Part 5

-- Hän on kaunis ja nuori. Minä en ainakaan ravistaisi -- vastaa Laura ja päästää heleän naurun.

-- Sinun se onkin toista.

-- Niin, sinulla on se Jaakko... sepä se. Lyyli ei mitään vastaa. Hieno puna nousee kasvoille ja alakuloinen katse painuu maahan.

-- Vaan kyllä minä sinuna toisin tekisin -- puhelee Laura. -- Olet kaunis ja nuori ja saat vaikka kenen. Kyllä niitä oppipoikia saa milloin tahtoo... vaikka vanhanakin. Ja muuten... en ainakaan minä... voisi Jaakkoa hitustakaan rakastaa. Se on niin... kollo.

-- Hyi, miten paha sinä Laura olet! Elä sinä puhu Jaakosta mitään. Sinä et häntä tunne. Katselet vain käytöstä ja pettävää kuorta, ja siksi niin surkeasti erehdyt. Sinä olisit valmis milloin hyvänsä avaamaan sylisi tuolle herralle, joka kaiken yötä on meille imarrellut yhtä ja toista. Vaan minä... minä sellaiset tunnen... ja siksi en heille mitään arvoa anna... enkä vähääkään heistä välitä.

-- Mutta mitä jos se Jaakko ei sinusta välittäisi? -- vastaa loukattuna Laura.

-- Saattaisi se niinkin käydä... mutta minä kuitenkin _toivon_...

Äänettöminä kävelevät tytöt loppumatkan kanavan lähistöllä olevaan kylään. Siellä he istuutuvat pieneen puistikkoon, talonväen vielä rauhaisaa aamu-unta nauttiessa. Lyyli piirtelee kuvioita hiekkaan ja Laura pienellä puukolla kaivertaa nimikirjaimia keinulautaan.

-- Minusta vaan tuntuu siltä, kuin se Jaakko ei sinusta oikein pitäisi -- alottaa Laura, jatkoksi äskeiseen puheeseen.

-- Ja mistä sinä sen päätät?

-- Eipä se Jaakko käynyt sinua tällä pitkällä matkalla kertaakaan tapaamassa. Oli vain omissa hommissaan ja missä nytkin lienee. Enemmän minä toki sulholtani vaatisin.

-- Syy on minussa, etkä taida sinäkään siitä osaton olla -- vastaa Lyyli.

Neptun III on proomuineen kanavasta läpi päässyt ja viheltää pitkän soiton, merkiksi huvimatkailijoille. Kiireesti nousevat tytöt ja juosten loivaa myötälettä kanavalle juoksevat.

Lyyli toivoo nyt tapaavansa Jaakon, toivoo saavansa koko loppumatkan ja pitkän päivän Tampereella hänen seurassaan viettää ja vain hänelle yksin puhua. Mutta pelonsekainen tunne hiipii mieleen. Lyyli muistaa, miten Jaakon katse siellä proomussa oli niin kummallinen, se oli niin ankara, ettei ennen koskaan ollut sitä sellaisena nähnyt. Hänen syvät, tunnetta ilmaisevat silmänsä, paloivat niin omituisesti... Jaakko karttoi... ei tullut luokseni... Hän on minuun suuttunut... on vihastunut...

Kun Lyyli ja Laura proomuun ennättävät, on herrasmies jo heitä vastassa ja sanoo:

-- Minä jo pelkäsin teidän jäävän Lempoisiin.

-- Mekö ne nyt kaikkein hitaimmat olisimme, hui, hai! -- vastaa Laura.

-- Ei suinkaan, päinvastoin. Vaan minä arvelin ottaneenne liiaksi pitkän matkan.

Lyyli ei sanaakaan vastaa eikä puoleen katso, vaan kulkee peräkannelle. Sieltä hän silmäilee yli proomun, nähdäkseen armaan Jaakkonsa. Vaan kun ei missään häntä tapaa, tulee Lyyli murheelliseksi; hän aavistaa että asiat eivät ole ennallaan ja että jotain ristiriitaisuutta on väliin tullut. Lyylin tekisi mieli uskoa, että se Jaakko on mustasukkainen äskeisen seurustelun johdosta. Mutta sekin tuntuu hänen mielestään kohtuuttomalta ja kaikin puolin sopimattomalta. Lyyli ei sellaiseen luullut aihetta antaneensa.

Ajatuksiin painuneena, kaihon tunteiden mieltä kaivellessa nojaa Lyyli kaidepuuta ja surullisen katseen tummaan veteen vaivuttaa. Siinä kirkkaassa aamuauringon loisteessa näyttää sekin niin tummalta, niin hirveän syvältä ja mustalta että melkein peloittaa. Proomun nostama jyrkkä laine, jonka harja hopean värisenä vaahtona leikkii, senkin laulu on Lyylistä niin kaihoisaa ja ikävää. Tietämättään nousee kyynel hänen silmäänsä, vierii nuoruuden purppuraiselle poskelle ja siitä alas aaltoihin putoaa... Lyyli on ympäristönsä unohtanut, omia tunteitaan hän siinä itsellensä selittelee ja niistä päätelmiä muovailee. Vasta kun rantasipi pyrähtää kiveltään lentoon ja päästää pitkän, valittavan äänen, silloin se Lyyli hätkähtää ja ympäristöönsä herää.

Siihen sitä saapuvat Laura ja Laurila, ja uteliaina käyvät ihmettelemään että mitä se Lyyli nyt noin yksikseen oleilee ja on niin murheellisen näköinen. Laura kehoittaa Lyyliä tulemaan alas, vaan kun tämä ei siihen suostu, sanoo Laurila:

-- Muistelen teidän pitävän paljon laulusta. Jos tahdotte, niin opetan yhden sellaisen, jota luullakseni ette ole ennen kuulleet.

-- Kiitos vaan, mielelläni kuuntelen aina laulua, varsinkin sellaisia uusia.

Laurila istuutuu proomun laidalle ja alkaa laulaa:

"Hiljaa juuri kuin lammen laine Syttyi lempeni ainainen Syttyi lämmössä kevätpäivän Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti Loi se syömeeni kukkia Sulo toiveita, unelmoita Iki onnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydän kukille päivää loi Sielun aattehet jalot, suuret Lemmen liekin mun rintaan toi.

Eipä valkene konsaan päivä Etten häntä muistais mä. Aina sieluni syvyydessä Kuvans' kallis on säilyvä.

Hiljaa juuri kuin lammen laine Kuolee rantahan iltasin, Kuoli syömeni kukat kauniit Iki onneni ihanin."

Laurilan pehmeä parytoni suli kauniisti veden vahvaan molinaan. Se kaikui kuin solo suuresta sinfoniasta, jota monellaiset äänet, monista eri soittimista, sopusuhtaisesti säestämään yhtyivät.

Lyyli oli aivan haltioissaan kuunnellessaan tätä laulua. Ennen sitä ei ollut kuullut ja siksi se heti tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Hiljaa, tietämättään oli hänen lempensä Jaakkoon syttynyt, oli ihania unelmia synnyttänyt ja ikuista onnea kuiskinut. Oliko se lempi, ne ihanat unelmat ja toiveet nyt katoavat ja kuolevat, niinkuin kuolee lammen laine rantaan päästyään. Olivatko ne kauniit kukat, joita Jaakon rakkaus kasvattanut oli, olivatko nekin lakastuvat?...

Lyyli piti tämän laulun omanaan, sellaisena kuin se juuri häntä varten laulettu olisi. Lyylille ei hetkeksikään tullut mieleen, että saattoihan se Laurila laulunsa laulaa omien tunteittensa tulkitsemiseksi, kertoakseen omaa kohtaloaan. Ei... Lyyli kuvitteli vain sitä, miten juuri hänen ja Jaakon välille kasvanut lempi ja rakkaus nyt aivan pian oli kuoleva ja lakastuva... Mutta se ajatus oli raskas, se painoi kuin vuori ja tahtoi siihen paikkaan hänet läjäksi painaa.

Lyyli pyysi tämän laulun vielä toistamiseen, ja Laurila sen hänelle lauloi. Mutta kun se oli loppunut, alotti laulaja uuden, elätistä kauniimman ja somemman.

Lyyli sai kuulla useita lauluja ja ihastuksella ja tarkkuudella hän niitä kuunteli. Näin se aika hupaisesta kului, matka joutui ja tie lyheni, joten melkein kuin liian aikaseen tulivat Tampereen pitkät, pilviä pitelevät savutorvet näkyviin. Siellä kaukana, Pyhäjärven pohjoisessa päässä ne tosin vielä olivat, vaan Lyyli olisi suonut välimatkan sinne olevan vieläkin raavaamman.

Tampereelle saapuminen antaa kiirettä kaikille. Kilvan nousevat matkailijat kannelle, jokainen omin silmin nähdäkseen paljon puhutun kaupungin. Kauaksi näkyvät savutorvet antavat matkailijoille, jotka niitä ennen eivät nähneet ole, paljon ihmettelemistä ja hyvää puheen ainetta. Ne, jotka ennen ovat jo Tampereella käyneet, tietävät selittää, että juuri se se on kaikkein korkein ja että niin ja niin monen pannun alta tulevan savun se ilmaan viskaa. Joku tietää vielä kertoa, kutka sen muurasivat ja miten nuohooja sen noesta puhdistaa.

Yhä lähennytään kaupunkia. Naisväellä on tulinen kiire. Köydessä oleva ämpäri viskataan järveen ja vedetään täysinäisenä kannelle. Kymmenittäin kerääntyy sieviä simasuita ympärille ja yleinen peso ja puhdistus alkaa. Senjälkeen otetaan kampa taskusta, upotetaan tukkaan niin syvään kuin suinkin painuu; epäkuntoon joutuneet palmikot avataan ja sitte uudelleen huolellisesti kokoon kerätään. Kaiken tämän ohessa käytellään ahkeraan pieniä taskupeilejä, katsellaan miltä se kuva oikein silmään näyttää ja jos korjausta tarvitaan, tehdään se heti ja huolella...

Siinä se Tampere jo leviää molemmin puolin vihasta koskea. Kirkkaassa auringon valossa se näyttää melkein kauniilta, vaikka useimmat matkailijat sen ennestään tietävät, että sitä se suinkaan ei ole. Soittokunta kokoonnu keulaan ja kajauttaa ryhdikkään marssin. Kannella on tungos tavaton. Jokainen tahtoisi sieltä saada tilan itsellensä. Ainoastaan muutamat väsähtäneet pitävät edullisempana loikoa vain siellä alhaalla, jotteivät tulisi tielle tipahtaneeksi.

Häärinää, hyörinää ja hölinää on proomu täynnä. Vaan mitä lähemmäksi laituria saavutaan, sitä hiljaisemmiksi käyvät joukot. Siinä sitä katsellaan, kuunnellaan ja kurkistellaan puolelle jos toiselle; joku selittelee naapurilleen silmään pistävimmät rakennukset, varsinkin suuret, näkyvissä olevat tehtaat; toisten huomio on kiinnittynyt laiturilla odottavaan ihmisjoukkoon, ja muutamat rohkeimmat valmistautuvat jo maalle hyppäämään. Neptun III jättäytyy proomun sivuun ja siinä yhdessä, kylki kyljessä kiinni, soluavat pitkän laiturin kylkeen.

Kun sitte köydet ovat viskatut ulos, sillat asetettu paikoilleen, syöksevät alukset kirjavan lastinsa laiturille ja Neptun III laskee kyljestään vahvan ja voimakkaan höyryvirran.

Viimeisinä laskeutuvat Lyyli ja Laura proomusta. Laurila on jo sanonut jäähyväiset ja on tamperelaisen tyttönsä seurassa kadonnut omille teilleen.

Lyyli on kaiken aikaa silmillään seurannut proomusta laskeutuvaa ihmisjoukkoa, vaan Jaakkoansa hän sieltä ei tapaa. Lyyli on melkein varma, että se Jaakko on jäänyt matkalle... ehkä Lempoisiin. Tuskissaan tarttuu hän Lauran käsivarteen ja korvaan kuiskaa:

-- Lähdetään kaupunkiin, mitä me tässä seisomme!

Tytöt lähtevät, vaan yksinäiseltä ja kaihoisalta tuntuu Lyylin mieli. Nyt juuri, täällä vieraassa kaupungissa olisi hän Jaakon tahtonut luonaan olevan. Olihan hän jo kauan mielessään kuvitellut miten Jaakon kanssa yhdessä Tamperetta katselisi. Mutta... miksi siitä ei mitään tullut?... Missä oli este?... Mikä sen aiheutti?... Lyyli on arvaavinaan syyn. Mutta kun hän sitä koettaa itsellensä uskottaa, purskahtaa hän katkeraan nauruun ja omituisella äänellä huudahtaa:

-- Tätä maailmaa!

-- Tätä hauskaa maailmaa! Eikö niin Lyyli? -- virkkaa Laura.

-- Niin -- vastaa Lyyli ja laskee väkinäisen naurun.

-- -- --

Jaakko vetelee vahvaa unta proomun peräkajuutassa. Hänellä on niin mainio unenlahja, jotta ainakin yli puolenpäivän olisi saanut komerossaan uinailla, ellei perämiehelle olisi tullut asia eväille. Suuressa kiitollisuudenvelassa onkin Jaakko tälle uskolliselle miehelle, joka suurella vaivalla ja väellä hänet henkiin herätteli.

Kun Jaakko sai silmänsä auki ja pääsi asiasta jommoiseenkin selvyyteen, kömpi hän kiireesti pystyyn ja kapusi kannelle.

Proomu hänen suureksi ihmeekseen seisoi jo laiturin kyljessä ja oli tyhjä. Jaakko pyyhkieli suuremman tomun vaatteistaan, korjaili lutistunutta kaulustaan, asetti hatun oikeaan asentoonsa ja livisti kaupunkiin.

Siellä tapasi hän toveria, samasta ammattikunnasta jossa itsekin oli. Näiden seuraan lyöttäytyi Jaakko ja lähti joukon jatkona Tampereen kivisiä katuja mittailemaan.

Sattuu siinä kävellessä pari kertaa Lyyli vastaan tulemaan. Mutta Jaakko on tehnyt päätöksen: ei askeltakaan ota sinne päin, vaan tervehtämättä ohi kulkee. Omituiselta ja tavattoman vaikealta se Jaakosta kuitenkin tuntuu; mutta, kun se kerran näin pitkälle on mennyt, niin menköön vieläkin, tuumii hän. Ja kun ensimäisen kerran on ohi mennyt, tuntuu toinen jo paljon helpommalta. Kolmatta kertaa ei Lyyli kuitenkaan samalle tielle satu. Hän tahtoo väistää, koettaa pysytellä niinpaljon kuin mahdollista näyttäytymättä ja jos milloin kaukaa Jaakon tapaa, poikkee hän toiselle kadulle.

Ikävä on kummankin mieli tästä omituisesta välistä. Yksinäiseltä tuntuu elämä, ja katkera tunne mieltä painaa. Olo vieraassa kaupungissa alkaa väkisinkin tuntua pitkältä; mutta siitä huolimatta ei kumpikaan sovittavaa kättä toisellensa tarjoa. Ja mitä kauemmaksi tämä sovittava hetki jääpi, sitä vaikeammaksi, sitä syvemmäksi ja leveämmäksi juopa heidän välillensä kasvaa. Lyyli ja Jaakko huomaavat sen kyllä itsekin, vaan he eivät voi sitä auttaa, eikä muuksi muuttaa...

Jaakko on mielestään kulkenut ja katsellut kaupungin jo moneen kertaan, vaikka päivä on vasta vähän yli puolen. Jalat eivät enää viitsisi matkoja tehdä, eikä katseleminenkaan juuri huvittavalta tunnu.

Hän tekee ohjelmaansa muutoksen, tuollaisen pienen, vaan silti sopivan ja mukavan. Hän päättää uhrata 50 p. höyrylaiva "Ilmarille" ja lähteä Viikinsaareen, missä illalla tulevat suuret kansanjuhlat vietettäviksi. Jaakko ostaa piletin ja lähtee. Vaan liian aikaseen hän perille saapuu, sillä vasta illalla alkaa juhla.

Ikävältä tuntuu sielläkin odotteleminen. Ainoatakaan tuttavaa ei Jaakko tapaa. Nyt vasta se Lyylin poissaolo synnyttää syvää kaipuuta. Saaren yksinäisyydessä se yhä enemmän mieltä painaa. Nousee ajatus, joka tuomitsee ja soimaa hänen menettelyänsä Lyyliä kohtaan. Koko maailma muuttuu Jaakon silmissä niin harmaaksi ja raskaaksi, elämä tuntuu niin kodittomalta ja tyhjältä että melkein tekisi mieli -- itkeä.

Jaakko kulkee saaren ristiin, rastiin. Hän tarkastelee joka sopen ja sivun ja vihdoin lämpimän ilman raukaisemana oikasee puhujalavan alle ja sinne nukkuu.

Jaakko ei ole unensa herra, nöyrästi täytyy hänen alistua tuon pehmeän ja Uuvuttavan vallan alamaiseksi. Liiaksi heikko on hän, pannakseen rajan sen hempeän ja virvoittavan virran kululle. Jaakko ei ole siihen vielä totutellut, vaikka tottumista se välttämättä kaipaa. Kotona herätteli äiti, oppipaikassa toiset toverit, tai milloin nämä sen unohtivat, sai sen kunniatyön itse mestari. Mutta täällä, pienessä Pyhäjärven saaressa, täällä heitä ei ollut, vaan sai Jaakko kaikessa rauhassa nukkua niin kauan kuin unta riitti.

Lavalla pidetyt puheet, lausutut runot, edempää kuuluva laulu ja soitto, sekä se melu ja möyhy, jonka sankat juhlavierasparvet synnyttivät, kaiken sen kauniina unelmana Jaakko näki ja kuuli...

Kun uni vihdoin on tavalla tai toisella loppunut, rientää Jaakko tulisella kiireellä rantaan.

Ilmari on juuri laiturista lähtenyt ja jo siellä selällä oikasee mahtavan näköisenä kaupunkia kohden, josta vasta puolen tunnin kuluttua palaa. Harmikseen huomaa Jaakko, miten jo muutaman minuutin kuluttua on se hetki käsillä, jolloin Neptun III paluumatkalle lähtee. Hätääntyneenä juoksee hän pitkin rantoja, venettä kyselee, vaan mistään ei hänelle sellaista luvata...

Määrätyllä ajalla sieltä Ilmari palaa, Jaakko nousee kannelle, vaan saa siinä vielä muutaman hetken odotella, ennenkuin kolmas soitto laivasta annetaan.

Kun Ilmari on laiturista lähtenyt ja potkuri ensimäiset lyönnit veteen molskauttanut, pistää Neptun III:nen harmaa runko ja sen perästä suuri, musta möhkäle niemen takaa näkyviin.

Jaakko päästää karkean kirouksen ja pudottaa pitkän syljen laivan kyljessä melakoivaan veteen...

Jo kuuluu Neptun III:nen singnaali. Ilmari vastaa siihen omituisella, tunnetulla äänellään. Tamperelaiset soittavat tervehdysmarssin ja joutilaat juoksevat jäähyväisiä huiskuttamaan...

Jaakolle tulee suuri hätä. Hän on kuin polttavien hiilien päällä. Hädissään juoksee hän keulaan, palaa sieltä perään ja kulkee sinne, tänne kannella. Viimein hyökkää hän perämiehen luo ja rukoilevalla äänellä huutaa:

-- Kääntäkää... seisottakaa... minun täytyy päästä proomuun!

Perämies aluksi hämmästyy, mutta kun saa selvän Jaakon tarkoituksesta, vastaa hän tyynesti:

-- Mahdotonta... liian myöhään!

-- Eikö mitenkään sovi?

-- Oletko hullu! Tuossa se jo ajaa ohi! -- huutaa perämies ja pyöräyttää kelaansa, -- ja Ilmari tekee käänteen vasempaan...

"PIKKUJUSSI"

Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan singnalistiksi.

Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän veisaamaan ja "nuottia kannattamaan", niinkuin isän oli tapana sanoa. Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja "nuotinkannattamisessa" pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.

Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon. Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.

Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli "pikkumusikanttina" sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.

Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin ennenkin Timon ja muiden "siviilipoikain" kanssa kyläkentällä. Mutta muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa, sanalla sanoen "sotilaallisempaa" kuin ennen "siviilimiehenä", jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti "nappikuoppaa" missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja seljässä.

Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja kunnioituksella katselivat, "mukailivat" sitä ja sitä "kapistusta" ja tuumailivat että olla tuokin minulla.

Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut. Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan, sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.

Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin. Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet tervetulleeksi musiikkiin.

Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan huoneeseen, joka juuri oli "pikkumusikanttia" varten varattu. Timo sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden suhteen.

Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta. Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin, passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.

Timo sai torven, tuollaisen tavallisen, suoran ja muutenkin yksinkertaisen singnaalitorven, josta vain muutamat harvat, määrätyt äänet lähtivät. Posket pullollaan puhalsi Timo. Puhalsi lankkumarssit, iltasoitot ja monet muut singnalisteille tavalliset kappaleet.

Harjoitusajat kuluivatkin Timon mielestä nopeasti. Kaikkein ikävintä oli kuitenkin se, ett'ei saanut oikeata torvea, jona hän piti vain venttiileillä varustettuja. Niitä sellaisia katseli Timo suurella ihastuksella ja vain toisinaan sai erityisellä luvalla koettaa. Singnaalitorvea piti Timo tavallisen leppätorven arvoisena, jota hän jo aikoja oli luullut olevansa mestari soittamaan.

Jouto-aikoina tahtoi koti-ikävä väkisinkin mieltä painaa. Siellä se elämä oli sentään niin rauhallista, niin vapaata ja kotoista. Sai pikkuveikkojen kanssa virsiä laulaa, olla koulusilla ja lyödä palloakin joutoaikoina. Siellä se vanha isäkin murheissansa äitiä muistelee, siellä se on ruuna, tuo rakas ruuna, jonka selässä oli niin monet kerrat saanut ratsastaa; siellä Mansikit, Mustit ja Mirrit, joita kaikkia Timo syvällä kaipauksella muisteli.

Vaikka ei sitä toimettomina, kädet ristissä kasarmissakaan joutoaikoja vietetty. Eihän toki! Puhteet kuluivat monenmoisissa kujeissa ja vehkeissä. Vanhemmat tanssivat ja toiset löivät korttia, jotta oli yhtenä läiskinänä ja puheensorinana koko huone. Nuoremmat antautuivat hyväntahtoisesti vastatulleiden "nahkajussien" kanssa ihmeellisien silmänkääntäjätemppujen näyttämiseen, joita vanhemmilta olivat oppineet ja jotka kuin perintönä seurasivat aina uusille "jusseille".

Ihmeellisimpinä temppuina pidettiin "sinellinhian katkaseminen", "puukkojen tanssittaminen", "munan solmuun vetäminen", "pulloon upottaminen" ja "reservimiehen kirkkomatka".

Erityisempään suosioon oli kuitenkin poikien keskuudessa päässyt "tähtien katseleminen sinellinhiasta". Tätä temppua ei kuitenkaan voitu näyttää kuin yhden ainoan kerran uusille tulokkaille, sillä katsoja ei tavallisesti toista kertaa siihen "lystiin" osaaottanut. Vaan aina kuin uusia "Jusseja" tuli, pitivät vanhemmat velvollisuutenaan panna tämä ihmeellinen näytäntö toimeen.

Näyttäjä nousi tuolille, kohotti sinellinhian suoraksi kattoonpäin ja katsoja käärittiin hupelluksiin sisään, niin ettei hän ympärillään mitään huomannut.

Timo joutui tähtiä tarkastamaan. Hän kiedottiin sinelliin ja asetettiin kasvot hian reikään, jota myöten piti tarkasti katsella suusta näkyvää kattoa, missä tähdet tulisivat ilmestymään. Toisten siinä hääräillessä ja puuhaillessa ympärillä, noutaa joku vesiämpärin kaikessa hiljaisuudessa ja nousee näyttäjän viereen toiselle tuolille.

-- Noo, nyt pitäisi ruveta näkymään -- huutaa toinen tuolilla seisojista ja humauttaa samassa ämpärillisen vettä sinellinhiaan.

Koko huone remahti suureen nauruun. Timo tuli sinellistä märkänä kuin uitettu koira. Vesi juoksi pitkin paljasta kaulaa ja rintaa, vatsaa ja selkää ja laski vahvana virtana housunlahkeita myöten saapasvarsiin. Kuivaa paikkaa ei ollut. Alusvaatteista sukkiin saakka olivat kaikki märkinä.

Timolta pääsi itku.

Poikien mielestä oli "tähtien katseleminen" mainiosti onnistunut. He yltyivät pilkkaamaan Timoa, että sellainen mammanpoikako se onkin, poruhärkä. Mutta Timo vetisteli vetistelemistään; eivät tahtoneet kyyneleet lähteissään pysyä, vaan valuivat alas poskille ja siitä tervatulle lattialle vierivät.

Nyt olisi Timo niin mielellään tahtonut olla isän luona kotona, pikkuveikkojen kanssa ehtoovirsiä laulamassa. Ja aina kun hän muisteli tätä, valtasi uusi itkunpuuskaus hänet ja nyyhkytys ravisteli olkapäitä myöten koko ruumista.

-- Mitä joutavia sinä poika siinä tuherrat -- huusi muuan pari vuotta talossa ollut ja nosti Timoa leuasta.

-- Noo, ann' olla! -- puolustelihe Timo ja irroitti käden leuastaan.

-- Vai alat sinä kiukuttelemaan! -- huusi poika ja antoi Timolle vahvan korvapuustin.

Uusi itkun tulva valtasi Timon. Hän ei yrittänytkään antaa samalla mitalla takaisin, vaan päätti heti paikalla jättää kasarmin ja lähteä kotiin.

Kruunun vaatteet myttäsi hän kaappiin, otti omansa päälle, eikä unohtanut omaa lusikkaansakaan, vaan pisti sen rintataskuunsa ja sanaa sanomatta painoi ulos ovesta.

Kukaan ei sanallakaan estänyt Timon menoa; rauhassa sai hän taivaltaa kotiinsa saakka. Isä otti poikansa avosylin vastaan ja pikkuveikot kerääntyivät Timon ympärille ja kyselivät ja tutkivat asioita jos jonkinlaisia. Lopuksi pistettiin lauluksi. Timon ääni helisi kaikkia muita kirkkaammin ja kauneimmin $a tuntui siltä kuin juhla olisi hänen mukanansa tupaan tullut.

* * * * *