Part 9

Kun Matti saapui kotiin, asetti hän rakkaan toverinsa, jota oli niin monet pimeät yöt olkapäillään hellästi kantanut, nojalleen seinustalle.

Rakkaiksi olivat ne käyneet hänelle, jokaisen nappulan, jokaisen kolon ja korkeamman syyn tunsi Matti.

-- Oliko se ystävä nyt jätettävä lahoomaan ja maatumaan? Sitä tuli Matti väkisinkin miettineeksi.

Leena oli jo levolle mennyt ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun Matti tuli kotiin.

Kovasti teki hänen mieli paljastaa koko salaisuus vaimolleen, vaan pelkäsi että hän löisi koko asian leikiksi, joten jätti sen tuonnemmaksi.

Matti riisuutui ja meni levolle, eikä kauvan viipynyt ennenkuin nukkumatti oli molemmat vaippoihinsa tuudittanut. --

Matti oli taas siinä maailmassa, jossa omin silmin sai tutkia ja täydentää havaintojansa aijotusta sähkövalosta.

* * * * *

Kesä oli jo loppuun kulumaisillaan, elokuun kaihoava kuu katseli öisin autereiselta taivaalta. Syksyn läheneminen antoi hyvää kiirettä sähkövaloa perustavillekin. Mikäli työt valmistuivat, sikäli kasvoi kaupunkilaisten uteliaisuus siihen. Paljon siitä keskusteltiin ja paljon kirjoitettiin. Kukaan ei sitä unohtanut ystävälle kirjoittaessaan. --

Toisin oli Matin laita, ei hän "julkisesti" paljoa siitä puhunut. Keväinen uni oli kauheasti pettänyt hänet, syvä häpeän tunne painoi mieltä. Olihan tullut puhuttua uni Leenalle, ja hän oli sen puhunut kylällä. Ja se se juuri Mattia hävetti ja harmitti.

Arkipäivinä ei Matilla ollut aikaa katsella kaupungin ihmeitä, sillä satamassa lastaaminen ja lossaaminen vei kaiken ajan, tahtoipa viedä pyhätkin. Ja jos aikaa sattui olemaankin, käytti Matti sen parempiin tehtäviin.

Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa, mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.

Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten johtopäätös tehtiin.

Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi, miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.

Kaikki nyt näytti käyvän toisin. -- Tuolla seisoi jyvämakasiinin näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut kuparilangat toisiinsa yhdistivät. -- Matti oli luulla tuon korkean tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy höyrypannun lämmittämisestä.

-- No mikä tarkoitus noilla langoilla on? -- kysyi Matti rehelliseltä neuvojaltaan.

-- Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka sitten valaisee noissa tolppien päissä.

-- Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! -- sanoi eräs suutarin oppilas, näyttäen sormellaan sähkötehdasta.

Niin ain', niin ain', sieltä kai -- virkkoi Matti, lopetti tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi...

* * * * *

Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt erityiseksi merkkipäiväksi.

Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. -- Ikävältä nyt tahtoi mieli tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää... Muistot pimeistä syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt... ne muistot nyt lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä tehnyt... kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.

Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.

Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman päämäärää.

Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. -- Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi; mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.

Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa. Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.

-- Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä tarvitseisi nokkaansa kolhia, -- höpisi eräs joukosta.

Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä sitä ollaan."

Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.

Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.

Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli seota vastaan tuleviin. --

Kadut olivat taas tyhjät, hiljaisuutta vaan häiritsi yövartijani raskaat askeleet. Esteettömästi sai syysyön pimeys kääriä kaupungin mustaan vaippaansa; ei edes vanhat lyhdytkään saaneet sen tummuutta vaalistaa. --

Seuraavana päivänä tiedettiin että sähkötehtaan masiina oli ruvennut "ronglaamaan", ja että se "ronglasi" niin pahasti, ettei sähkövaloa saatu sinäkään iltana, vaikka insinööri, tusina miehiä perässään, hääräili hiki hatussa pitkin kaupunkia.

Jo ajatteli Matti, että koskahan tulevat pyytämään häntä ja Leenaa asettamaan vanhat lyhdyt raastuvan vinniltä entisille paikoilleen. Sillä olihan se Matsonskakin, jonka Matti oli tunnustanut viisaaksi ihmiseksi, monta kertaa vakuuttanut: "etteivät ne paljaat tolpat ikipäivänä valoa anna."

Ja kyllä se niin onkin, -- vahvisti Matti, "nauraisihan sitä jo naurismaan aidatkin."

* * * * *

Väkeä oli taas paljon kadulla, samassa humussa oli Leenakin. Matti ei ollut viitsinyt lähteä mukaan, hän riisuutui ja meni levolle. --

Sähkötehtaassa kävi kone huimaavaa vauhtia; pyörät pyörivät niin ettei silmä niitä eteensä ottanut. Virta suljettiin, ja sähkö kiisi silmänräpäyksessä ympäri kaupungin.

Häikäisevän kirkas valo leimahti lampuissa; koko kaupunki oli kuin kirkas himmeli...

-- Herra siunatkoon! Luulin ihan maailman lopun tulleen, sanoi Leena, käyden lujasti päähänsä kiinni. Huh, kuinka se tuli äkkiä, ihan peloittaa... Mutta oi hertti! onpa se kaunis ja kirkas kuin taivaan tähti! --

Kauvempaa ei Leena tuota ilman Mattia voinut katsella, hän tunki läpi taajojen joukkojen ja riensi kotiin. -- Ovessa tuli Matti, housut kädessä, Leenaa vastaan. Ei malttanut sähkövalolta sen vertaa olla sisällä, että olisi housut jalkaansa vetänyt. Rappusilta laskeutuessaan hän niihin hyppäsi ja kadulla ne "suolivyöllä" kiinni köytti. Häpeäksi tahtoi vähän käydä, kun oli niin valoisaa kaikkialla; vaan olihan paljon muitakin, jotka yhtä alastomina kulkivat kuin hän. Makuulle olivat jo ehtineet ja kiireessä ei paremmin tullut puettua. -- Matti käveli kädet housun taskuissa ja ihmetteli. Ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyäänkin tämän maailman menoa.

-- No mutta herranen aika, valaseehan ihan kuin "Naantalin aurinko!" -- huudahti Matti, ja lisäsi heti:

-- Niin tuleeko toi sieltä tornin juurelta, toi joka noin valasee?

-- Sieltä se kimnasisti sanoi sen tulevan, -- vastasi Leena.

-- Ja noita lankoja myöten se sitten kulkee!

-- Ihme etteivät langat syty!

-- Kulkekoon mitä myöten ja tulkoon mistä tahansa, mutta sanon minä sen että tavattomasti se valasee, innostui Matti puhumaan.

-- On sitä siinä vähän enemmän kuin sinun lyhdyissäsi.

-- Jaa!... ei niissä saanut lähestulkoonkaan noin kirkasta, ei vaikka olisi sydämen ruuvannut korttelin korkealle.

Mutta etköhän se ole sentään vähän liikaa tuommoinen "mopiili."

-- Niin ja eiköhän se ole syntikin, miltäs luulet kuun nyt tuon rinnalla näyttävän?

-- No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa. --

-- Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä -- huomautti Matti leikillisesti Leenalle.

-- Kun eivät vaan -- sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon -- liian korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.

-- Sanos muuta!... että se rovastikin siihen luvan antoi! -- Niin pitihän hänen tietämän.

-- Jaa--a... taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. --

-- Mitä se Matti siinä rohveteeraa, -- huusi eräs sivulla kävijä, -- eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan pistää.

-- No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja toimeen kumminkin tultiin.

-- Tultiin!... vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. --

Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen; vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. --

Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. -- --

Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä keskeyttää pyytänyt...

Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja. Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. -- Matti, -- niiden ystävä, -- sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä tupaansa valaisemaan.

XI

SAARENI

Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku saareni.

Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee. Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.

Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä kuitenkaan löytämättä.

Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja näyttävät.

Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven ne mulle näytti -- ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni. --

Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani...

Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden rauha vallitsee...

Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa nevaa ja kytösavujasi hengittää.

Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte sylihisi nukkuisin...

Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi laulamaan... Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua hyväili... Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; -- märkä oli vehreä vaippasi...

Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui -- mutta lauluaan se laulaa ei voinut...

Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää...

Mutta silloinkin olit sinä _minun_ pyhättöni!

Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.

Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa riitti... Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi, syleilyynsä sinutkin sulki...

Silloin oli pukusi niin kaunis... sinun huminasi lauloi ijäisyyden rauhaa... se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli aina niin kaihon kaihoa... vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle kertoi... tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski...

Minun pikku saareni!

Kerran sinut tahtoisin vielä nähdä, ennenkuin sieluni ijäisyyden valkamille vaeltaa. Vielä kerran tahtoisin lauluasi kuulla, aavoja nevoja ympärilläsi katsella ja kytösavuasi hengittää. Vielä kerran tahtoisin sylissäsi levätä, katsella sinistä taivasta ja tummia kuusiasi. Kerran tahtoisin polkusi juosta, tervehtiä pursupensaikkoja ja yrttiesi tuoksua juoda.

Tahtoisin silloinkin siellä olla, kun sinua usva uittaa ja pilvet taivastasi peittää. Yhdessä sitte värjyisimme, yhdessä kärsisimme ja yhdessä onnestamme laulaisimme...

Sieltä en sitte milloinkaan palaisi, sylissäsi viimeisen lauluni laulaisin ja sitte pitkän, pitkän uneni nukkuisin...