Part 2

Kehoitusta noudatetaan, joten sienien kaupustelijoita on talossa myötäänsä. Vaan siitä huolimatta ottaa isäntä kaikki vastaan ja maksaa entisen kurssin mukaan. Mutta jos useita samalla hetkellä sattuu tulemaan, tahtoo se kurssi silloin väkisinkin laskea. Eikä siinä ole myöjilläkään mitään sanomista, kiittävät kun saavat tavarastansa eron. Toisinaan, milloin korit sisältävät nuo kaksi luvatonta sienilajia, vaikka siinä joukossa olisi hyviäkin, palauttaa ne Salmela niine hyvineen, joten myöjälle tavallisesti tulee matka takapihalle.

Sienikauppoja tehdessään tuntee Salmela itsensä vähän noin niinkuin "pikku patruunalta", jolle kaikki tuovat, joka kaikille antaa ja maksaa ja jota jokainen kunnioittaen katselee. Ja mitä laveammalle hänen kauppa-alansa alkaa ulettua, sitä selvemmäksi tämä "patruunitunne" hänessä kasvaa. Toisinaan luulee jo kuulevansakin tuon ihanan sanan, joka nostattaa heleän punan poskille niinkuin helmeilevä viini...

Eräänä aamuna kuuluu vaimoväen puolelta paha kielenkäyttö. Lattiaa laastessa on tavattu suuret määrät valkeata, liikkuvaista tavaraa, jota, kun ruvetaan tarkastelemaan, nähdään kaikkialla tuvassa, yksinpä piisissä ja -- ruoka-astioissakin.

Isännän sienet tuomitaan kaikkein pahimpaan paikkaan ja isäntä itse sen pahimman paikan viereen.

-- Hyi, ihan minua ylönannattaa! -- kirkasee Sanna ja viskaa luudan palavaan takkaan. Palakoot sinne! Hyi kumminkin!

-- Ptoo, ptoo!

Mutta kun Salmela kuulee mistä on puhe, astuu hän rauhallisen näköisenä tupaan. Vaimoväen kielenkannat heltiävät yhä hellemmällä ja suu päästää ulos minkä sisu suinkin sallii -- ja paljon se salliikin. Salmela ei kaikkia jaksa kuullakaan, ei ennätä sanoja tarkkaamaan, sillä hänelle muistuu mieleen sunnuntainen sauna. Hän tarkastaa sienet, nähdäkseen miten se asia oikeastaan on. Mutta kun huomaa, ettei sienillä mitään pahaa hätää olekaan, huomauttaa Salmela leikillisesti, etteivät ne muutoin madonlakkia olisikaan ja että kyllä sitä tässä maailmassa paljon matojakin syödään.

Iltapäivällä sai Salmela koota ensimäisen valmiin sadon. Se oli hänen afäärissään merkkitapaus, jonka muistoksi sopi tehdä hyvä "suutari". Ja tavallista tuimempi se tehtiinkin.

Mutta miten paljon olivat sienet kuivattuaan muuttuneet. Pienen pieniksi mykeröiksi olivat suuremmatkin supistuneet ja niin keveiltä tuntuivat kuin syystuulen ajamat kellastuneet lehdet.

Salmela pisteli sienet suurella mielihyvällä nauhaan ja järjesti ne yhdensuuruisiin nippuihin, joten paljon muistuttivat venäläisiä "vesirinkelivyyhtejä". Sitte asetteli hän niput puntarin noukkaan. Salmela sen jo huomasi, ettei niistä mitä 10:ntä kiloa lähde, vaan ei kuitenkaan niinkään vähään luullut jäävän, kuin mitä sitte todellakin tuli.

Sieniä oli vain 1 kilo ja 100 grammaa.

Salmela ei ollut silmiänsä uskoa.

Hän haki vaimonsakin katsomaan, mutta siihen samaan tulokseen sitä lopultakin tultiin.

-- No eihän nyt hullumpaa, kuka olisi uskonut! -- ihmettelee emäntä.

-- Hyvinkin se 5 markkaa kilosta tarvitaan -- tuumii isäntä ja pistää sienet uudelleen puntariin. Vaan samaan se puntari nytkin tasapainon ottaa, joten sieniä on vain 1 kilo ja 100 grammaa.

-- Noo... kannattaa tämä kauppa sittenkin. Tuolta katosta niitä vielä lähtee ainakin 3 kiloa ja enkä heistä montaa penniä ole maksanut. Joo, joo... kannattaa se sentään... joo, joo -- vakuuttelee Salmela ja on hyvissään kun senkin erän sai. Pääasia näin alussa olikin hänen mielestään vain se, että yritys onnistui.

Salmela toimittaa niput kuivaan paikkaan ja itsekseen tuumii, miten seuraavana syksynä tulisi liikettään melkolailla laajentamaan. Ottaisi oikein vakituisen ihmisen, joka pitäisi huolen sienien ostosta, kuivaamisesta ja muista mahdollisista asianhaaroista. Ja koska talossa on kaksi riihtä, saisi toista käyttää sienien kuivaamiseen. Antaisi vielä kirkkoon kuulutuksen, että tuoda sieniä Salmelaan, ja ansaita siten hyvät summat. Talvella pitkinä puhteina, olisi hyvää aikaa keksiä paremmat keinot sienien kuivaamisessa ja miten ne mahdollisesti saisi raskaampina pysymään.

Tällaista "sienifapriikkia" ei Salmela tiennyt koko Suomessa olevan, tuskinpa niitä tapaisi ainoatakaan maailmassa.

Olla sellaisen ensimäinen perustaja, ensimäinen alkuunpanija, se se olisi jo enemmän kuin tavallista. Siitä jo koko maallemme nousisi kunnia ja maine. Ja hän -- Eljas Salmela -- olisi sen nostattaja ja kohottaja.

"Fapriikille" hakisi hän sitte patentin, joten toinen ei saisi jälittelemään ruveta. Sitäpaitsi kieltäisi hän kaikilta kuolevaisilta pääsyn "fapriikiin", niin etteivät sen salaisuuksista tietoa saisi. Työväki mestariin saakka olisi tietysti vannotettava. Alussa tosin pitäisi itse puuhata mestarina ja opettajana, vaan kun ne toimet voisi toisille jättää, eläisi sitte vain "patruunina". Tämä nimitys tulisikin silloin ihan itsestään, ja jos joku tyhmä ei sitä tietäisi, tahi ei muistaisi, voisi häntä siitä mukavasti muistuttaa.

Nämä ihanat, pilventakaiset unelmat uudistuvat aina sitä taajemmin, mitä suuremmaksi kuivattujen sienien paino kasvaa. Ja kasvamista se päivä päivältä tekee. Miltei joka päivä saa Salmela kuivia sieniä lankaan juoksuttaa. Kun nippu on valmis, punnitsee hän sen muutamaan kertaan ja laskee kokonaispainon ennen punnittujen sienien kanssa. Hitaasti se tosin nousee, mutta nousemiseen päin se on, ja siihen se Salmela nyt _aluksi_ tyytyy.

Uusia sienimatkoja tehdään väen kanssa aina tuon tuostakin. Sienikauppiaita poikkeaa taloon tavallista taajemmin, joten tuvan katto on kuin "nuijalla lyöty". Paikkapaikoin siinä killuu sieniä monessa kerroksessa, niin että mustaa kattoa tuskin näkyy.

Salmela on uuteen toimeensa täydellisesti innostunut. Hän tietää säntilleen sanoa, milloin tuo ja tuo lanka kuivamaan nostettiin ja mistä siis kulloinkin on ensiksi valmista tavaraa odotettava. Hänen ulkoiset aistinsakin ovat tällä alalla jo niin pitkälle kehittyneet, että hänestä todella voi paljon toivoa. Mitä tulee Salmelan ulkomuotoon, tiedämme, että sekin on sitä laatua, joka varsin hyvin soveltuu tehtaanisännälle, patruunille ja -- miljonäärille...

Mutta Salmelan hommalle tuli sinä syksynä vähän ennenaikainen loppu. Syyskuun halla nousi aholle ja turmeli kauniit sienet. Hallaa jatkui moniaita öitä peräperään, joten sienien saanti kerrassaan katkesi. Kattoon ei enää noussut uusia, vereksiä sieniä, vaan vähenivät vähenemistään sitä myöten kun kuivaamaan ennättivät. Ja kun viimeinen lanka tyhjennettiin, tuntui se Salmelasta ihan liian ennenaikaiselta, mieli olisi tehnyt enemmän, _paljon_ enemmän.

Naisväestä -- lukuunottamatta emäntää -- oli tämä tavaran loppu sanomattoman hauskaa. Pääsi noista ainaisista, ilettävistä madoista, siitä hajusta ja moskasta, mikä aina tuvan täytti. Oikein tuntui mukavalta, varsinkin Sannasta, kun sai tuvan taas monesta aikaa pistää hyvään siivoon.

* * * * *

Sienet ovat nyt rahaksi muutettavat. Siinä se on tärkeä ja samalla vaikein puoli asiasta. Salmela tuumii ja tuumii, miettii ja seuloo tehtävänsä kaikilta mahdollisilta puolilta. Ajattelee lähettää sienet Pietariin... mutta kelle?... Matkustaisi itse ja veisi mukanaan, vaan siinäkin ovat monet pulmat ja vaikeudet. Lähteä sinne muukalaisten joukkoon, ymmärtämättä yhtään ainoata sanaa, se se pani ajattelemaan. Tässä muistuivat vielä Salmelalle ne monet jutut, joita Pietarista oli kerrottavan kuullut. Saattaisi se käydä hänelle niinkuin kävi sillekin ukolle, tahi sille ja sille... joo, joo, kyllä se hyvinkin saattaisi.

Mutta siinä välissä taas muistuu Salmelan mieleen tulevaisuuden suuret toiveet. Ajatuksen täyttävät ihanat "patruunitunnelmat", tuottavat tehtaat mestareineen, työntekijöineen, ja hän -- Eljas Salmela -- niitä kaikkia korkeammalla.

Mutta se on kuin kylmää vettä niskaan, äskeisille turhille mielikuville.

Hänkö muka putkaan ja sen semmoisiin. Hui, hai!... Pistäkööt, pistäkööt... koettakoot... tulimmainen... hiivatissa... vai olisinko minä sellainen jurko... sellainen vaskanaama...!

Salmela lössähtää velttoon nauruun, napsauttaa sormiansa ja sitte tupaan huutaa:

-- Katseleppa Sanna sieltä vajasta oikein puhdas ja iso laatikko!

-- Mitä isä sillä?

-- Katsele, katsele, minulla on siihen vähä sänttäämistä.

-- Sellainenko pakkilaatikko?

-- He niin!

Sanna hakee laatikon ja tuoda remppuuttaa sen tuvan portaille. Kun isäntä joutaa, ottaa hän laatikon huostaansa ja painuu sen kanssa jyväaittaan. Tiukkaan vetää hän oven perässään kiinni, sytyttää kynttilän ja ryhtyy toimeensa.

Pitkistä, jykevistä vaarnoista nostelee hän sienivyyhdit, asettelee ne vielä kerran puntariin, pistää painoluvun muistiinsa ja sitte retkauttaa koko röykkiön laatikkoon. Tämä temppu onkin useita kertoja toistettava, kunnes seinä on sienistä tyhjä ja laatikko kukullaan täynnä.

-- Hiivatti kumminkin... sakramenska -- sanoo Salmela, kun huomaa sienien vieläkin keventyneen. Nätisti 25 kiloa... Noo, on siinä sittekin 125 markan tavara. Joo... ptoo...

Kun Salmela on saanut kauneimmat ja puhtaimmat sienet näkösämpään paikkaan päälle, sovittelee hän laudat paikoillensa ja naulaa ne lujasti kiinni.

-- -- --

Salmela on päättänyt lähteä Pietariin. Valmistukset tehdään suurella kiireellä. Ja kun väki utelee isännän matkaa, selittää emäntä, että sattui tulemaan asia Helsinkiin.

-- No vai Helsinkiin, ihan ulkomaille, jopa se isäntä nyt kulkee -- ihmettelee joku.

-- Miten sinne osanneekin?

-- Rautatietä kaiketi ajannee?

-- Junalla se kuuluu menevän -- sanoo Sanna.

-- Saa siellä olla varuillaan ettei huku, on se semmoinen suuri rykelmä.

-- Semmoinen kuin 100 kirkonkylää, sanotaan -- tietää muuan.

-- Siellä sitä on nurkkaa ja nulikkaa -- päättelee Jussi.

Salmelan matkavalmistukset vaikuttavat suuremmoisesti väkeen. Kunnioituksella ja suurella ihastuksella katselevat he isäntää, milloin tämä kiireissä puuhissaan näkyviin tulee. Seuraavat silmillään, minne tämä vain kulkemaan sattuu, ja itsekseen tuumailevat, että jo se isäntä uskaltaa. Sanomattoman hyvä olisi myös tietää asia, joka noin pitkälle matkalle ajaa. Salaperäisinä, silmännurkkien takaa kurkistellen, he selville koettavat päästä; vaan kun eivät siinä onnistu, päättelevät, että kaipa tuo asiansa tiennee.

Syksyinen pimeys lepäili vielä mailla, kun Salmela vaimonsa saattamana, eräänä aamuna ajaa huristaa asemalle.

Parasta on pantu ylle, mitä vaatevarastosta on löydetty. Valkea "simisetti" kuulastaa päällysvaatteen alta ja kahdeksankulmaisesta "taulusta" on vihreä nurkka pantu näkyviin. Hampaissa kytee vankka sikaari, josta savu pehmeinä ja keveinä möylyinä jättäytyy jälelle ja leviää hyvänhajuisina haikuina pitkin maantietä.

Emäntä muistuttelee alkumatkalla, että otitko sen ja sen mukaasi ja panitko rahaa riittävästi matkaan. Salmela vakuuttaa hyvinkin tulevansa rahojen puolesta juttuun, kun ainakin runsaan satasen saa Pietarissa nostaa. Ja niinkuin kautta rantojen selittelee emäntä, miten talvipalttoon päällinen on huonoksi käynyt ja miten silkki on rumaksi virttynyt. Salmela, emännän suureksi iloksi ymmärtää tarkoituksen ja lupaa tuoda Pietarista uuden silkin ja hyvän musliinikankaan.

Kun juna porhaltaa asemalle, heittää Salmela jäähyväiset vaimollensa, muistuttaa siinä vielä tulostaan ja sitte vaunuun nousee.

* * * * *

Salmela saapuu Pietariin. Matka on onnellisesti ja hauskasti kulunut, lukuunottamatta pientä seikkailua tullimiesten kanssa Valkeasaaressa.

Asemalle tultua, pistäysi näet Salmela ulkona, jolla ajalla lukossa oleva matkalaukkunsa oli kannettu tarkastuspaikkaan. Kun Salmela palasi vaunuunsa, eikä matkalaukkuansa löytänyt, nosti hän aika elämän.

-- Kuka se täällä varkaana liikkuu. Jumaliste, kuka se on! -- huutaa hän ja lyö jalkaa laattiaan.

Matkustajat selittävät asian ja neuvovat Salmelaa kiireesti menemään tullimiesten pakeille. Helposti hän sieltä matkalaukkunsa saikin ja hyvissään sen heti vaunuunsa takasin kantaa.

Loppumatkalla sattuu Salmela saamaan seuraansa erään teräkalujen terottajan. Hän on venäjää taitava mies ja muutenkin omaa hyvän puhelahjan. Salmela kertoo asiansa miehelle ja pyytää häneltä tarpeellisia neuvoja. Mies lupaa heti paikalla opastaa Salmelaa ja toimittaa sienet kaupaksi.

Pietarin asemalla vaihtaa Salmela osan rahoistaan rupliksi ja kopeekoiksi. Oppaan avulla pääsee hän jotakuinkin selville, missä suhteessa on Suomen raha Venäjän rahaan, jotta siten paremmin voisi hintoja arvostella. Sienilaatikko otetaan pakaasitoimistosta, tullimiesten sen ensiksi avattua ja tarkastettua. Opas hakee ajurin, molemmat nousevat sienilaatikon päälle ja siinä sitä ajetaan suureen, meluisaan ja muuten raskaan näköiseen kaupunkiin.

Salmelalla on mainio tilaisuus tuosta sienilaatikon harjalta katsella Pietarin suurta ja valtaavaa liikettä. Opas selittää ja huutaa minkä kieli kerkiää ja ääni jaksaa. Hiljaista puhetta siinä ei kuulla; melu ja rattaitten kolina on siksi voimakas. Salmelan koko ruumis näyttää suurelta kysymysmerkiltä, jota eivät oppaan parhaatkaan ponnistukset vastailemisessa ja tietojen antamisessa saa tyydytetyksi. Yhä komeampia ja aina korkeampia kivitaloja tulee vastaan, joten Salmelan kummastus ja ihmettely on sitä suurempi. Ja kun sivuutetaan Newski, ihan pelottava tunne nousee pitkin ruumista, nähdessä nuo suuret tykit, joiden mustat, ammottavat kidat laajaa ja pitkää katua vallitsevat. Nyt vasta alkaa Salmela käsittää, mikä suuri merkitys on oppaalla. Se on kuin luotsi joka pauhaavassa myrskyssä opastaa laivan ohi tuhansien karien. Olisi tuo opas nyt hänet jättänyt, silloin hukka olisi perinyt. Keskellä pauhaavaa, jyrisevää elämää joka kulkee katuja, niinkuin voimakas virta, siinä olisivat monet vaarat ja vastukset olleet vaanimassa. Mitä syvemmälle kaupunkiin painutaan sitä enemmän antautuukin Salmela oppaansa valtaan.

Jo saavutaan Pietarin keskiosaan. Suurien basaarien eteen pysäyttää ajuri hevosensa; sienilaatikko nostetaan kadulle ja kyyti maksetaan. Salmela huomaa heti, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Tavattoman korkeat läjät kaikellaisia hedelmiä ja herkkuja täyttävät pitkän pitkät basaarit. Oppaansa avulla kantaa hän laatikon sisälle ja kaupan teko alkaa.

Venäläiset kauppiaat piirittävät sienilaatikon ja opas esiintyy Salmelan puolesta myyjänä.

Salmela ei ymmärrä puheesta ainoatakaan sanaa; mutta hän helposti arvaa, että kaupan teko on kysymyksessä ja siksi itsekin siihen kiinni tarttuu.

-- Puhdas on tavara kun ulpukka! Sopii sitä katsellakin -- sanoo Salmela ja nostaa nipun venäläisten eteen.

Mutta ihan Salmela vaalenee hämmästyksestä, kun venäläiset räjähtävät suureen nauruun. Siitä sekavasta molinasta, mikä naurua seuraa ei Salmela muuta ymmärrä kuin viittaukset ja vertaukset mustiin ja rumannäköisiin sienivyyhteihin, jotka onnellisen näköisinä basaarin telineillä roikkuvat. Salmela käsittää, että nuo viittaukset eivät ole eduksi hänen kauniille sienilleen.

-- Mitä hittoa nuo molottavat? -- kysyy hän malttamattomana oppaaltaan.

Vaan kun opas ei heti jouda vastaamaan, loppuu Salmelan kärsivällisyys ja hän joukkoon huutaa:

-- Katso mitäs katsot, hyvä on tavara! Vissisti puhdasta ja kuivaa... Hiivatissa... ptoo!

Mutta kun opas saa asiasta täydellisesti selvän, kääntyy hän Salmelan puoleen ja nähtävästi suuresti harmissaan kertoo keskustelun menon:

-- Eivät huoli teidän sienistänne. Täällä ei sellaisia osteta. Tuollaisia niitten pitäisi olla. Teidän sienenne olisi pitänyt panna suolaan ja sellaisina tuoda.

Venäläinen kauppias tulee uudelleen selittelemään, antaa pari sientä Salmelalle ja puhuu, että tällaisia niitten pitäisi olla.

-- Tuhannen hiivattia, nämähän ovat lehmänsieniä!... Hyi saakeli, kuka tuollaisia suuhunsa pistää -- räväyttää Salmela ihmeissään.

Opas selittelee jälleen, että ainoastaan tatteja venäläinen kuivailee. Tällaisista se sienisoppansa ja muut herkkunsa valmistaa. Suolaan olisi teidän pitänyt nämä laittaa. [Syötävistä sienistä kuivataan ainoastaan tatit, muut pannaan suolaan tahi muulla tavoin valmistetaan.]

Mutta Salmela ei saa päähänsä, miksi eivät hänen sienensä syötäväksi kelpaisi. Hän toivoo, että ainakin jotain niistä maksettaisiin ja sentähden sanoo oppaalleen:

-- No mitä nuo maksaisivat?

Opas puhuu taas pitkän rupeaman kauppiaitten kanssa, kääntyy sitte entistä toivottomampana Salmelan puoleen ja sanoo:

-- Eivät ne maksa mitään. Jättää kyllä saatte koetteeksi, jos ostaja sattuisi.

Suomalainen mahtisana kajahtaa Salmelan suusta kaikessa karkeudessaan voimakkaammin kuin tuskin koskaan ennen venäläisessä basaarissa. Hän polkee jalkaansa kiviseen maahan ja syytää suustaan mitä somempaa ja sopivampaa muistamaan sattuu. Siinä saivat kuulla kunniansa asiaan kuuluvat ja kuulumattomat. Olisi siinä kotipitäjän lautamies, opettaja tahi joku muu, tietäisi kerrankin saaneensa.

Salmelasta tuntuu siltä, niinkuin koko maailma häntä nyt kiusaisi ja virnistelisi. Heikkarisoikoon! Tulimmainen!... huudahtaa hän, ja mieli tekisi pyyhkäistä silmien edestä kaikki, tehdä sileätä ja tasaista, ja ja... Mutta onneksi Salmela huomaa, että hän onkin kaukana kodistansa, kaukana tutuilta kyläkujilta, kaukana kotiraittilta, jossa nuorempana usein voimiakin koeteltiin. Tieto, että hän on keskellä Pietaria, tuo muistoon sarjan ennenkuulemiaan juttuja, joita jo siellä kotona oli pelolla ajatellut.

Salmela tyyntyy sisäisen voiman pakottamana ja sanoo oppaalle:

-- Viedään sienet muualle.

-- Taitaa olla turha yritys -- vastaa tämä.

Vaan oppaan jarruttaminen ei auta; laatikko otetaan ja kannetaan toisiin samankaltaisiin osastoihin -- mutta yhtä huonolla onnella.

-- Jättäkää sienet tänne, kyllä rahat tulevat perässä, jos kauppa kerran syntyy -- ehdottelee opas.

-- En perhana vieköön jätäkään -- ärjäsee Salmela. -- Söisivät ja paistaisivat kun ilman saavat. Ennen minä ne upotan Nevaan!

Salmela ei malta sienistänsä erota, joiden kokoomisessa ja kuivaamisessa on niin paljon aikaa ja vaivaa hukannut. Ajurin kärryille nostetaan laatikko ja sitte yhdessä oppaan kanssa asemalle ajetaan.

Salmela onkin jo saanut enemmän kuin tarpeekseen Pietarin elämästä. Kotiin, sinne kauas, kauas pitäisi hänen heti päästä. Ikävältä ja oudolta se elämä jo Pietarissa tuntuu, ja päivä niin pitkältä kuin viikko kotona. Vaan kauaa ei Salmelan odotella tarvitse. Ensimäisessä junassa hän Suomeen palaa, täysinäinen sienilaatikko pakaasissa -- mutta ilman silkkiä ja musliinikangasta.

"SYDÄNMAAN TÄHTI"

Sydänmaan kylä on suurien metsäkulmien takana Hämeessä.

Penikulmittain on sinne kirkolta huonoa, kolkuttavaa tietä, joka toisin paikoin kahlailee yli märkien nevojen, toisinaan nousee louhoisien ja jyrkkärinteisien vaarojen kupeita.

Sydänmaalaiset elävät omaa elämäänsä synkillä saloillaan. Muun maailman menosta he vähän tietävät, sillä harvoin sieltä matkoja asutuimmille maille tehdään.

Sydänmaan kylä on tuota vanhaa, hämäläistä mallia, talo talon kyljessä. Likanen raitti kulkee mutkitellen huoneustojen sivuja. Syksyin, keväin on se vahvan liejukerroksen peittämänä; talvisin sijoittelee lumipyry vankkoja nietoksia siihen ja siihen mutkaan, sitä ja sitä seinustaa vastaan ja niin korkeita, että tuskin ylimmät ikkunaruudut saattavat päivän valon huoneisiin laskea. Kesäiseen aikaan tomuaa ja pölyää raitti niin että on yhtenä pilvenä, varsinkin silloin, kun likaset ja puoleksi alastomat lapsilaumat vannetta lyövät, tai kun kylänmiehet kokoontuvat kiekkoa heittämään ja keilaa kaatamaan.

Siinä sivussa sitä nähdään paljon muutakin elämää. Siinä tanssitaan, lyödään korttia, pidetään hurjaa elämää ja tapellaan läpi kesäiset yöt. Pimeinä syysöinä puhkoilee hurjistunut joukko akkunat sisälle ja tekee kaikellaista ilkeätä vallattomuutta.

Toisinaan siinä ottelevat miehet, toisinaan naiset; väliajoilla koettelevat voimiansa navetanväet ja silloin tällöin karsinabassot mörähtelivät lapsien suureksi kauhuksi. Kun lisäksi tiedämme, että yleinen siivo, puhtaus ja järjestys taloissa sisäpuolella ovat jotakuinkin samaan tapaan, saamme ehkä selvän kuvan Sydänmaan kylästä ja sen asukasten elämäntavoista.

* * * * *

Kesä on saapunut Sydänmaan suurille saloille. Juhannus on kynnyksen yli astumaisillaan, joten suuri puuha ja häärinä on juhlaa vastaan otettaessa. Tavaraakin on tuotettu kaupungista asti, joka onkin harvinainen tapaus, eikä uudistu muulloin kuin suurien juhlien seutuvissa. Viinojakaan ei ole unohdettu, eihän toki, vaan ovat ne tiensä jokaiseen taloon löytäneet.

Ei ole hyvä vieraan sellaisina aikoina Sydänmaalle mennä. Pelolla sinne silloin ruununmieskin ajaa jos nimittäin on pakollisia asioita. Muussa tapauksessa jättää hän matkansa ja toimittaa asiansa toisina aikoina ja toisia teitä. Jälestäpäin kyllä kuuluu puheita ja ikäviä juttuja sydänmaalaisten suurista urotöistä ja verisistä tappeluista y.m., mutta vähittäin nekin unhoon jäävät, joten Sydänmaalta taas moniin aikoihin ei kuulu mitään erityisempää.

Tulossa oleva Juhannus näytti tulevan entistänsä ehompi. Valmistukset olivat siihen suuntaan, että jotain erityistä oli tapahtuva. Uhkauksia ja kostontuumia oli useita tiedossa. Olipa aikomus pistäytyä naapurikylässä ja lämmittää juhannussauna siellä tavallista kuumemmaksi.

Huhut sydänmaalaisten valmistuksista olivat kulkeneet kirkollekin. Pitäjään vasta hiljattain muuttanut rovasti sai asiasta tiedon ja lupasi mikäli mahdollista, estää tuollaisen törkeän ja synnillisen juhlanvieton.

Poliisivoima tarjoutui mukaan, vaan rovasti kivenkovaan kielsi avustuksen siltä taholta. Seuralaisekseen otti hän vaan poikansa, nuoren maisterin ja pitäjän kansakoulun opettajan.

Näiden kera lähti rovasti Sydänmaalle koluamaan. Sinne saavuttuaan, tekivät nuoret ja vanhat jo kokkovuorelle lähtöä. Juhannustulet olivat ensin sytytettävät, sitte vasta käytiin muuhun ohjelmaan käsiksi.

Rovasti pysäytti hevosensa erään torpan pihalle ja siitä sitä sitte lähdettiin nousemaan kokkovuorelle.

Jo leimahti liekki korkealle taivaalle, heitteli kekäleitä ja kuivia palavia oksia kauaksi alas rotkoon. Sydänmaalaiset päästivät silloin tavanmukaisen huudon, niin kovan ja voimakkaan, että se kuului pitkien selkien taakse ja kauan kaikuili vuorten seinien välillä. Sitä seurasi elämä ja mölinä sellainen että korvia särki. Hanurin soittaja istuikse ilokivelle, otti pelin polvellensa ja kiihkeä tanssi alkoi. Siinä sitä hyllyilivät miehet ja naiset, vanhemmat loikoilivat sivummalla omissa toimissaan ja lapset pitivät iloista elämää kokkovalkean ääressä.

Vaan kauaa eivät tanssijat hyppiä saaneet, ennenkuin rovasti seuralaisineen saapui vuorelle.

Yleinen hämmästys valtasi kaikkien mielet. Tanssi taukosi kuin itsestään. Jokainen koetti parhaansa mukaan etsiä piiloista paikkaa itselleen.

Rovastin ja hänen seuralaistensa katseet tuntuivat niinkuin olisivat ne sydänmaalaisia polttaneet.

-- Älkää peljätkö, älkää väistykö rakkaat ystäväni -- alotti rovasti lempeällä mutta samalla voimakkaalla äänellä. -- Tulkaa lähemmä, kokoontukaa tulenne ympäri ja ottakaa meidät ystävinä joukkoonne.

Sydänmaalaiset alkoivat alakuloisen ja aran näköisinä lähestyä loimuavaa kokkoa, jonka yhdelle sivulle kirkolta saapuneet vieraat olivat asettuneet.

Rovasti astui lähemmäksi väkeä ja alotti puheensa:

-- Kaunis on Sydänmaan luonto näin kesäisenä yönä, kauniit nuo järvet, metsät, pellot, tuolla laaksossa allamme. Kaunis on koko tämä armas Suomi, ihana oma synnyinmaa, jonka Jumala meille antanut on. Emmekö siis kiittäisi, emmekö ylistäisi Luojaa, emmekö kiitosvirttä hänelle laulaisi ja emmekö tulia hänen kunniaksensa, hänen ijäisen valonsa osotteeksi vuorillemme sytyttelisi.

Sydänmaan nuoret ja vanhat! Juhannustulenne tuossa loimuaa heitellen liekkejään korkeata taivasta kohti ja te itse olette saapuneet kesäyön ihanuutta, suuren juhlan muistoa sen lämmittävän valon ääreen viettämään. Viettäkää juhlaanne, sytytelkää tulianne ja lyökää kuivia puita ett'ei liekki lakkaisi, valo vuoreltanne sammuisi. Sytytelkää, sytytelkää ettei pimeys valoa voittaisi.