Part 4

Äskeiset sutkaukset taukosivat melkein alkuunsa, ja vain silloin, tällöin, työn lomassa ja sivussa, lausuttiin ajatuksia lauantaisesta huvimatkasta.

Jaakko puolestansa piti melkein varmana lähdön, ainakin mitä itseensä tuli; mutta kun hänelläkin oli se "toinen", ei hän näin ollen voinut yksinänsä lopullista päätöstä tehdä. "Toistaan" se Jaakko nyt ajatteli ja kiihkeästi odotteli iltaa, jolloin pääsisi tapaamaan.

-- -- --

Kiireesti haukkasi Jaakko sinä iltana ateriansa mestarin kyökissä; nopeasti pyhävaatteisiinsa pukeutui ja sitte onnenetsintään kaupungin kaduille lähti. Raastuvankadulla se tavallisesti kohtaaminen tapahtui. Sinne Jaakko nytkin askeleensa ohjasi ja moneen kertaan kadun mittaili, ennenkuin armaan Lyylinsä tapasi.

Jo kaukaa se Jaakko "toisensa" tunsi. Tunsi vaaleasta, siniraitaisesta huivista, joka sievästi yli pään oli poimutettu; tunsi vartalosta joka oli sulava ja suora, ja noin tavallisen mittainen, mutta ennen kaikkia tunsi Jaakko Lyylinsä käymisen ja koko vaateparren.

Omituinen, sydänalaa vihlaseva tunne kävi läpi Jaakon tukevan ruumiin, nähdessään kaukaa kadunkulmauksesta Lyylinsä kohti käyvän. Hän koetti miten parhaiten taisi itseänsä rohkaista ja mielensä kevyeksi ja iloiseksi tehdä. Se alku se tavallisesti olikin vaikeaa, ja juuri siitä paljon riippui koko illan meno ja tapaamisen hauskuus. Jos sattui mukavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun löytämään, kävi kaikki kuin itsestään, eikä siitä ainaisesta puheen puutteesta ollut vähintäkään pelkoa. Mutta anna että sellaista ei saanut keksityksi, silloin tuntui jokainen askel pitkältä ja kuivalta, tuntui kuin kahle olisi suun päälle painettu. Jaakko se nimittäin oli sellainen mies, että hän ei voinut puhetta tyhjästä tehdä, vaan tarvitsi siihen varman aiheen, oikein tuollaisen todellisen, jotta siitä sitte vakavasti saattoi pitkät rupeamat keskustella.

Jo tuumi Jaakko sopivaa puheenaihetta; muistutteli mitä uutta olisi parin päivän ajalla tietoonsa tullut. Ei sattunut mitään muuta muistamaan kuin lauvantai-iltasen huviretken. Siitä se oli siis keskustelu alettava.

Ilmanlaadun mainittuaan kysäsi Jaakko heti toiseksi:

-- Lähdetkö Lyyli lauvantaina Tampereelle?

-- Kunpa olisi kaunis ilma.

-- No mikä sen rumentaisi!

-- Sinä siis uskot vahvasti että ilma koko viikon pysyy tällaisena tyynenä ja kirkkaana.

-- Uskon... ja jos kuitenkin satamaan sattuisi, pannaan katto päälle.

-- Roomuunko?

-- Niin. Sellainen öljykankainen katto.

-- Se onkin sitte hauskaa!

-- Me siis lähdemme Lyyli?

-- Lähdetään vaan!

-- Kättä päälle!

Jaakko paiskasi suuren kämmenensä Lyylin käteen, joten asiassa ei enää ollut mitään muuttelemisen mahdollisuutta. Huviretkestä puhellen, ja kuvaillen sen monet hauskuudet matkalla ja perillä, kävelivät he katuja yhdessä myöhään iltaan. Vihdoin saattoi Jaakko Lyylin kotiportilleen. Siinä he vielä kauan seisoivat ja tulevaisuuden ihanista toiveistaan puhuivat, kunnes hellästi kättä puristaen erosivat ja toisilleen hyvääyötä toivottelivat...

Toisenlainen oli nyt Jaakon mieli kotiin palatessaan kuin koskaan sitä ennen. Hän oli niin ihastuneena, niin sanomattoman hurmaantuneena niistä sanoista, joita Lyyli heidän tulevaisuudestansa oli puhunut. Ennen ei Lyyli ollut paljon siitä puhunut, ei ollut rohjennut, eikä uskaltanut. Mutta nyt... nyt ne olivat vuosia kasvaneet mielikuvat kahleensa murtaneet; tuona iltana ne Lyylin hellemmät tunteet, kauniimmat kaihot sanoiksi puhkesivat ja vastakaikua Jaakossa synnyttivät. Vasta nyt oli Jaakkokin saattanut tunteensa vapaasti Lyylille tulkita; vasta nyt, pitkän ystävyyden jälkeen oli hän ensikerran uskaltanut salaiset ajatuksensa ja ihanat toiveensa sanoina Lyylille kertoa. Se oli niin äärettömän ihanaa, niin autuaallista ja suurta. Nyt he täydellisesti toisensa ymmärsivät... Siitä se ihana, suloinen tunne, jonka lämmittämänä ja hurmaamana Jaakko olisi tahtonut syleillä ja suudella vaikka koko maailmaa...

Olisi ollut valmis kisälli, olisi ottanut Lyylin vaikka jo huomispäivänä. Mutta, ainakin puolivuotta täytyi sitä onnellista päivää vielä odottaa.

-- Mutta minä annan Lyylille kihlat -- päätti Jaakko ja entistä autuaampi tunne täytti hänen sydämensä. Ja kun Jaakko syvemmin alkoi asiaa tältä puolelta tuumia, huomasi hän, ettei mikään sitä estämässä ollut. Puolenvuoden palkka, 30 mk., oli mestarilta ottamatta; sitäpaitsi oli ylityö kauppias Muhoselle valmistumaisillaan, josta toivoi saavansa ainakin 10 mk. Jo niillä rahoilla ostaa vaikka kaksi "sileää ja pyöreätä" -- tuumaili Jaakko.

Kiireesti toimitti hän Muhosen työn valmiiksi ja saikin siitä 12 mk. Perjantai-iltana meni Jaakko mestarin puheille ja pyysi rahaa.

-- Paljoko sinä tarvitset? -- kysyi mestari.

-- 30 mk. olisin ottanut.

-- Mihin sinä nyt niin paljon?

Jaakko silitteli ovenpielustaa, katsoi lattiaan ja ujosti sanoi:

-- Kenkäni ovat rikki ja tarvitsen uudet housut...

-- Saat sinä ne 20 markallakin. Enempää en tällä kertaa voi antaa.

Vähän tyytymättömänä painalti Jaakko rahat kädessä ulos ovesta. Nopeasti viiletti hän kaupungille, ja äkkiä, kenenkään huomaamatta, työnnälti sisään kultasepän puotiin. Mielihyväkseen huomasi Jaakko, että pöydän takana oli tuntematon myöjä, joten häikäilemättä saattoi sille asiansa puhua.

-- Olisin tarvinnut sellaisen... sileän... kiiltävän... ja... sormuksen -- puheli Jaakko, katsellessaan myymälän runsasta sormusvarastoa.

Myöjä käsitti heti asian, sillä hän ei ollut ensikertaa sellaisten kanssa kaupoissa.

-- Kuinka suuri tarvittaisiin? -- hän kysyi. Siinä se tulikin kysymys. Jaakko ei ollenkaan tiennyt Lyylin "nimettömän" paksuudesta, ainoastaan osapuilleen, sinnepäin teki arveluja.

-- No, tuollainen pienenpuoleinen... noin pikkusormeni suuruinen.

Myöjä otti useita sormuksia lasiruudulle, koetteli niitä Jaakon pikkusormeen ja ilmoitti hinnat.

-- Tämäkö se on 25 markkaa?

-- Niin on.

-- Pudottakaa 20:een!

-- Elä hiidessä, poika! Mutta olkoon menneeksi, tuon saat!

Se oli hieman ohempi ja huonompaa kultaa, Jaakko otti sen ja maksoi sovitun hinnan.

-- Eikö siihen mitään kraveerata -- kysyi myöjä.

-- Eikä se kaipaa klaveeraamista.

Mutta kotona rupesi Jaakko tuumimaan mitä se klaveeraaminen oikeastaan on. Ja kun hän ei siitä itse selville päässyt, kysäsi hän niinkuin ohimennen, muinamiehinä Jussilta:

-- Sanopa sinä, joka aina kehut kaikki tietäväsi, mitä on klaveeraaminen.

-- Hitto sun klaveerisi tietäköön!... Vaan kun kerran tietoa pyydät, niin sanon sen sinulle. Klaveeri on... klaveeri on... perkuus kun en muista... Niin... klaveeri on sama kuin nuottiavain... jos nimittäin olet sellaisesta puhuttavan kuullut.

-- Vai on se sellainen -- tuumi Jaakko. Mutta itse oli hän melkein varma, että sitä se klaveeraaminen suinkaan ei ole.

Eihän sitä nuottiavaimia sormukseen... mitä hullua... eihän toki -- päätteli Jaakko.

Yön aikana, sängyssä pitkällään ollessa muistutteli Jaakko, olisiko sittekin mitään tärkeää jäänyt sormuksesta pois... Ei tullut mieleen... Hiljaa hiipi hän kaapilleen, avasi oven ja otti pienen silkkipaperimytyn käteensä ja sitte sen kanssa oikasi uudelleen sänkyyn. Siellä otti Jaakko tuon "sileän ja kiiltävän ja pyöreän" ulos kääreistään ja katseli sitä joka puolelta. Tätä tehdessään muistui mieleen äidin sormus, jonka kotona, äidin kerran saunassa ollessa, oli kaapin päältä tavannut. Siinä sormuksessa oli sisäpuolella nimi "Jaakko", ja sen perässä muutamia numeroita. Nyt vasta, ihan kuin sattumalta, kävi Jaakolle selväksi, että isävainaja se juuri olikin, joka sillä sormuksella oli äidin kihlannut. "Jaakko", se oli isän nimi ja nuo numerot tietysti ilmoittivat kihlausajan. Se oli selvä, ihan päivän selvä asia. Melkein oli Jaakko, iloissaan tästä onnellisesta keksinnöstään, hypätä ylös sängystään ja sanoa Jussille päin silmiä, että sanonko ma mitä on klaveeraaminen. Nyt oli se Jaakolle selvä, ja helposti hän huomasi, miten tuiki tärkeä tehtävä tuo klaveeraaminen sittekin on... Jaakko olisi vaikka paikalla noussut sängystään ja vienyt sormuksen kultasepälle klaveerattavaksi, ellei olisi ollut puoliyön aika.

Ihanat mielikuvat täyttivät Jaakon ajatukset taas pitkäksi aikaa. Se tuntui niin verrattoman suloiselta, niin pyhältä ja puhtaalta, ajatellessa, että jo sunnuntaina saisi Lyylin kihlata. Tampereella, siellä jossain puistossa tahi muussa sopivassa paikassa antaisi hän Lyylille sormuksen ja sitte... jo ehkä seuraavana päivänä saisi samanlaisen itse...

Oi sitä riemua ja autuutta!...

Seuraavana aamuna, mestarin torilla ollessa, juoksutti Jaakko sormuksen kultasepälle ja sanoi:

-- Klaveerataan tänne sisälle "Jaakko" ja sen perään huomisen päivän numerot. Minä tulen sen iltapäivällä noutamaan.

Myöjä kirjoitti nimen ja numerot paperille; suu kävi ivalliseen nauruun, mutta Jaakko sitä kuitenkaan ei huomaamaan ennättänyt.

* * * * *

Jo saapuvat huvimatkailijat laivarantaan. Laituri täyttyy ääriään myöten uteliaista ihmisistä, jotka huvikseen ovat lähtöä katselemaan kokoontuneet. Helposti tuosta suuresta joukosta huomaa, kuka mukaan matkalle lähtee. Hänellä on tavallisesti päällystakki käsivarrelle poimutettuna, on sateensuoja tahi kirjava päivänvarjo, ja useimmilla vielä kori tahi pieni käärö, joiden sisällön voi helposti muutamista tuntomerkeistä jotenkin paikallaan arvata. Sitäpaitsi osottaa koko puku ja "putsaus" sellaista juhlallista ja vain harvoin uudistuvaa "meininkiä".

Vapaana kaikesta kannettavasta saapuu Jaakko laivarantaan, omatekoinen keppi kädessä. Hän nousee lankkua myöten proomun laidalle, nähdäksensä paremmin Lyylin tulon. Sieltä se jo sipsutteleekin kevyessä, kesäisessä puvussa. Pari tuoksuavaa, vaaleanpunaista ruusua nuokkuu pyöreillä rinnoilla. Puhdas tärkätty vaate levittää miellyttävän hajun ympärilleen ja pieni, kiiltävä kenkä pistäytyy toisinaan sievästi näkyviin.

Jaakko laskeutuu laiturille, tervehtää Lyyliä ja antaa piletin.

-- Ihmeen kaunis ilma -- virkkoo Jaakko.

-- Sano muuta! Huvikseen sitä nyt järvellä kulkee.

Lyyli nousee proomuun ja Jaakko seuraa jälkiä. Laiva viheltää pitkän, korviin käyvän huudon. Väkijoukossa syntyy kihinää ja kuhinaa, juurikuin muurahaispesässä, johon pahankurinen poika on seipään työntänyt. Kauempana ottavat rantaantulijat juoksun ja laiturilla seisojat heitä kiirehtimään viittailevat. Annetaan siinä vielä opastusta, ja varoitellaan matkalla järveen putoamasta. Joku saa viedä terveiset sille ja sille, toinen vielä muistuttaa missä paikoissa ennen muita käytävä olisi, ja jo edeltäpäin kertoo, mitä siitä muistamaan sattuu. Ja kun tätä tapahtuu kymmenissä eri ryhmissä ja tuttavapiireissä, syntyy siitä varsin sekava möly ja tavaton puheensorina.

Neptun viheltää kaksi pitkää soittoa. Mukana seuraava torvisoittokunta kajauttaa marssin, yllättäen siten väkeä yhä enemmän matkalle. Vaikutus onkin suuri. Moni, joka vielä äsken seisoi epätietoisena laiturilla, proomuun nousee ja piletin ostaa.

Mutta kun laiva on kolmannen kerran huutanut, ja lautakäytävät sisään vedetyt, silloin se elämä ja liike ylimmilleen nousee. Soittokunta soittaa "porilaisen" samaan humuun, joten laivarannassa syntyy tavallaan suurenpuoleinen sinfonia. Köydet hellitetään ja heitetään aluksiin, potkuri lyö muutaman voimakkaan lyönnin ja pakottaa laivan liikkeelle. Vähitellen ja varovasti se siitä laiturista ulommas soljuu; aluksia yhdistävä vahva köysi jännittyy kireäksi ja proomu lähtee laiturista...

Nopeasti kasvaa saattajien ja huviretkeläisten väli. Liehuvat liinat ja kirjavat päivänvarjot vielä kauaksi näkyvät, kunnes viimein Vanajaveden mutkaisien rantojen taakse katoavat.

-- -- --

Hyvää vauhtia puskee Neptun III kesäisessä illassa pitkin tyyniä vesiä. Potkuri väsymättä myllää vettä ja painaa sen vahvana virtana kauaksi jälkeensä. Suuri, raskaannäköinen proomu, kyntää leveän vaon Vanajaveden tummaan veteen ja nostaa korkean vaahtopääaallon keulaan ja siitä sen kauas rannoille vyöryttää...

Lyyli ja Jaakko seisovat kumpikin proomun kannella, nojaten sen tilapäiseen aitaan ja katsellen proomun kupeissa kuohuavaa vettä. Ihanalta tuntuu kulku siinä peilityynellä järvellä, kauniin kesä-illan viehkeästi hymyillessä. Ihastuneena katselevat he ympärillä olevia hempeitä seutuja. Ja kun Hattulanselälle saavutaan, kiinnittää pieni Varassaari molempien huomion, ja entisajan muistot uusina mieleen palajavat.

-- Muistatko Lyyli juhannusyötä tuossa pienessä saaressa? -- kuiskaa Jaakko.

-- Muistan toki. Silloin oli hauskin hetki mitä tuskin koskaan olen viettänyt. Se oli niin ihana, niin lumoavan kaunis ja herttainen yö.

-- Minä en sitä unohda milloinkaan. Muistan vielä Laurin viulun äänen ja koko sen joukon muistan. Se oli niin hauskaa tuo kaikki.

-- Niin... Laurikin on jo joukostamme käynyt manan majoille.

-- Niin on. Hän oli hauska poika.

-- Mutta milloinka me saavumme Mierolaan, Jaakko?

-- Katso, tuolta näet Mierolan sillan. Vaan on sinne silti vielä matkaa, tämä tekee suuren mutkan.

Jaakko oli vielä jotain sanoa, vaan Laura, heidän hyvä tuttavansa, tuli joukkoon ja kuiskasi Lyylille:

-- Tuo herra, joka seisoo tuolla teepöydän luona alhaalla, sanoi tuntevansa sinut ja tahtoisi päästä puheillesi.

-- Kuka herra... tunnetko sen?

-- Esitteli itsensä, sanoen olevansa rakennusmestari Laurila Tampereelta.

-- Minä en kuolemaksenikaan muista.

-- Tule siltä, sanoi olevan oikeata asiaa sinulle.

-- Mennään vaan -- myöntyi Lyyli ja viittasi Jaakon mukaansa.

-- Pyydän anteeksi, kysyessäni ettekö ole Lyyli Lehtonen? -- puhui outo, herrasmieheltä hajahtava henkilö ja tervehti kohteliaasti Lyyliä.

-- Olen. Vaan ken olette te?

-- Nimeni on Laurila. Kaksi vuotta takaperin tutustuimme Hyvinkään laulujuhlissa.

-- Jo muistan! Mutta miten hirveästi olette muuttuneet, en ikinä olisi teitä tuntenut.

-- Kyllä se maailmantahko laahaa, ja te ehkä olette huono tuttavianne tuntemaan.

-- Ei, päinvastoin tunnen hyvin.

-- No olkoon nyt niinkin. Sen kaiketi sitte muistatte, että lupasimme kirjoittaa -- sanoi herrasmies matalalla äänellä ja heitti syrjäsilmän Jaakkoon, jota ei ollut huomaavinaan.

Lyyli ei vastannut mitään.

-- Ja päätimme vaihtaa valokuvaa -- jatkaa herrasmies.

-- Miksi ette sitte lähettäneet -- vastaa Lyyli hieman hämillään.

-- Anteeksi, minä unohdin osoitteenne. Odottelin sentähden alkua teiltä, ja olenkin, valehtelematta, odotellut sitä tähän hetkeen asti.

-- Kyllä se ei ole totta, herra Laurila.

-- Tosi on varmasti... Mutta voi hertti kun teillä on ihania ruusuja. Saanko minäkin noista yhden... ehkä tuon pienen, juuri puhjenneen. Minä nimittäin rakastan enemmän sellaisia aivan nuoria.

-- En, minä en voi luovuttaa ainoatakaan.

-- Katsokaa miten on tyly vanhalle ystävälleen -- sanoo herrasmies ja nyhjäsee Lauraa.

Sitte kuiskaa hän hiljaa Lyylille:

-- Te pelkäätte tuota poikaa... sulhastanne... yyy... niin niin... tuotanoinijaa... vai on teillä jo sellainen...

-- Olisi minulla niin antaisin vaikka kaksi -- sanoo Laura ja katsoo veitikka silmässä herrasmieheen.

-- Minä otankin sitte teidän luvallanne -- virkkaa tämä ja nykäsee Lyylin rinnoilta kauniin, vastapuhjenneen ruusun.

Tämä tapahtui niin sukkelasti, ettei Jaakko, joka siinä lähellä seisoi, huomaa mitään, ennenkuin vaaleanpunerva ruusu on herrasmiehen rinnassa. Epätietoisuuteen hänelle jää, miten se sinne joutui. Selvä vain on se, että Lyylillä on jälellä vain yksi ruusu ja herrasmiehenä toinen.

Torvisoittokunta siinä vieressä kajautti "Keisarin marssin", jonka voimakkaat sävelet upottivat aaltoihinsa Lyylin ja herrasmiehen keskustelun.

Jaakko, joka oli hiljainen ja ujo poika, ei ymmärtänyt leikkiä, vaan piti sen Lyylille kerrassaan sopimattomana. Hän itse oli vakava ja tyyni luonne, ei kertaakaan toisten naisten kanssa turhia puhunut, eikä siis olisi sellaista Lyylistäkään nähdä tahtonut.

Kiusaava tunne nousi Jaakkoon: se oli puoleksi vihaa, puoleksi kateutta. Lyyliin se pääasiassa kohdistui, vaan ei siitä herrasmieskään osattomaksi jäänyt. Tuimasti katsoi Jaakko Laurilaa; vaan tämä siitä ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain silloin tällöin kiusaavia katseita takaisin ja yhä enemmän koetti tyttöjä naurattaa.

-- Varo Jaakko, ettei tuo pukki sinun tyttöäsi sarviinsa sotke -- kuiskaa Lasse takaapäin.

-- Sotkekoon jos sotkea antaa... hiivatti!

-- Kyllä minä tuon herran tunnen. Sanoo olevansa rakennusmestari... Heikkarisoikoon! Housumestari ja huono on sekin -- suhisee Lasse.

-- Vai on pukki... housumestari... ja p--kele -- mutisee Jaakko ja nousee Lassen mukana ylös kannelle.

Sinne peränpuolelle he sitten tilansa ottavat. Lasse vetää povitaskustaan pienen massin, antaa sen Jaakon huulille ja ottaa sitte itsekin pitkän kulauksen.

-- Vähän niitä sentään on Lissun kaltaisia tyttöjä... perin vähän. Ei ole asiaankuulumattoman menemistä hänen rinnoiltaan kukkia noukkimaan, ei saakurisoikoon olekaan! -- kehasee Lasse.

-- Tosi on -- vastaa Jaakko vakavana.

-- Eikä tarvitse paimentaa. Saa olla missä halutti, pelkäämättä että toinen siihen väliin tuppaa.

Jaakko ei puhu mitään, vaan Lasse odottelematta jatkaa:

-- Tuolla se minun Lissuni nytkin istuu... näes tuolla keulassa. Ihan sitä surkuni tulee kun yksikseen oleilee. Pitää mennä puhuttamaan.

Lasse kulkee keulaan, istuutuu ankkuriköyden päälle tyttönsä viereen ja jää sinne pitkiksi ajoiksi.

Synkkänä nojaa Jaakko kaidepuuta ja alas järveen tuijottaa. Hän tuntee silkkipaperimytyn liivintaskussaan ja sen arvokkaan, puolittain pyhän esineen, joka siellä ihoa painaa. Ristiriitaiset tunteet häiritsevät Jaakon... Olisiko todellakin Lyylillä ollut tuon... kanssa jonkinlaisia suhteita. Olisiko luvannut kirjoittaa ja lähettää valokuvansa... jota en minäkään ole vielä saanut. Oliko tuo konna ajatellut Lyyliä ja tahtoiko se nyt ryöstää pois kaiken minulta...? Mitä siitä! Vaan tapahtuuko se Lyylin tahdosta? Antoiko hän ruusun vapaehtoisesti?

Jaakko ajatteli ja kuvaili asiaa oman käsityksensä mukaan. Hän muisteli hetkiä Lyylin seurassa ja niitä sanoja, joita tämä oli hänelle hiljaa puhunut. Olisiko Lyyli kaiken aikaa toista ajatellut? Miksi ei hän milloinkaan ennen ottanut puheeksi sitä, josta vasta viimeiltana puhui...? Ja Jaakko oli melkein varma, että juuri toista ajatellessa ja odotellessa, se Lyyli oli sanansa viimehetkeen jättänyt. Hän oli vielä muistavinaan, miten Lyyli aina olisi ollut hänelle kylmä ja miten tahtoi karttaa läheisimpään yhteyteen joutumista... ja nyt... kun se kaivattu ja odotettu saapui... nyt oli hänen väistyttävä...

Jaakko on niitä rauhaa rakastavia ja tyyniä miehiä, jotka eivät tahdo nousta sotimaan vihamiestään vastaan, vaan jos mahdollista, välin muullatavoin sovittavat.

Tyttönsä suhteen on Jaakko päättänyt, että pakolla hän ei tahdo naistansa taivuttaa. Menköön toiselle jos tahtoo, mutta rukoilemaan ja kumartelemaan hän ei missään tapauksessa rupea.

Ja tyttö, joka kerran hänen omakseen aikoo, se ei silloin toista saa ajatella, eikä kukkia muille jaella. Sitä Jaakko ei voinut kärsiä. Se poltti kuin kuluttava tuli ja sellaista kun huomasi, oli se tavalla tai toisella lopetettava...

Kauan seisoo siinä Jaakko ajatuksiin painuneena. Hän katselee rannoilla nuokkuvaa koivikkoa, joka niin syvään, syvään heittää kuvansa veden tyyneen kalvoon. Sieltä näkee hän sinisen, kirkkaan taivaan, joka kaikkia muuta syvempänä, puhtaampana ja avarampana leviää. Mutta kun proomun nostattama laine sinne kieriää, rikkoutuvat kuvat ja häviävät tuokioksi, kunnes pinta uudelleen tyyntyy.

Jaakko herää vasta pitkien aikojen päästä, laivan kovaan vihellykseen. Suuri tukkilautta on edessä ja rantoja myöten täyttää se kapean salmen. Tukkilaiset rientävät makuultaan ohuissa alusvaatteissaan ja lauttalle keksien varassa juoksevat. Notkeasti hyppelevät he pitkin pyöriviä tukkia; pysähtyvät toisinaan puomille ja siitä taasen irtonaisille tukeille juoksevat.

Silmää rävähtämättä katselee Jaakko heidän uhkarohkeita hyppyjänsä. Hän näkee, miten laivasta on työnnetty pitkät keksit ulos ja kuinka joku hakkaa kirveellä puomia yhdistävän siteen poikki. Suuri lautta hajoaa, tukit ajelehtivat omille teilleen ja laiva proomuineen puskee sisälle.

Väkeä on noussut kannelle minkä tila suinkin sallii. Siinä he ihmettelevät, kuuntelevat ja katselevat "tukkipoikien" toimia. Toiset kiroilevat ja sadattelevat, noituvat hiiteen koko tukkilaisten joukon lauttoineen päivineen, toiset taas säälien heistä puhuvat.

Vähitellen siitä sentään läpi päästään. Mutta kun proomu viimeiset tukit sivuuttaa, huutaa sen kurssikas perämies ponttoolla seisovalle miehelle:

-- Pidä väylä selvänä, tahi muutoin hajotan palatessani koko lautan.

-- Hajota sinä...! -- vastaa tukkilainen.

-- Suus kiinni, joiko!

-- Suus itse, senkin köriläs...

Lauseen loppu hukkui soittoon, joka reippaasti proomusta kajahtaa. Pian on tukkilautta miehineen unohdettu ja entiseen vauhtiin kiihtyy kulku, nostattaen vaahdon proomun jykeviä kupeita vastaan...

Jaakko muistaa taas Lyylinsä. Hän aikoo laskeutua alas proomuun, mutta kun jo porraspuulta huomaa Lyylin äskeisessä seurassa, kääntyy hän ympäri ja perään palaa.

Vimmoissaan, jommoista Jaakossa harvoin tapaa, ottaa hän paperimytyn liivintaskustaan ja on heittää sen kaikkineen päivineen järveen. Mutta onneksi sattuu siihen Jussi:

-- Onko sinulla polttamattomia tupakoita? -- kysyy hän.

Kiireesti sujauttaa Jaakko paperimytyn housuntaskuun, ottaa toisesta tupakat ja tarjoaa Jussille.

-- Siellä alhaalla on oikein viksuja ja lystiä tyttöjä.

-- Yyhyh -- hymähtää Jaakko.

-- Mutta mikä sinua riivaa? Olet niin totinen kuin lautapää sonni. Tule alas tyttösi tykö, etteivät sitä toiset hyväilemään pääse -- kehoittaa Jussi ja tarttuu Jaakkoa käsivarteen.

-- Enkä tule!

-- Istu ja pala.

Jussi rientää palava tupakka huulilla omaan seuraansa. Sinne tyttöjen joukkoon hän hukkuu, väliin pakkautuu ja hauskaa suuta pitää...

Päivänkilo jo taivasta punerruttaa, ensimäiset säteet kultailevat vaarojen kupeita ja tumman metsän latvassa tanssiksi pistävät. Linnut heräävät lyhyestä unestaan ja kilvan toisilleen aamutervehdyksensä visertävät. Kepeä usva nousee lahtien perukoista, peittää kaislikot ja vähitellen siitä ilmaan häviää...

Kesäinen sunnuntaiaamu saapuu ihanan kauniina kuin nuori impi sulhonsa suudelmille...

Mutta jäykkänä ja totisena siinä perässä Jaakko yksinänsä seisoo. Silloin, tällöin vilkasee hän alas meluavaan väkijoukkoon, etsii sieltä Lyylin toisten joukosta, vaan ei askeltakaan sinne ota.

-- Minä näytän ettei tämä poika norkoile, näytän totisesti -- tuumii Jaakko ja panee tupakan.

-- Täällä olisi -- sanoo hän ja tarjoaa perämiehellekin.

-- Kiitos.

-- Olisiko tuolla tilaa nukkua? -- kysyy Jaakko, osottaen perässä olevaa pimeätä kajuuttaa.

-- Tyhjä on; eväslaukkuni voitte nostaa syrjään. Jaakko ei parempaa käskyä odottanut. Hän nostaa kannen auki ja hyppää sisään.

-- Jätetäänkö rakoa? -- huutaa perämies.

-- Kiinni, kiinni -- vastaa Jaakko ja antaa kannen pudota paikoillensa.

Pilkkosen pimeään jää Jaakko. Hän laskeutuu lattialle seljälleen, sovittelee pitkät raajansa koukkuun proomun seinää vastaan ja siirtää pari halkoa pään kohokkeeksi.

Hiljaista ja rauhallista on siellä olo. Huvimatkailijain iloinen melu ei sinne häiriötä saata. Toisinaan narahtaa katto perämiehen askeleista ja raskas, puiseva peräsin päästää surunvoittoisen valituksen, joka väsyttävästi yhtyy veden loppumattomaan molinaan.

Jaakko kuuntelee tätä yksitoikkoisuutta ja haukottelee niin että suupielet ovat revetä. Lopulta tuo pitkä, väsyttävä tarina, uuvuttaa hänet raskaaseen uneen.

-- -- --

Saavutaan Lempoisten kanavaan. Huvimatkailijat nousevat kilvan aluksista ja maihin kiirehtivät. Lyyli ja Laura noudattavat toisten esimerkkiä ja herrasmies kintereillä rannalle nousevat. Mutta kun tytöt hiekkaiselle käytävälle saapuvat, kuiskaa Lyyli:

-- Tule Laura, jätetään tuo!

Tytöt tarttuvat toistensa käteen ja juosten rientävät läheiseen metsään.

Herrasmies aikoo tehdä jälkiä perään, mutta on ikäänkuin jotain huomaavinaan ja jälelle jättäytyy.

-- Minua ihan harmittaa tuo herra -- puhelee Lyyli, päästyään hänestä hyvän matkan päähän.

-- Näyttää sinuun tarttuneen kuin takkiainen.

-- Vaan minä sen itsestäni ravistan!