrin valituksen, käsittäisi hoitajansa murheen, nuolasee se leveällä, tahmaisella kielellään Katria poskeen ja ammahtaa pitkään ja surunvoittoisesti.

Katri purskahtaa itkuun, pyrkii heinäsuojan ovelle mutta kompastuu ja kynnykseen lankeaa...

* * * * *

Tuvassa ovat katseet kiinnittyneet sänkyyn, missä Katri heikkona sairaana hourii:

-- Risto... Ristoo... auta minua... nosta tuo kivi minun päältäni... Risto, kuuletko... Ristoo... Ei se kuule... oi Risto kuinka olet paha... Risto... Risto sinä petit... Oiih... auta... auu... ta...

Äiti rientää vuoteen viereen, tyynnyttää Katria ja sanoo että Risto tulee kohta. Mutta sitte se Katri taas huutaa, huutaa Ristoa ja kysyy poikaansa ja pyytää sitä sänkyyn.

Äiti lupaa ja myöntää, puhuu niinkuin parhaiten taitaa, mutta sairas ei tyynny... ei näytä houreistaan toipuvan.

-- Maatkoon nyt siinä, vaan toimittakaa minulle heti sana kun siitä toipumaan rupeaa -- sanoo konstaapeli ja nousee lähteäkseen ulos.

-- Kyllä laitetaan sana -- virkkoi itkien äiti ja vilkasee arasti sänkyyn.

-- Sanoiko tohtori sen kuolleena syntyneen? -- kysyy konstaapeli pihaan tultuaan.

-- Niin se arveli.

-- Ja tekö sen löysitte?

-- Enkä... mieheni...

-- Mistä?

-- Heinävajasta...

-- Ikävä juttu.

Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.

-- -- --

Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin ainiaaksi katkaistu -- toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies viedään... ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä...

Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha, kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata...

Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona. Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi häneen koski -- parantumattoman kipeästi...

-- -- --

Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene, minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa, silloin hän ei ymmärrä enää mitään... ei voi itkeäkään. Kolkkona katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen puhettaan kuuntelee.

-- Oletko jo valmis lähtemään? -- sanoo poliisi.

-- Olen -- vastaa Katri.

-- Laittau sitte veneeseen!

Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan, syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla. Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.

Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja nöyränä lähestyy hän isää... Mutta kylmästi, armotta työntää isä hänet luotaan ja jäykästi sanoo:

-- Mene, mene...!

Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä. Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat... ijäksikö?... Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? -- ajattelee Katri.

Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen heinämatka... Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen silmästä puristavat...

Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea, ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja turmioon jättänyt...

Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa konstaapelia kirkolle.

III.

Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.

Paljon on Katri muuttunut. Entinen lapsellisuus on kasvoilta kokonaan kadonnut, sijaan on tullut kalpeata jäykkyyttä ja kylmää tylsyyttä. Kirkkaat ja siniset silmät ovat muuttuneet sameiksi ja harmaiksi; pitkä pellavatukka, joka ennen vahvana palmikkona lanteita hiveli, on kutistunut ja harventunut melkein olemattomiin. Ja saattaa kasvoilta lukea kärsimysten raskaat läksyt, jotka merkkinsä ovat syvälle painaneet. Ne ovat Katrin nöyrän luonnon vieläkin nöyremmäksi taivuttaneet.

Väsynyt olisi Katri vankilan elämään, elleivät vartiattaret olisi hänestä hellää hoitoa pitäneet. Koko sydämellään ovat he häneen kiintyneet. Jo ensi päivästä oppivat vartijat huomaamaan Katrin rehelliset silmät, hänen hellän sydämensä ja siksi häneen mielistyivät. Siskon vertainen onkin Katri monelle. Salaa, omin lupinsa ovat he lainailleet Katrille lukemista ja vapautta myöntäneet, mikäli se heidän vallassaan on ollut.

Vankilansaarnaajasta se Katri kuitenkin parhaan ystävän löysi. Milloin yksityisesti kävi vankien luona elämän sanaa puhumassa, silloin hän aina Katrin koppiin jälkensä muisti. Monet, monet lohdun sanat on hän Katrin murheelliseen sydämeen kantanut, monet opetukset ja neuvot vastaisen varalle antanut.

Näin siitä Katrista uusi ihminen syntyi, joka löysi apunsa, lohtunsa ja turvansa Jumalassa. Jumalaan luottaen, Hänen armostaan varmana ollen, vaikka syntinsä suuret olivatkin, se Katri tyynenä ja hiljaisena vankilassa päivänsä kuluttaa...

* * * * *

Varhain eräänä aamuna kulkee muuan naishenkilö linnaan. Hän kolkuttaa lukittua veräjää ja vartijalle huutaa:

-- Avatkaa!

Vartija avaa, mutta kun kuulee naisen asian, sanoo hän:

-- Vankia ei voi tavata ennenkuin jälkeen 10:nen. Tirehtööri on silloin kansliassa ja häneltä on pyydettävä lupa.