Part 1

KANERVAISILTA KANKAHILTA II

Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.

Akseli Salokannel

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson'in kustannuksella, 1905.

SISÄLLYS:

Salmelan sieni-afääri. "Sydänmaan tähti". Keväisiä tunteita. Huvimatka. "Pikkujussi". Katri.

SALMELAN SIENI-AFÄÄRI

Hän on yrittävä ja muutenkin aikaansaseuraava mies, tuo Eljas Salmela.

Uskollisesti hän kuntansa asioita hoitaa ja hommaa; ahkeraan istuu kokouksissa ja suurta suuta siellä pitää. Luottamustoimia on hänelle uskottu. Istuu jäsenenä kansakoulun johtokunnassa, vaivaishoitohallituksessa ja on valittu kirkkoraadin jäseneksi, mikä kunnia vain harvoille kuolevaisille sattuu. Sitäpaitsi ottaa hän osaa lukemattomien komiteain istuntoihin.

Ja niissä onkin Salmela mies paikallaan. Hänellä on niskaa, on vatsaa ja selkää ja paljon pehmeätä paikkaa, niin ettei kesken istumaan väsy. Sanalla sanoen on Eljas Salmela mies, jolla on näköä ja kokoa ja jonka läsnäolo herättää kunnioitusta komitea- ja hallintopöytienkin ääressä.

Eljas Salmela on myös ahkera sanomalehtien lukija. Vieras huomaa sen heti, astuessaan hänen kamariinsa. Peräseinällä on vahvoja kasoja luettuja lehtiä; on erityinen koukku, johon Salmela sujauttaa tähdellisemmät uutiset ja ilmoitukset.

Ja kun sattuu oikein "ekstra" pala -- niinkuin hänellä on tapana sanoa -- lukee hän sen moneen kertaan, leikkaa irti, ja tuumii ja seuloo asian joka puolelta perin pohjin. Kun asia alkaa selvitä, napsauttelee Salmela sormiansa, kävelee lattian ristiin, rastiin ja maiskauttaa pitkiä sylkiä lattialle, välittämättä siitä, missä ne lopullisesti paikkansa löytävät.

Tällaisina hetkinä ei Eljas Salmela ympärillään mitään huomaa. Saattaa siinä pistäytyä vieras ja hyvän aikaa seistä noljottaa, ilman että Salmela sitä tuskin huomaakaan. Kokonaisia kohtauksia toimittelevat talonväet näinä hetkinä, jolloin isännyys kamarissa "pasteerailee".

* * * * *

On muuan Elokuun päivä.

Isännyys on taas tuuminut pitkät rupeamat; kävellyt lattian pitkin ja poikki moneen kertaan ja jättänyt märkiä jälkiä sinne, tänne, uudenpuoleisille matoille.

Mutta vihdoin hän napsauttaa lujasti sormiansa, hyökkää tupaan ja varmalla äänellä vaimolleen huutaa:

-- Eukkoo, eukko, se asia on taas selvä. Vaan arvaapas mikä asia?

-- Kuka sinun asioitasi arvaa -- vastaa emäntä pilkallisella äänellä.

-- Asia on selvä kuin seinä, helposti sen arvaa jos vähänkin "najuaa".

-- Sattuu olemaan parempaa toimittamista -- huomauttaa emäntä kuivasti ja yhä tuimemmin painaa kirnun mäntää.

Salmela istuutuu pitkän pöydän päähän ja hetken mietittyään sanoa tokasee:

-- Väki lähtee iltapäivällä metsään. Toimita voisi pyttyyn ja laita ruoka pöytään.

-- No mitä sitä nyt metsässä... ja koko väki? -- ihmettelee emäntä.

Mutta Salmela ei kuuntele vaimonsa kysymystä, vaan yhä varmempana jatkaa:

-- Katsele sinä Sanna sieltä vajasta niitä koppia.

-- Minkälaisia ne pitäisi olla? -- kysyy Sanna.

-- Väli sillä! Koppa kun koppa!

-- No mutta ukko, mitä sinä oikein meinaat, sano edes asia! -- tiuskasee emäntä.

-- Mitäs minä muuta kun että lähdemme tästä sienimetsään. Mätänemään se jumalanvilja onkin ennen jäänyt ja jalkoihin sotkettu.

-- Sieniäkö aijot syömään ruveta? -- kysäsee ihmeissään emäntä.

-- Syömme tietysti, ja myömme mitä ei itse tarvita.

-- En ainakaan minä pistä madonlakkia suuhuni. Usko se!

-- Ellet sinä pistä, niin toiset pistävät.

-- En minäkään... ptyi! -- sanoo Sanni ja sylkäsee piisiin.

-- Halustakin syötte kun se aika tulee, vaan minä pahoin pelkään, että ne silloin luiskahtavat parempiin suihin.

-- Mitä sillä tarkoitat? -- kysyy emäntä.

-- Minä ne lähetän muille maille ja pistän rahat taskuuni.

-- Kuka sellaisia ostaa! Oletko hullu!

-- Ostetaanpahan, minulla on varma tieto.

Emäntä on rahanahne ihminen ja kun huomaa Eljaksen totisen naaman, kysäsee kuin ohimennen:

-- Kuka sitä sinulle kertoi?

-- Lautamies kertoi, ja tiesi vielä hinnankin.

-- Mitä tuo sanoi?

Salmela hiljensi ääntään ja puhui melkein kuiskaamalla:

-- Lautamies sanoi, että Pietarissa ostetaan kuivattuja sieniä ja maksetaan 5 markkaa kilolta.

-- Herran tähden! Vai 5 markkaa! Olleeko totta! -- riemastuu emäntä.

-- No älä nyt huuda -- varottaa isäntä.

-- Ihmeellistä! Sienistä 5 markkaa kilolta.

-- Niin, täytynee se lautamiehen puhe olla tosi. Ja oli siellä sitäpaitsi muuan virkamies Pietarista, joka selitteli samaa asiaa.

-- Mutta mahdannetko osata kuivata? -- kysyy emäntä, nähtävästi jo hyvän joukon asiaan innostuneena.

-- Kuuluvat siellä Venäjällä pistelevän rautalankoihin, jotka sitte jättävät puunoksiin, auringon kuivattaviksi.

-- Vai ei muuta... Mutta ethän sinä sieniä tunnekaan... ja eivät ne kaikki syötäviksi kelpaa.

-- Kaikki kuuluvat kelpaavan, paitsi tuo suuri, punalakkinen, valkopilkkuinen kärpässieni. Ja syövät ne sitäkin, vaikka valmistus sanotaan olevan aivan toisenlainen.

Voi kirnussa kerääntyy jo pieniksi palleroiksi, jotka emäntä kerää ja pudottaa suureen pyttyyn, jossa ne suolaa ja tiiviiksi sotkee. Tarkkaan kuuntelee hän siltä Eljaksen puhetta ja toisinaan mielihyvissään mukaan naurahtaa.

-- Kuinkahan paljon noita mahtaa kiloon sopia? -- kysäsee emäntä.

-- Sitte se nähdään -- vastaa isäntä.

-- 20 kiloa olisi jo 100 markkaa -- huomauttaa emäntä.

-- 40 kiloa olisi 200, ja 100 kiloa tekisi jo 500 markkaa. Mikä sievonen summa -- puhelee innostuneena Salmela.

-- Tällaisena köyhänä aikana olisi 500 markkaa jo aika raha -- vakuuttelee emäntä.

-- Oon... onhan se.

-- Kun se lautamies ei ole ruvennut.

-- Jaako kokoomaan sieniä?

-- Niin, sanon kun ei ole ruvennut kokoomaan ja laittamaan Pietariin.

-- Vasta se sen kuulikin, tällä viikolla.

-- Kunhan ei vain ruvenne, ahne on miehekseen ja rahan ottaa vaikka mistä.

-- Kai se sen ottaa, kai, kai... Mutta toimitapas ruoka pian pöytään että saa soittaa ruoalle -- kiirehtää isäntä ja lähtee ulos.

Kun ruoka on pöydässä, juoksee Sanna aitan seinustalle ja soittaa oikein hartiavoimilla. Iloissaan hirnahtavat hevoset pellolla ja kuopivat maata, tietäen että päivällisloma on tullut heillekin.

Laulun jolinalla tulee väki taloon. Miehet paiskaavat lakkinsa orsien päihin ja naiset valuttavat huivinsa hartioille. Sanna lennättää pöydälle höyryävän soppavadin, johon puolitusinaa puulusikoita upotetaan ja kukkuralastissa palautetaan suuhun.

-- Syötyä lähdemme kaikki metsään -- sanoo isäntä, istuutuen pöydän päähän aterioimaan.

-- Mitä metsässä?... Heinäaikana! -- kysäsee vanhempi rengeistä.

-- Sienestämään, ja oikein joukolla.

-- Mitä hittoa se isäntä sienillä meinaa? -- mokeltaa muuan, suu täynnä ruokaa.

-- Ja meinataanko niitä oikein syödä? -- ivailee Jussi.

-- Jussia varten niitä pitäisi hakemaan lähteä -- sanoo isäntä ja iskee toisille silmää.

-- En pistä häntä suuhuni vaikka söisi minut.

-- Kyllä tällainen vuosi opettaa syömään sieniäkin -- muistuttaa isäntä valavana.

Kun päivällinen on syöty, ja muutama minuutti päälle levätty, herättelee isäntä väen ja niin sitä lähdetään metsään.

Ruisvainion pientaretta sitä kuljetaan perätoukuria kuin köyhäntalon porsaat, noustaan yli vanhan kaskiaidan ja painutaan Salmelan suureen hakaan.

Ennen joukon hajaantumista, antaa isäntä tarpeellisia neuvoja ja ohjeita, selittää millaisia sieniä pitäisi ottaa, ja mistä _hän_ luulisi parhaiten niitä löytyvän.

Mutta tuskin on Salmela puheensa päättänyt, kun Jussi jo tulla lennättää, suuri kärpässieni kädessä.

-- Otetaanko isäntä tällaisia? -- kysyy hän.

-- Hittoako sinä sellaista kyselet. Se on myrkkysieni, ei sitä syödä.

Karttaakseen turhaa kyselemistä, ottaa isäntä sienen ja nostaa sen ilmaan, sekä suurella äänellään kuuluttaa kaikille sen kelpaamattomaksi.

Vaan Jussi ei enää kuulutuksia kuuntele, hän on löytänyt tavattoman suuren lehmänsienen ja rientää isännältä kysymään:

-- Syödäänkö sitä näitä?

Salmela tuntee sienen, ottaa sen käteensä ja palottelee pieniksi paloiksi.

-- Eihän kai se tämä mikä myrkkysieni liene, vaan en luule, josko sitä silti syödään -- puhelee isäntä. Sitte kuuluttaa hän kovalla äänellä, että antaa sen _lehmänsienen_ olla maassa, lehmien ruokana. Toiset kertovat isännän määräyksen ja Jussi huutaa niin että haka möläjää:

-- Antaa sen lehmänsienen olla mullien ruokana! Mutta aina kun uusi sienilaji löydetään, tuodaan se isännän tarkastettavaksi, joten melkein aina on joku sientään "tutkituttamassa". Salmela on pahemmassa kuin pulassa tutkittaviensa kanssa. Hänen tietopiirinsä, mitä tulee sieniin, on vähän niin ja näin. Mutta Salmela luottaa lautamiehen neuvoon, että ota mitä otat, kun et vaan kärpässientä ota. Ja sen perusteella hän hyväksyykin kaikki mitä vastaan tulee, paitsi kärpäs- ja lehmänsientä.

-- Tietääkö isäntä mikä se tämä sieni on? -- huutaa Jussi, kantaen suurta, vetistä sientä Salmelalle.

Isäntää jo harmittaa tuo yhtämittainen kyseleminen. Mutta hän tahtoo säilyttää arvonsa, niin ettei siihen ainakaan Jussi hampaineen kiinni pääse. Salmela ottaa sienen ja hyvin tuumaavaisena sitä tarkastelee.

-- Tämä on Genoveevansieni -- sanoo hän viimein juhlallisesti.

-- Genoveevansieni... näitäkö se Genoveevakin siellä metsässä ollessaan söi? -- kysyy Jussi ihmeissään.

-- Niitä se kuuluu syöneen -- vakuuttaa isäntä.

-- Genoveevansieniä minäkin sitte tahdon syödä... vai söi se näitä... Genoveeva... Genoveeva -- puhelee Jussi itsekseen ja painautuu metsään, enemmän sellaisia löytääkseen.

Mutta Salmela nauraa makeasti hyvin onnistunutta keksintöään.

Kun korit ovat täyttyneet, palataan taloon ja ripustellaan sienet kuivamaan. Isäntä noutaa puodista rautalankaa, kiinnittää toisen pään seinään ja irtonaisesta päästä sujauttelee sieniä lankaan. Raskaimmat eivät tahdo siinä pysyä, vaan putoa lotkahtelevat tuhansiksi pirstaleiksi maahan... Jussin Genoveevansienet ensimäisinä. Vaivalla ja varovaisuudella saadaan vihdoin sienet lankaan, joka pitkänä kuin kuivausnuora kiertelee pihaa, poiketen toisinaan nurkkaukseen, toisinaan puunoksaan ja mihin milloinkin, tukipaikkaa hakemaan.

Siinä niitä katsellaan ja kurkistellaan kuin äsken leivottuja leipiä vartaissaan. Naapuritkin poikkeavat ihmettelemään tätä varsin uutta ja paikkakunnalla ennen kuulumatonta hommaa. Ivaillen ja naureskellen siitä toisensa perään poistuvat ja kotonansa tuumivat, että jo se Salmela on kumma mies, kun aikoo ruveta väelle madonlakkia syöttelemään. Saituri ja tarkka mies. Minä en heitä vaan suuhuni pistäisi, en jo...

Nauroivat ne kyläläiset usein Salmelalle vasten silmiä ja ujostelematta sanottavansa sanoivat. Mutta levollisena se Salmela vastaan tuumi, että mies se on, joka viimeiseksi nauraa ja että naurakaahan vielä parin kuukauden perästä. Naurakaa silloin, joo, naurakaa, joo joo.

Salmela ei varsinaista tarkoitustaan, sieni-afääriään, kenellekään ilmaissut; kielsi vielä kivenkovaan vaimoansa ja Sannaa asiasta sanaakaan puhumasta.

-- -- --

Illalla levolle mennessä otti Salmela vaimonsa kanssa sieni-afäärin jälleen puheeksi. Hän selittelee ja laskee moneen kertaan, miten kerrassaan kannattava ja tuottava tämä homma on. Varmaa lukua kuitenkaan ei vielä voinut sanoa, miten paljon sienet kuivattuina painostaan menettävät. Mutta ainakin yhden kilon kuivia, luuli Salmela 10 kilosta tuoreita saavansa.

-- Osapuilleen oli meillä ainakin 75 kiloa sieniä, joista siis minun laskuni mukaan pitäisi tulla 7:n ja puoli kiloa kuivia, ja se jo olisi rahassa sama kuin 37 markkaa 50 penniä. Hee eukko, mitä sinä sanot, kannattaako homma?

-- Hyvin kannattaa tällaisena aikana, jos vaan laskusi paikkansa pitävät.

-- En ainakaan suurta virhettä luulisi laskuissani olevan.

-- Mutta jos eivät kelpaisikaan...

-- Varmasti kelpaavat! Sieni kun sieni ja Pietarissa niitä tarvitaan julmat joukot.

-- Hyvä olisi, tavattoman hyvä -- tuumii emäntä ja kääntyy kyljelleen.

Salmela koputtaa tuhat piipustaan, asettaa sen sänkyä vastaan nojaamaan ja vielä kauan siinä valveillaan sieni-afääriänsä tuumailee.

-- -- --

Mutta seuraava päivä oli ensimäinen pettymysten päivä Salmelan afäärille.

Aamulla, kun talossa herättiin, putoilee vettä taivaan täydeltä. Sienet lupottavat pitkässä langassa hyvin onnettoman ja kurjan näköisinä. Jussin Genoveevansienet ovat viimeiseen saakka tipahdelleet liejuiseen maahan; muuan tuki on pettänyt, joten suuri osa makaa vedessä.

Salmelan ei tee mieli koskea koko tavaraan. Häntä harmittaa ja suututtaa; odottavasti katselee taivaan merkkejä eikö siitä jo sade pian lakanne. Taivas on kuitenkin ihan kauttaaltaan harmaan, tasaisen pilven peitossa, joten odotteleminen tuntuu varsin toivottomalta... Ja sitä myöten kuin vesilampareet pihassa lisääntyvät, sitä myöten se isännän mieli mustenemistaan mustuu.

Harmistuneena palaa Salmela kamariinsa, ja vaimollensa tuumii, että olisi se vesi jo täksi vuotta riittänyt. Mutta aamukahvia juodessaan, keksii Salmela uuden keinon.

-- Kuules eukko -- puhuu hän -- sano sille tytölle että panee saunan lämpiämään.

-- Näin aikaseen! -- ihmettelee emäntä.

-- Niin, minä vien sienet saunaan.

Emäntä antaa käskyn Sannalle, ja isäntä lähtee keräämään sienet pihasta ja kantaa ne saunaan. Siellä upottelee hän rautanauloja saunan seiniin, niin korkealle kuin suinkin ulettuu. Pitkän langan katkoo hän siksi pitkiin pätkiin, että ne hyvin toisesta seinästä toiseen ulettuvat. Naulaan kiinnittää hän sitte langan, varovasti sen sienillä täyttää ja vihdoin vastaisella seinällä olevaan naulaan kiinnittää. Samat temput uudistuvat siksi, kunnes kaikki sienet ovat "katossa".

Salmela antaa Sannalle vissit määräykset, miten saunaa on lämmitettävä: Ensi alussa hiukan, mutta sitämyöten kun sienet alkavat kuivua, saa yhä enemmän lyödä puita pesään. Vettä ei missään tapauksessa pidä kiukaaseen heittää.

Usein käy Salmela saunassa katsomassa, onko kaikki niinkuin oleman pitää. Jos silloin sattuu pesä olemaan tyhjä, mättää hän koivuhalkoja niinpaljon kuin suinkin mahtuu. -- Salmelan mielestä saattaa jo muutamien tuntien perästä ottaa kovemmankin kuumuuden. -- Sitte koettelee hän kädellänsä ilmaa saunan katossa ja tunnustelee langoissa riippuvia sieniä. Kuumaa on ilma, tavattoman kuumaa -- mutta silti kosteata.

Poistuttuaan saunasta, jättää Salmela oven raolleen, jotta hikilöyly pääsisi ulos. Vaimolleen tuumii hän, että kuivaminen siellä nyt on, ei siinä mikä auta.

-- -- --

Salmela oli antanut kylälle sanan, että tuoda sieniä vaikka miten paljon ja minkälaisia hyvänsä, kunhan ei juuri kärpäs- eikä lehmänsieniä tuotane. Seuraavana päivänä niitä jo kannettiinkin Salmelan tupaan pari suurta korillista. Isäntä otti tavaran juhlallisena vastaan, punnitsi korit käsissään ja tuumaili mitä niistä pitäisi maksaa.

-- No mitä se muori näistä tahtoo?

-- E-en minä tiedä... antakaa mitä tahdotte. Isäntä koettelee uudelleen korien painoa, mittailee silmillään niiden suuruutta monelta eri puolelta ja vihdoin kuiskaa vaimollensa:

-- Mitä mä tuosta nyt maksan?

-- Maksa mitä tahdot... en minä tiedä -- vastaa emäntä samaan tapaan.

-- No sanokaa nyt muori mitä näistä tahdotte -- uudistaa isäntä.

-- Kyllä hyvä isäntä sen paremmin tietää... Maksakaa mitä tahdotte.

Salmela tuumii vielä hetkisen, ottaa sitte kukkaron taskustaan ja lukee sieltä muutamia kuparikolikoita eukon käteen.

-- Viekää nämä sienet saunaan ja nostelkaa siihen suureen koriin joka on lauteitten alla. Mutta varovasti, etteivät mene rikki!

Kun muori on sienineen saunapolulle poistunut, sanoo isäntä mielihyvissään:

-- Ei tässä kaupassa suuria rahasummia tarvitse liikutella... Mutta huomasitko miten puhtaita sieniä sillä eukolla oli?

-- Hyviä oli, olisi niistä saanut enemmänkin maksaa.

-- Kai olisi; mutta mitäs minä turhia, kun halvemmallakin saa.

-- Olisi tuolle eukolle sopinut antaa.

-- Jos olisin hänelle maksanut, olisivat toisetkin vaatineet saman.

Toinen kerros lankoja kiinnitetään edellisten alle. Sanna nostelee sieniä syvästä kopasta ja isä ne pistelee lankaan. Hiki juoksee pitkin Salmelan parransänkistä poskea. Sannasta tuntuu ilma saunassa pahanhajuiselta ja ilkeältä, niin että sisälmyksissä muljailee ja möyrii, jotta on heittää kaikki maalle. Kiireesti jättääkin hän saunan, kun viimeisen sienen on isälleen antanut. Vaan Salmela hajusta ja muusta ei huoli, lyö vain puita enemmän pesään ja sitte rauhallisesti katselee katossa riippuvaa tavaraa.

Tuotiin siinä viikon varrella vielä muutamia kopallisia sieniä, jotka samalla tapaa asetettiin saunaan kuivamaan.

Mutta lauantaina, jolloin hiestynyt ruumis olisi saunaa tarvinnut, täytyi isännän se nautinto väeltään kerrassaan kieltää. Rauhoittavana tuumi hän niille, jotka pahemmin nurisivat:

-- Onhan se nyt kesäinen aika ja järvi lähellä, niin että painuu sinne pesemään.

-- Ei heikkarisoikoon, kylmään veteen -- valittaa Jussi.

-- Kylmääkö, kesäsydännä... jo sinä joutavia turajat -- mörähtää isäntä jöleästi.

Napinaa ja nurinaa kuuluu pitkin iltaa. Kukin koettaa sitä omalla tavallaan ilmi tuoda, joten talon ovet sinä iltana painuvat tavallista lujempaan kiinni ja muljottavia, vihasia katseita tapaa siellä ja täällä. Ne, jotka eivät saa asiaa sisälle, toimittelevat askaretyöt hitaasti ja huonosti. Ilkeimmät kujeet keksii Jussi, joita toistenkin täytyy väkisin nauraa.

Mutta kun illallinen on syöty, tarjotaan väelle kuppi teetä, vehnäskorpun kanssa, mikä varsin hyvin riittääkin mielet tyynnyttämään.

Pyhäaamuna, kun Salmela saunassa käväsee, tekee hän surullisia havaintoja. Hän huomaa, miten sienet yhäkin ovat tuoreita, vaikka jo melkein viikon ovat saunassa olleet. Ja voi sitä näkyä, sitä näkyä; sitä liikettä ja matelemista, minkä Salmela huomaa, tarkastellessaan muuatta sientä.

-- Hyi helvetti! -- kirkasee hän ja viskaa sienen palavaan pesään. Salmela ottaa toisen, kolmannen, ja katsoo mitä hyvänsä, aina sama ilettävä näky. Lattiallakin huomaa hän joukottain samoja vieraita ja lauteilla niitä maleksii yltänään... Ptyi kumminkin!... Siinä ne nyt ovat rahat ja vaivat ja aika. Hitto heidät vieköön!

Kiireesti rapsii Salmela langat seinistä, pudottelee sienet suureen koriin, ja käy ne takapihalle tyhjentämässä. Sitte noutaa hän navetasta talikon, peittää sienet parhaan taitonsa mukaan ja muina miehinä marssii peltojansa katselemaan.

Vaan huonot ovat toiveet sielläkin. Rukiissa on jyvä vielä aivan pieni ja pehmeä, ruostetta ja torajyviä melkein joka tähässä. Kaura on monin paikoin kaatunut lakoon, jyvää on tuskin nimeksikään, ja alavammat niittymaat veden peittäminä.

Ihmekö siis, jos isäntä tyytymättömänä ja harmistuneena taloonsa palasi. Harvat olivatkin ne sanat, joita Salmela sinä päivänä puhui. Entistä tuimemman ja jylhemmän näköisenä hän kamarinsa lattian pitkin ja poikki mittaili. Kiihkeästi hän toisinaan keinutuoliinsa heittäytyi, muutamat savut puhalsi ja sitte uudelleen kävelemään yltyi.

Mutta saunassa tekemistä havainnoistaan hän ei sanaakaan puhunut.

Päivällispöydässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ainoastaan leivän möyhy ja huulien maiskaukset pitivät vanhat, äänekkäät tapansa. Jokainen käsitti selvästi, mikä tuuli oli ilmassa. Jussi, joka oli sattumalta saunassa poikennut, olisi mielellänsä ottanut selvää sienien kohtalosta ja iloinnut huomispäivän lämpimästä saunasta. Mutta hänkin aavisti, että ilmassa oli salamaa ja ukkosta, vaikkakin se viileänä ja pilvettömänä hänelle näkyi.

Mutta sitä hartaampia, sitä pitempiä ja syvempiä, oikein vatsan pohjasta lähteviä, olivat ne röyhäykset, jotka tuvassa, portailla, pihassa ja pitkin taloa päivällisen jälkeen jyrähtelivät.

-- Oikein siinä hiki pääsi tulemaan, vaikka oli istuva työ -- tuumii viattomasti Jussi ja päästää joukkoon pari vankkaa ääntä.

-- Ei sinuun hiki muulloin yritäkään -- huomauttaa joku.

-- Sama se taitaa olla sinunkin -- vastaa naurahtaen Jussi ja heittäytyy pitkin pituuttaan ruohikkoon.

-- -- --

Iltapäivällä lähti Salmela lautamiehelle kyläilemään. Siellä toivoi hän saavan asiansa onnellisesti, noin niinkuin huomaamatta, puheenaiheeksi otetuksi. Ja hyvin siinä Salmela onnistuikin. Huonoon vuoteen se keskustelu ensin kääntyi, vaan Salmela sen mukavasti siitä sieniasiaan johti, mainiten miten näin huonoina aikoina olisi entistä enemmän ruvettava luonnonantimia ruokana käyttämään.

Lautamies, joka jo sieniasiaan oli ennättänyt innostua, kävi kohta suoraan siihen ja maltillisesti virkkoi:

-- Meidän kansamme ei ole siihen tottunut. Se tarvitsee vielä monia nälkävuosia ja pitkän opetuksen, ennenkuin se lakkaa jumalanviljaa metsiin tallaamasta. Sinne ne saavat mädäntyä lukemattomat marjat ja ravitsevat sienet. Mutta eikö se nälkä joskus opettane niitäkin ravinnoksi käyttämään.

-- Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa -- tuumii Salmela -- ja sanoo samalla, että ainakin minä koettaisin, kun vaan _taitaisin_. Tässä juuri hiljattain luin sanomalehdestä, miten esim. sienistä voisi monellaisia ruokia valmistaa... Mutta konstinsa heissäkin on. Joo joo.

-- Eikä siinä suuria kuulu olevan. Opettaja tässä tuonaan sanoi, kun puhe siihen asiaan sattui, että on parasta pistää suolaan. Siitä niitä sitte saat nostella pitkän talven kuin lihaa konsanaan, ja jos herkutella tahdot, pistät pataan ja keität, tahi pannussa paistat -- selitteli lautamies.

-- Vai sanoi se opettaja niin... Taitaa tuo itsekin sieniä syödä.

-- Jokikinen päivä sanoi syövänsä. Kehui maistuvan paremmalta kuin linnunliha.

-- Suolaanko se ne panee?

-- Suolaan, ja sanoi joitakuita lajia kuivaavankin. Nyt sai Salmela vettä myllyynsä ja silmää rävähtämättä hän kysyy:

-- Missä tuo niitä kuivailee?

-- Kyökinkatossa kuuluu kuivaavan.

-- Hah ha haa, jopa nyt... vai kyökissä. Kun ei vie saunaan... ha ha haa...

Lautamies ei tiennyt siihen mitään sanoa, vaan ei Salmela sitä suuresti kaivannutkaan... Aamunen näky vielä luontoa puistatti, joten Salmela vaistomaisesti puristi piippunsa koppaa ja savun möyräillessä hampaitten välistä, sanoa jokelsi:

-- Vai kyökissä se opettaja kuivailee... Salmela johti keskustelun nyt toisille aloille, eikä sienijuttuun enää sanaakaan sanonut.

Maanantaiaamuna lähtee Salmela väkinensä sienimetsään. Viikon kasvu on ollut erittäin hyvä, sillä maa on yltä yleensä sienien peitossa. Väki on jo uuteen toimeensa tottuneempaa kuin ensikerralla, silmä tarkempi huomaamaan jo kaukaa sienen, joten korit nopeasti täyttyvät reunojansa myöten. Ja kun korit rappusten eteen lasketaan, sanoo isäntä kuin hyvikkeeksi:

-- Tänään tehdään sauna ja otetaan tavallista tuimempi löyly.

Tieto tulee yllätyksenä väelle, sillä tuota suloista sanomaa se ei voinut odottaa, varsinkaan nyt, kun täysinäiset korit jo tyhjentäjää odottivat. Ihana tyytyväisyyden leima nousee niin naisten kuin miestenkin naamoihin; mutta Salmela ei sitä kauaa katselemaan joudu, vaan kiirehtää tupaan, valmistamaan sienille kuivuupaikkoja.

Tuvassa olijain naamat venyvät pitkiksi, nähdessään isännän upottelevan rautanauloja seiniin ja kiinnittävän lankoja niihin. Vaimoväen puolelta tulee epämieluisia huomautuksia, mutta Salmela niistä ei välitä; hän kantaa sienikopat sisälle ja tyhjentää ne lankoihin...

Sieviltä ja mukavilta ne siellä katossa näyttävätkin. Oikein niinkuin ylpeillen katselevat sieltä korkeudestaan lihavat "Genoveevansienet". Toisinaan ne kuitenkin lattiassa pistäytyvät, josta hyväntahtoinen ja puhtautta-rakastava naisväki ne turvallisempaan paikkaan toimittelee.

-- -- --

Salmelan uusi yritys ei ollutkaan hullumpi. Ilokseen, sanomattoman suureksi ilokseen huomaa hän jo seuraavana päivänä miten pienemmät sienet ovat puolikuivia.

-- Heikkarisoikoon! -- huudahtaa Salmela ja hakee vaimonsa. Eukkoo, eukko, koettelepas. Pian nämä kuivuvat!

Emäntä vakuuttelee samaa ja tuumii, että ainakin noista 10 kiloa lähtee.

-- Hyvinkin lähtee... saadaanhan se... ainakin 10 kiloa -- tuumii Salmela mielihyvissään ja taputtelee vaimoansa hartioihin.

Sitte ryhtyy hän sieniä harventamaan. Ne ovatkin liittoutuneet pitkiksi pötkyiksi, joten repimällä täytyy ne toisistaan irroittaa.

Iltapäivällä, kun sieniä tuodaan kaupaksi Salmelaan, ottaa isäntä ne tervetulleina vastaan ja maksaakin oikein raavaan puoleisesti. Salmela huutaa vielä perään, että tuo nyt enemmänkin; antaa ne marjat olla maassa noukkimatta, ennättää ne saada myöhemminkin.