Part 3

Pimeys on meidän pahin vihollisemme, se meidän sielujamme väijyy, pettää, houkuttelee ja turmioon saattaa. Hengenpimeys on kuolettavaa, niinkuin on pimeys suuressa luomakunnassakin. Pitkien pimeiden tultua lakastuu luonto, pimeyden henget yhä rohkeimmiksi käyvät ja maailmaan tuskaa ja mustaa murhetta saattavat.

Valoahan on meillä nyt enemmän kuin milloinkaan. Ei uskalla pimeys öilläkään saloillemme saapua. Valon suuri pyörä ei mailtamme kauaksi kaikkoa. Rantoja yöllä kiertää ja sieltä ihanan heijastuksensa Pohjolan maille lähettää. Mutta -- sitä kestää vaan niin vähän aikaa, sitte tulee pimeys ja kietoo meidätkin mustaan verhoonsa... Mitä silloin meiltä itseltämme vaaditaan? -- Niin, meiltä vaaditaan silloin sitä valoa joka ei ole riippuvainen luonnon valosta, meidän on sitä pimeyttä vastustaaksemme hankittava hengen valoa ja valistusta.

Hankkikaamme, haalikaamme sentähden tätä valoa, joka huolimatta luonnon valosta aina meidän sielujamme valistaa. Paljon on meillä siinä suhteessa työtä. Pimeys, sielunpimennys ja valistuksen puute vielä täällä Sydänmaalla mieliä kahlehtii. Työhön, työhön! Nouskaamme, herätkäämme! Antakaamme sivistyksen ja valistuksentulen sydämissämme syttyä. Avatkaamme sielumme Jumalan hengen asumasijaksi, ottakaamme hänet ystäväksemme ja opettajaksemme kaikissa töissämme ja kaikilla retkillämme.

Sydänmaalaiset!

Jos niin teemme, silloin tuo musta hengen pimeys näiltäkin saloilta kauaksi kaikkoaa, silloin nousee uusi oras, uusi siemen kasvaa, joka valistuksen vainiolla suureksi puuksi nousee.

Oi ystäväni, sinä sisko ja veikko, kuinka suuren palveluksen voisitkaan kärsineelle isänmaallesi tehdä, jos sinäkin jo sivistyksen ja valistuksen viiriä kohottamaan lähtisit. Lähde, lähde, tule mukaan, tule, sinun voimasi, sinun kykysi kyllä osallesi riittää. Elä katso, oletko rikas tahi köyhä, palvelija tahi vapaa. Sivistyksen ja valistuksen vainiolla ovat kaikki yhden arvoisia, siinä ei eroitusta tehdä, sinua ei siinä syrjäytetä, ei naureta eikä hyljätä. Siellä, sillä tiellä sinä vartut ja kasvat, tulet vankaksi valonvartijaksi ja voit toisten kanssa laulaa:

"Pois voihke ja itkun hyrske, Käy työhön ja toimintaan. Pois veltto ja toivoton tyrske, Ei viel' ole kuolema maan."

Jätä pimeät polkusi, pimeät työsi, joita valon ääressä häveten katselet. Jätä ne, jätä! Aika on jo Sydänmaankin nuorison, Sydänmaan kansan vuosisatoja kestäneestä pimeydestä poistua, aika on jo valistuksen Sampoa takomaan lähteä...

Minä tiedän että valoa sinä tahtoisit, valistusta ja sivistystä ottaisit, Suomen onnea sinä nostattaa tahtoisit ja valistuksen viiriä takoa haluaisit. Tahtoisithan sinä!... Mutta kuka sitä sinulle tuo, kuka antaisi, kuka sinua johtaisi valon suurille lietsomille. Kuka,... kuka!...

Rovasti vaikeni hetkeksi, katseli miettiväisenä, kyyneleisillä silmillä kokkoa, jossa puut olivat jo suureksi osaksi hiilustaksi palaneet. Siitä vei hän katseensa Sydänmaan suurille saloille, silmäili siintävää järvenselkää, käännytti lopulta katseensa väkijoukkoon ja entistä lempeämmällä ja vaikuttavammalla äänellä puhui:

Ystäväni, anna minulle anteeksi ja anna kaikille meille, jotka sinun edestäsi jotain olisimme tehdä voineet, emmekä kuitenkaan sitä tehneet ole, vaikka pyhä velvollisuutemme sitä niin usein olisi vaatinut.

Veli ja sisko! Paljon on meillä syytä, joille enemmän on hengenvaloa annettu. Miksi emme ole sitä tänne syviin korpiin sinun luoksesi kantaneet, sinä kun et itse ole sitä etsimään osannut lähteä. Sinulla ei ole ollut aseita, joita valistuksen työssä tarvitaan...

Olemme vaan tuominneet sinua, ja sinun pimeitä töitäsi halveksineet; olemme välttäneet sinun seuraasi ja ankarasti lakia sinulle saarnailleet. -- Se ei sinulle valoa anna, ei valistusta tykösi kanna; se ei sinun henkeäsi virkistä eikä sieluasi Jumalan perään huuda... Sinä veli ja sisko! Olemmehan mekin vain huonoja ja heikkoja ihmisiä, mutta on Jumala kuitenkin antanut meille niin paljon hengenvaloa että siitä sinullekin voimme jakoa tehdä. Suokoon Jumala, että ne murut, joita jaella voimme, kasvaisivat, karttuisivat ja monenkertaisen hedelmän kantaisivat.

Ystävänä siis teidän luoksenne sydänmaalaiset saavumme, ystävän käden teille tarjoamme ja veljellistä kanssakäymistä lupaamme. --

Rovastin puhetta seurasi pitkä hiljaisuus, jota ainoastaan tulen hiljainen sohina ja kaukaa järveltä kuuluva yölinnun laulu miellyttävästi hämmensivät.

Sydänmaalaisten sydämistä oli rovastin kauniisti puhuessa viimeinenkin pelko paennut. Yhä lähemmä kokkoa olivat he puheen aikana hiipineet ja koettivat mieliinsä painaa joka sanan minkä puhuja puhui. Tuntui oikein niinkuin kesäyön autereinen taivas olisi korkeammaksi kohonnut, ja entistänsä valoisammaksi muuttunut. Monen sydän oli niin liikutettu, että kyyneleet silmiä kostuttivat.

Pappilan nuori maisteri lopetti tuon ihanan hiljaisuuden, viskaamalla tuleen täyden sylen kuivia risuja, joita kyläläiset olivat kalliolle kantaneet. Kun liekit räiskien ja säkeniä korkealle heitellen, ilmaa nuoleskelivat, alotti opettaja virren, johon kyläläiset taitonsa mukaan osaa ottivat:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Aurinko maamme puoleen, lähestyy lähemmin, Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks.

Taas linnut laulujansa, visertää kauniisti, Myös eikö Herran kansa, Luojaansa kiittäisi. Siis, sielun Herraa kiitä, nyt riemulauluilla, Hän iloittaa ja täyttää, meit' armons' lahjoilla."

Kauniisti kaikui virsi kesäyön hiljaisuudessa. Tulen hulmuilevat liekit ja yölinnun yksinäinen ääni säestelivät sopusointuisasti kansanjoukon laulua, joka niinkuin temppelin kuorilta kajahti alas kaukaisiin saloihin.

Kun virsi oli laulettu, astui maisteri kivelle ja puhui nuoruuden koko innolla ja lämmöllä, mutta samalla niin suurella vakaumuksella, että sanojen täytyi väkisinkin kuulijoihin painua.

Maisteri puhui isänmaanrakkaudesta, isänmaan onnesta, puhui valistuksesta ja sivistyksestä, joita ennen kaikkia isänmaa pojiltaan ja tyttäriltään kaipaa, ja jotka juuri ovat sen voima, sen tuki ja turva, ja lujin perusmuuri, joita ei mikään horjuta eikä kaataa mahda.

Maisteri lopetti puheensa innokkaalla kehoituksella, että jokainen mies ja nainen katsomatta varallisuuteen ja säätyyn, koko Sydänmaan kylä, yhtyisi yhteen, yhdessä pimeyden valtaa vastustamaan ja yhdessä valistuksen ja sivistyksen tietä kulkemaan. Yhteen liittymällä se voima kasvaa, tarmo varttuu ja into mielet elvyttää. Yhteisvoimin, saman innon nostattamina ne suurimmatkin esteet voitetaan ja syvimmätkin kuilut tasataan. Liittohon siis veljet ja siskot, liittohon koko Sydänmaan kansa pimeyden valtaa vastustamaan! Liittohon nuoret ja vanhat, liittohon palvelijat ja vapaat, ja korkealle, siniselle taivaalle viirimme kohotkoon!

Opettaja alotti laulun:

"Jos sydän sulla puhdas on, Jos mieli vakaa, pelvoton, Niin yhdy meihin, tänne jää, Ja pyhä vanno vala tää: Tää Suomenmaa mun toimen saa Sen eestä vaan mä ainiaan Teen työtä saakka kuolemaan."

Kirkolta tulleet saivat sen melkein yksin laulaa, sillä sydänmaalaiset sitä tuskin olivat ennen kuulleetkaan. Mutta näiden silmistä näki, suun jäykästä jälittelemisestä huomasi, että sydän seurasi mukana, että mieli olisi tehnyt lauluun koko innolla yhtyä ja laulaa niin, että vuoret olisivat siihen kaikuna vastailleet.

Innostuneina ennen tuntemattoman rakkauden mieliä ylentäen, kokoilivat nuoret vankkoja kantamuksia puita, kuivia katajia ja kaikellaista helposti palavaa risua ja kantoivat tuleen, joka aina korkeammaksi nousi, yhä voimakkaammaksi ja hulmuilevammaksi kasvoi; kierteli pitkänä torvena vaaleansinistä taivasta kohti ja heitteli palavia kekäleitä kauaksi vuorelle.

Se oli niinkuin sydänmaalaisten vastaus pidettyihin puheisiin ja lausuttuihin kehoituksiin heille. Laajentamalla tulta, kohottamalla sen liekkejä yhä korkeammalle, tahtoivat he puolestaan lausua, että valoa ja valistusta mekin haluaisimme ja isänmaan onneksi työskennellä tahtoisimme.

Kun opettaja oli lausunut lennokkaan, sydämeen käyvän runon, nousi rovasti kiveltään, jolle istunut oli ja puhui kansalle:

Minä ymmärrän sydämenne ajatukset, minä näen teidän kyyneltyneistä silmistänne, kirkkaasti hulmuilevasta tulestanne, että valoa, sydämen valistusta te kaipaatte. Antakoon Jumala meille apunsa, antakoon hän valonsa meidän pimeihin sydämiimme loistaa. Antakoon hän meille voimaa, antakoon tahtoa ja tarmoa, intoa ja yksimielisyyttä, että voisimme keskeisessä sovussa, yhteen liittyneinä, käsikädessä käyden, valon ja valistuksen tietä kulkea, että yhteisin voimin onnen viiriä taivaalle kohottaisimme... Nouskoon viirimme korkealle, heilukoon se päämme päällä että tulevatkin polvet sen viitoittaman tien näkisivät!

Rovasti alotti virren ja koko kansanjoukko siihen voimakkaasti yhtyi.

"O Herra siunaa Suomen kansa Suo sille runsas armosi Se kaikis että vaiheissansa, Sun oma kansas olisi! Suo uskollisuus vakuus meille, Menestys elämämme teille!"

Virren mahtava sävel kaikui kauas yli Sydänmaan kylän, suuriin saloihin. Vaarojen seinät sen vielä takasin vuorelle kaiuttivat ja yölinnun laulu laaksosta sitä ihanasti säesteli.

Yhdessä sitä sitte kylään palattiin. Kenenkään ei tehnyt mieli jäädä kevytmielisesti yötä vuorelle jatkamaan. Hiljalleen, toverillisesti puhellen kuljettiin kesäyön kaihoisassa valossa, nuoren lehdon tuoksuessa ja yksinäisen linnun oksaltaan laulaessa.

Ennen eroamistaan kutsui rovasti kansan seuraavana aamuna samalle vuorelle yhteiseen kokoukseen ja Jumalanpalvelukseen.

Sydänmaassa ei sellaista juhannusyötä ole ennen vietetty.

Aurinko oli jo nousemassa. Sydänmaalle sarasti uuden päivän koitto.

-- -- --

Seuraavana päivänä kokoontui Sydänmaan kansa paljon lukuisampana kuin illalla kokkovuorelle. Joukossa nähtiin vanhuksia, harmajahapsia, nuoria, elämänkeväässä kulkevia miehiä ja naisia.

Rovasti piti saarnan, puhuen päivän tekstin johdosta. Hänen saarnansa päättyi rukouksella, että Jumala antaisi valonsa meidän sydämiämme valistaa, niinkuin se koko luontoakin valaisee ja lämmittää.

Saarnan loputtua piti opettaja innokkaan ja lämminhenkisen puheen, painaen siinä mieliin, ettei mitään valistusta, ei mitään todellista isänmaanrakkautta, eikä oikeata valoa voi sillä kansalla olla, joka väkijuomia nauttii ja siveettömyydessä elää. Raittiiksi siis koko Sydänmaan kansa, raittiiksi miehet ja naiset! Silloin vasta se onnen viiri, se valon ja valistuksen lippu vankkana keskellämme seisoo.

Kun oli välissä muutamia lauluja laulettu, otti maisteri puheenvuoron, yhdisti kaikki ennen pidetyt puheet yhteen, ja ehdotti, että nyt, kun näin hyvä tilaisuus on saapunut, perustettaisiin yhteinen seura, jonka tarkoituksena juuri tulisi olemaan kaikkien niitten hyveitten perille ajaminen, joista puheita on pidetty. Yhteenliittymällä toimitetaan sellaisia töitä, joita yksilö ei milloinkaan voisi toimittaa. Koko Suomen kansa se on koleat korvet perannut ja maan viljavaksi pelloksi muokannut; yhdessä se on vihollinen maasta ajettu ja yhdessä ne ovat ihanat laulumme laulettu. Yksilö ei näitä olisi milloinkaan toimittaa voinut. Lyökäämme siis kädet kätehen, sormet sormien lomahan ja liittohon valon ja valistuksen puolesta pimeyden valtaa vastustamaan!

Maisterin ehdotus hyväksyttiin. Seura perustettiin ja annettiin sille nimeksi "Sydänmaan tähti". Maisteri valittiin seuran kaitsijaksi ja muut toimihenkilöt kyläläisten keskuudesta. Seuraan liittäytyi heti miltei koko Sydänmaan kansa, joten nuori seura täysivoimaisena alotti toimintansa.

* * * * *

Sydänmaan tähti on vuoden innokkaasti työskennellyt ja saanut viettää ensimäisen vuosipäivänsä. Tulokset seuran toiminnasta ovat jo silmään pistävät ja elämä kaikinpuolin kylässä suuresti muuttunut.

Vanha rovasti on vieläkin "Sydänmaan tähden" koossapitävänä voimana, lämmittävänä ja ohjaavana henkenä.

Pastori ja kirkonkylän opettaja ovat käyneet niin usein kuin tilaisuus on sallinut Sydänmaalla puheita ja esitelmiä pitämässä. Rovastin kehoituksesta ovat kirkonkylän sivistystä ja valistusta saaneet henkilöt käyneet oikein joukolla apuansa "Sydänmaan tähdelle" antamassa. Vaan muita innokkaampana työskentelee maisteri seuransa etupäässä. Kesäiseen aikaan, jolloin hän itse on kotona, hommaa hän luentokursseja hyödyllisistä ja tarpeellisista aineista, pitää kotikoulua, jossa sadoille lapsille ja aikuisimmille kyläläisille opetusta jaetaan. Talvisin sovittaa hän kulkunsa kotiseuduille niin usein kuin voi, eikä koskaan silloin unohda Sydänmaata, vaan aina poikkeaa sinne sivistyksen ja valistuksen kylvöä kartuttamaan.

Yhteisvoimin onkin Sydänmaalle saatu runsassisältöinen lainakirjasto ja lukutupa. Pitkinä puhteina ja joutoaikana kokoontuvat kyläläiset, nuoret ja vanhat, kirjallisuutta ja sanomalehtiä viljelemään. Siellä sitä sitte keskustellaan päivän polttavimmista kysymyksistä, keskustellaan taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista; ihaillaan suuria miehiämme, ja heidän töitänsä kunnioituksella kerrotaan; ihaillaan suuria ja eteviä kirjailijoita, joiden teoksia kilvan luetaan.

Opettajan innokkaan ja uutteran työskentelyn kautta on saatu lauluseura, joka pitää kokouksissa yllä virkeätä mieltä, kohottaa sieluja sävelien ihanaan maailmaan ja levittää Väinön kanteleen kaikua Sydänmaan synkkiin korpiin.

Rovasti ja pastori pitävät vuoronsa mukaan raamatunselityksiä taloissa, joihin aina koko kylä, niin nuoret kuin vanhatkin kilvan rientävät. Tällaisiin tilaisuuksiin valmistaa "Sydänmaan tähtikin" ohjelmansa, joka kerta kerralta kasvaa, varmistuu ja yhä omintakeisemmaksi muuttuu. Nämä tilaisuudet muodostuvatkin lopulta oikeiksi juhlahetkiksi, oikein jalostaviksi ja sielua virkistäviksi kokouksiksi, jotka pitkiksi ajoiksi jättävät mieliin jalostavaa tunnetta ja kehittävää ajatusta. Jokaisella on näihin vapaa pääsy, talokkaat antavat silloin tällöin vapaehtoisia lahjoja, ja pitävät hyvän huolen siitä, että palvelijat niihin aina pääsevät osaa ottamaan.

* * * * *

"Sydänmaan tähti" on viettänyt viidennen vuosipäivänsä. Paljon on edistystä kylässä tapahtunut. Kansakoulu, opin ja valistuksen ahjo, kohoaa uljaana ja majesteetillisena Sydänmaan tummien kuusien lomista, kohti korkeata sinitaivasta. "Sydänmaan tähden" alotteesta se siihen nousi. Yhteisvoimin, yhteisin ponnistuksin se siihen kohotettiin; kilvalla kirvestä heilutettiin, ja salvos salvokseen kilvalla liitettiin. Sydänmaan sydämenä se nyt siellä seisoo. Sinne nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät, askeleensa ohjaavat. Se on avoinna kaikille. Kättänsä se jokaiselle tarjoaa ja valistuksen ja sivistyksen vainiolle se työmiehiä kasvattaa.

Nuoren opettajan innokas toiminta on kyläläisiin tarttunut. Sankat lapsiparvet siellä päivin opetusta nauttivat. Illoin ja pyhäpäivinä siellä vanhat mielipiteitään vaihtavat, ja nuoriso käy sivistyksen kylvöä itselleen kartuttamassa. Unohtuneet ovatkin entisajan siveettömät huvitukset ja teot. Harvoin tapaa päihtyneitä kylällä, ikävät kuulumat, joita ennen Sydänmaalta kerrottiin, ovat kokonaan vaijenneet. Yleinen varallisuus ja hyvinvointi ovat suuressa määrässä kasvaneet. Palvelusväen vuotuiset säästöt talletetaan kunnan yhteisessä säästöpankissa, henkivakuutuksia otetaan, ja osuustoimintaa kaikilla aloilla harjoitetaan.

Elämä näyttää niinkuin suuren sisarusparven elämältä. Samanarvoisina, yhdenvertaisina siinä toimivat isäntäväki palvelijoittensa keralla, vanhat nuorien ja nuoret vanhojen mukana. Ja kun rovasti kylälle saapuu, ottavat sydänmaalaiset hänet, niinkuin oman hyvän isänsä vastaan. Kaikkia hän ilman eroituksetta puhuttelee, kaikille hyvyyttänsä jakelee eikä ketään poies luotaan peloita. Esimerkki kulkee nopeasti ylemmästä alempaan, vanhemmasta sisaruksesta nuorempaan ja tulee Sydänmaalle aivan tavaksi.

Kun "Sydänmaan tähti" vietti kymmenettä vuosipäiväänsä, oli rovastikin sinne saapunut ja puhui kyläläisille:

Suuria muutoksia, jopa oikeita mullistuksia, jos niin sopii sanoa, on Sydänmaalle tapahtunut siitä hetkestä lukien, jolloin ensikerran täällä kävin. Synnin ja pimeydenvalta silloin täällä vielä lepäsi kuin rauhoitettu eläin pesässään. Valoa ja valistusta ei kaivattu, tuskin sen voimasta, sen olemassa olosta tiettiinkään. Ikävät kuulumat uudistuivat yhä taajemmin: Kirkossa joskus käytiin, vaikka kuitenkin niin perin harvoin. Täällä elettiin niinkuin pimeässä huoneessa, jonne valoa ei mistään tullut.

Rovasti kiitti Jumalaa, että kuitenkin se hetki Sydänmaalle koitti, jolloin valon ja valistuksen viiri saatiin näille metsäisille saloille pystytetyksi. Paljon on innokasta, väsymätöntä työtä tarvittu sen lipun pystyssä pitämisessä. Oma voimamme olisi sittenkin ollut turha ja mitätön, ellei Jumala olisi apuansa ja siunaustansa antanut. Hän se on ollut oppaamme, Hän se on johtanut näin suuret ja lukuisat joukot valon ja valistuksen viiriä taivaalle kohottamaan.

Nouskoon se vieläkin korkeammalle, liehukoon laajalti yli Sydänmaan salojen ja kootkoon se ympärilleen koko kansan, tämän suuren ja rakkaan Suomen kansan.

Eläköön valo ja valistus synnyinmaamme syrjäisimmilläkin saloilla! Eläköön!

Opettaja esitti puheen perään laulun, johon koko kansajoukko voimakkaasti yhtyi:

"Uus ajanjakso alkaa jo -- korpein helmassa. Käy suusta suuhun siellä nyt kuiskina: "Oi ällös, veikko, sisko, sä hengen yöhön jää, Vaan valost', ihanteista uutt' etsi elämää! -- -- -- Ja sydänmaiden joukot nyt nuoret yhtyvät, Ja päivätyöhön suureen, jalohon ryhtyvät. Vapise, öinen valta. Nyt viime hetkes lyö! Nyt poistetahan vihdoin vuossatain synkkä yö.

Nyt kolkot korvet kaikki valolle vallataan. Ja valon tieltä maahan kaikk' esteet tallataan, Eik' ennen nuoret joukot nuo ai'o levähtää, Kun paheen peikko sortuu, tuo julma tuhatpää.

Eik' ennen taisto taukoa, -- ei tau'ota se saa! -- Kun ohdakkeista puhdas on hengen viljamaa;

Ei ennen, kunnes poissa yö kokonansa on, Ja valon valtaistuin on kukistamaton. -- -- -- Niin kauas siis kun välkkyy siniset Suomen veet Ja Suomen salot siintää ja Suomen harjanteet, Niin kauas ihanteiden nyt lippu liehukoon, Ja kootkoon nuoret kaikki se valon taisteloon!"

KEVÄISIÄ TUNTEITA

Suurilta saloiltani minä sinua Maiju huudan ja huhuan... Minä huudan päivän iltaan painuessa, aamuauringon saloani tervehtiessä; mutta minun ääntäni et sinä sittekään kuule.

Ja kun päivä korkeimmilleen nousee, kun se pilveen peittyy ja silmänsä minulta salpaa... silloinkin minä sinua Maiju huhuan ja huudan...

Mutta sinä et huutooni vastaa... Vaarojen kupeet minun ääneni kertovat, levittävät sen laaksojen pohjiin, kaukaisiin metsiin kulettavat ja kanssani kilvan huhuilevat.

Vaan sinä et sittekään kuule...

Luulisin etten tarpeeksi huutaisikaan, luulisin ääneni liian heikoksi, luulisin laaksoon väsyvän, elleivät nuo metsäiset vaarat huutoani matkisi ja ääneni vahvuutta todistaisi.

Joudu Maiju, joudu! Riennä, kevät on jo suurilla saloillani... Maiju...!

Minä odottelen... kuulostan salolle, laaksojen pohjiin, vaarojen kupeita kuulostan... vaan sinun ääntäsi, sinun askeleitasi Maiju minä en mistään kuule...

Tyhjää on kaikki, hiljaisuuteen sammuu salo, kun ääneni kaiku vuorilta palaa...

Mutta sittekin minä sinua huudan ja huhuan. Korkeille kiville, epätasaisien vaarojen rinteille minä nousen ja käsieni torvesta huudan. Maiju... Maiju-uu -- vastaa vaara ja sitte minä kuulen vielä sekavaa kaikua, laakson mölinää, kunnes viimein tyyni hiljaisuus ympärilleni palaa...

Et siis kuule... et tahdo tänne salojeni helmaan tulla... et minusta välitä, etkä alakuloisia laulujani kuulla viitsi... et kukistani huoli... et salojani nähdä tahdo, etkä kaukaisia vaarojani katsella.

Voi... tyhmä olet...

Tulisit... tulisit Maiju...

Täällä saisit sinä pääsi metsäkukilla puettaa, saisit suuren saloni morsiamena kulkea kuni haltiatar suuri ja metsien riistaa paimentaa. Linnut sinulle täällä onnea laulaisi, metsä laulaisi, tuuli kasvojasi suutelisi ja koko tuoksuva kevät sinut syliinsä sulkisi.

Etkö Maiju saloni pyhää rauhaa rakasta, sen hiljaista yksinäisyyttä lemmi ja toisinaan pauhaava mylvinää ihaile?

Maiju... Maiju... joudu, riennä! Kevät on jo saloilleni saapunut, vuokko tekee terää ja laululintujen suuret parvet metsiköissä helistää. Joudu, joudu! Käteni minä sinun käteesi ojennan, sinulle onnea ja autuutta laulan ja sydämeni sinun sydämeesi vuodatan.

Silloin me yhdessä näitä suuria saloja kulkisimme, yhdessä taivaan korkeutta katselisimme ja Luojan hyvyyttä kiittäisimme.

Tuonne koivikon helmaan, tyynen metsäjärven rannalle minä sinut mökilleni saatteleisin. Siellä me sitte yhdessä eläisimme, yhdessä metsäjärvien tyyniä pintoja ruuhellamme piirtelisimme ja ijäisestä onnestamme loppumattomat laulut laulaisimme...

Aamuin me peippoa koivikossa kuulisimme, käkeä kuusenlatvoissa kukuttaisimme; illoin päivänlaskua vaaroiltamme katselisimme ja satakieltä lehdossa laulattaisimme...

Oi Maiju! Täällä meidän elämämme onnea olisi... täällä me niinkuin metsälammin sorsat rauhassa eläisimme... eikä meidän onneamme kukaan kadehtia tietäisi...

Aina kun kevät saloilleni saapuu, minä sinua Maiju huudan ja huhuan. Minä huutelen vaarojen kupeilta ja laaksojen pehmoisilta pohjilta minä sinua huhuilen. Helluntai-kokkoni minä kevätyön hämärään sytytän, juhannustulia vaarojen harjoilla sinua varten poltan ja tuloasi odotan.

Salojeni kevät kulkee huomaamattani ohi niinkuin hento, liipoitteleva perho, joka äänettömästi kukasta kukkaan kulkee ja sitte tietämättäni silmistäni katoaa... Saapuu kesä... Silloin minä vielä sinun tuloasi odotan, kukkiani kukitan ja lintujani sinua varten laulatan. Vaan kun et sinä silloinkaan saloilleni saavu, saapuu musta syksy ja luminen talvi. Kukkani silloin kuihtuu, laulut salolta sammuu ja minun odotettu onneni hankiin jäätyy...

* * * * *

Kun siis kevätkuita jälleen saloilleni saavut, kun aurinkosi korkealle taivaalle kohotat ja kevättuulesi puhaltaa annat; kun mahlat maasta nostat ja laululintujen parvet takaisin saatat, saata silloin kaukainen onneni, kaukainen lempeni luokseni leikkimään, kevättuulia kanssani halailemaan, keväisiä salojani kupeillani kulkemaan ja sinistä taivasta metsäisiltä vaaroilta katselemaan.

Saavuthan sinä Maiju silloin...

HUVIMATKA

Kun sanomalehtipoika aamulla oli lehden verstaaseen tuonut, otti Jaakko, vanhin oppilas, ennen muita sen käteensä ja kovalla äänellä luki etusivulta seuraavan ilmoituksen:

"Höyrylaiva Neptun III tekee huviretken Tampereelle ensi lauantai-iltana kello 9. Hinta edestakaisin laivassa 3 mk., proomussa 1 mk. 50 p. Soittokunta mukana."

Mitä sanotte pojat! Lähdetäänkö? -- kysäsi Jaakko samaan menoon.

-- On tässä vielä miettimisen aikaa enemmän kuin puoliviikkoa -- huomautti Jussi.

-- Eikä tiedä millainen sattuu olemaan ilma -- lisäsi Timo.

-- Ja kuinka on pyöreitä ja kiliseviä taskussa -- tuumi Jouko.

-- Mutta minä sitä melkein lähden -- vakuutti Jaakko.

-- Minä seuraan sinua jos satun saamaan nättiä tyttöjä mukaan -- lausui veitikka silmässä Lasse, äsken leivottu kisälli.

-- No se nyt on selvä, että kyllä sinä niitä saat.

-- Tulee niitä sinne ilman hakematta ja pyytämättä.

-- Tulee, vaan minä en huoli kaikista.

-- Noo, ainakin se Lissu tulee.

-- Ja muusta se Lasse ei kuulu välittävänkään.

-- Suu soukemmalle, pojat!

-- Niin... "kas mun tätä".

-- Lissun sinä kuitenkin mukaasi viet.

-- Suu soukemmalle, muuten panen virkun laulamaan!

Lasse oli tavallisesti pahin irvileuka ja kiusantekijä milloin vain toisten tytöt olivat puheena. Mutta omastaan hän ei sallinut sanottavan sitä eikä tätä. Toiset eivät kuitenkaan aina hänen uhkauksistaan mitään välittäneet, vaan venkailivat ja vetkuttelivat asiat mitä hullunkurisemmaksi ja naurettavammaksi suinkin saattoivat.

Käsikähmä siitä tavallisesti lopuksi syntyi, tuollainen "kovakouraisen leikillinen", jolloin usein verstas mullin mallin väännettiin ja alakynteen joutunut työnnettiin ovesta, toisinaan ikkunastakin pihalle.