Part 8

Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan joutuvan.

Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa, antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa... Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.

-- Kulmalan miehet ja naiset -- huusi esimies hirmuisella äänellä pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut -- että te kehtaatte, ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne maalle!

Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut jääkööt pois!

Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman vaikutuksen.

Seuraukset näkyivät heti. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Tuvassa vallitsi rauhaisa ja tyyni tunnelma, niinkuin vallitsee ukkosilman jälkeen luonnossa, kun hirmuinen jyrinä pilvissä on vaiennut. Se oli niinkuin sadekuuro, joka äkkiä, aavistamatta, auringon paistaessa valutti vetensä kuivaan maahan, antaen sille ihanan tuoksun ja vihreän, puhtaan värin.

Naiset melkein pelkäsivät esimiehen julmaa muotoa, miehet mulkoilivat, sytyttelivät piippunysiänsä ja syljeskelivät pitkiä sylkiä lattiarakosiin.

Esimies huomasi puheensa vaikutuksen paljon suuremmaksi kuin mitä oli toivonutkaan. Hän melkein katui liian ankaraa esiintymistään ja koetti sitä jossain määrin lievittää.

-- Minä pyydän arv. jäseniä, niin miehiä kuin naisia, lausumaan mielipiteensä asiasta -- puhui hän lempeällä äänellä.

-- Herra puheenjohtaja -- alotti muuan talonpoika -- minun käsittääkseni ei tämä asia ollenkaan kuulu meille eikä koko kylällekään. Naisillamme on täällä huivit, niillä ovat tulleet satoja vuosia toimeen ja tulevat vastakin. Siinä sitä on kyllä kun saavat huivin hankituksi, hatusta puhumattakaan. Ja muuten ne eivät meidän naisillemme soveltuisikaan, "röökynäin" ja herrasväen kapistuksia ovat.

-- Samaa mieltä herra puheenjohtaja... samaa mieltä herra puheenjohtaja -- huutelivat miehet ja hellittelivät "äkkivääriä" hampaistaan.

-- Herra puheenjohtaja -- huusi taas joku miehistä -- minun vaan piti sanoa että kannatan täydellisesti Toiskan Villeä...

Esimies jo luuli yleisen mielipiteen käyvän alustustaan vastaan, valmisteli jo puolustuspuhettaan, kun samassa naisten puolelta pyydetään puheenvuoroa.

-- Sanna Laurila -- vastaa esimies ja kumartaa kohteliaasti.

-- Minua ihan naurattaa, kun te miehet päättelette mitä me naiset päähämme panemme. Ettekö te kummastelisi, ettekö suuttuisi, jos me naiset päättäisimme vaihtaa lakkinne ja hattunne myssyyn. Ihan varmaan te nauraisitte päätöksellemme. Juuri samoin voisimme tehdä mekin, sillä onhan meillä päähineet, niinkuin tässä joku hyväntahtoinen puhuja mainitsi.

Mutta asiaan.

Olen erittäin kiitollinen herra puheenjohtajalle siitä, kun on ottanut tämän asian puheeksi. Juuri tästä asiasta oli meillä kansanopistolla paljon keskustelemista yhteisissä kokouksissamme. Opettaja ja oppilaat kannattivat lämpimästi hatun käyttöä kansan naisella. Siellä todistettiin moneen kertaan hatun käytännöllisempi käyttö, sen halpuus kalliin huivin rinnalla ja ennen kaikkia sen terveellinen puoli.

Kuinka monta kertaa mukavampi on kevyt hattu lämpimänä kesänä kuin huivi, joka hautoo ja paahtaa pään että on tukka mädäntyä. Kuinka paljon käytännöllisempi on lakki talvella kuin paksun paksu villahuivi, jonka läpi ei kuule eikä näe, vaan on kuin pussissa.

Mitä eräs puhuja mainitsi hattujen korkeasta hinnasta, on minun sitä lausuntoa vähän selvitettävä.

Olen vertaillut hintoja huivien ja hattujen välillä ja tullut huomaamaan, että paljon halvemmaksi tulevat hatut. Kauniita, sieviä olkihattuja saadaan ostaa l markalla, vieläpä halvemmallakin. Siihen kiinnitämme valkean tahi sinisen nauhan, ja niin on meillä mitä sievin ja kevyin kesäpäähine. Se ei liiaksi lämmitä, ei paahda, ei paina, ilma ei pilaa tukkaa, vaan aina raitis henki virtaa yli hiuksien.

Talveksi taas ostamme 3 markalla hyvän lakin, joka kestää useita vuosia. Kun näitä päähineitä käytämme, emme, milloinkaan tarvitse 20 tahi 25 markan maksavia silkkejä, jotka eivät missään tapauksessa vedä vertoja halvimmalle hatulle tahi lakille päähineenä. Halvin hattu pukee tytön aina paremmin kuin kallein silkki tahi liina. Ja kun hattua käytämme, tulevat hiuksetkin paremmin hoidetuksi, joten ne kauvemmin säilyttävät nuortean värin ja notkeutensa.

Jos olisin lääkäri tahi oppinut, voisin selittää kuinka paljon terveellisempi on hattu kuin liina. Sen vaan varmasti tiedän, että halvemmaksi käy hatun käyttö kuin huivin, ja että se paljon paremmin meidät pukee. Minä siis ehdottomasti puolustan hattua ja tahdon sitä käytäntöön otettavaksi. --

Elävästi, puolittain leikin sekaisella ilmeellä sanoi Sanni sanottavansa. Hän oli asiassaan niin varman näköinen, että näytti siltä, kuin tinkimistä ei olisi ollut tippaakaan, ei sinne eikä tänne. Ja juuri sentähden se kuulijoihinkin vaikutti.

Naiset näyttivät siltä, kuin olisivat tahtoneet syliinsä sulkea nuoren puolustajansa, joka oli kaikkien puolesta sanottavan sanonut.

Muutamia puheenvuoroja vielä käytettiin, niissä mielipiteet enimmäkseen kallistuivat esimiehen ja Laurilan Sannan puolelle.

-- Ne jotka tahtovat hattua, nostakoot kätensä! -- huusi esimies.

Käsiä nousi joka puolelta, ja näyttivät ne suurena enemmistönä olevan.

Voiton varmana hymyili esimies ja puoleksi pilkallisena lausui:

-- Ne jotka eivät sitä antaisi toisille, eivätkä sitä itse kärsi, nostakoot kätensä!

Nousihan niitä käsiä, oikein parittain miestä kohti, mutta tappiolle silti jäivät.

-- Minun käsittääkseni on jälkimmäinen puoli vähemmistönä -- sanoi esimies erittäin tyytyväisenä.

-- On, on -- kuiskailivat tytöt.

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään, joten asia oli päätetty.

-- Minä ehdottelen -- puhui esimies -- että valittaisiin 2 tahi 3 henkeä, jotka ostaisivat hatut sopivasta paikasta ja toimittaisivat ne tänne.

-- Hyvä, hyvä, kannatetaan, kannatetaan.

-- Tehkää ehdotuksia! -- kehotti esimies.

-- Ehdottelen Herra esimiestä ja Sanna Laurilaa -- huusi joku.

-- Kannatetaanko ehdotusta?

-- Kannatetaan, kannatetaan!

-- Minä ehdotan kolmanneksi Anni Anttilaa.

-- Hyvä, hyvä! Kannatetaan!

-- Onko muita ehdotuksia?

Vastausta ei kuulunut, joten esimies lausui juhlallisesti:

-- Seura valitsee siis tähän toimeen Sanna Laurilan, Anni Anttilan ja minut. Näiden toimeksi jää siis hattujen hankkiminen sopivasta paikasta ja niitten perille toimittaminen.

-- Hyvä, hyvä!

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.

Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan...

* * * * *

Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.

Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.

Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee. Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti kiirehtiä toisten jälkiä.

Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja, kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko ollenkaan sisälle uskaltaa.

-- Eihän pahemmin käy kuin on luotu -- tuumii esimies, tarttuu ovenripaan ja astuu naisineen sisään.

-- Mitä pitäisi olla? -- kysyy neiti pöydän takaa.

Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää, katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.

-- Hattuja tarvittaisi -- virkkaa viimein esimies ja käy lähemmä pöytää.

-- Jahah, jahah, minkälaisia pitäisi olla?

-- No en minä niin... sanokaa te -- vastaa esimies ja heittää silmäyksen naisiin.

-- Tuollaisia halvanpuoleisia -- selittelee Sanna.

-- Jahah, jahah -- -- --

-- Voi kun tämä olisi nätti -- puheli Anni myyjän poistuttaa ja koetteli hienoa hattua päähänsä.

-- Ota pois Sanna liinasi ja koeta! Sanna otti ja sovitti hatun päähänsä.

-- Voi hertti miten on kaunis voi taivas, näes kuinka mukava, voi...! -- kuiskivat tytöt ja katselivat suureen peiliin.

Esimies oli sanan sanoa, vaan myyjä tuli samassa sisälle, suuri kimppu erilaisia hattuja mukana.

-- Tämän hinta on 5, tuon 4 ja nuo tuossa 3 markkaa kappale. Näitä 4 markan hattuja on muuten hyvin paljon ostettu.

Naiset rupesivat ihailemaan ja ylistelemään 4 markan hattuja, katselivat ja koettelivat juuri kuin olisivat ostaa aikoneet.

-- Ei, kyllä ne ovat meille liian kalliita -- huomautti esimies joukkoon.

-- Mutta jos oikein monta ottaisi, eikö annettaisi halvemmalla -- kysyi Anni.

-- Ei voi, ei voi, se on alin hinta.

-- Eikö ole halvempia kuin 3 markan -- kysyi esimies.

-- Ei ole meillä.

-- Alennatteko noista 3 markan hatuista jos niitä _oikein paljon_ ottaisimme? -- kysyi Sanni.

-- No kuinka paljon ottaisitte?

-- 50 kappaletta.

-- 50 kappaletta!... hyvänen aika, vai 50 kappaletta! Meillä ei ole tätä lajia niin paljoa. Tuskin 20!

-- Kuinka paljon alennatte jos otamme ne kaikki?

-- Hjaa... 25 penniä kappaleelta.

-- Ei, kyllä ne ovat liian kalliita meille -- sanoi esimies päättävästi, painoi lakin päähänsä ja astui ulos.

-- Niin kyllä, niin kyllä -- tuumivat naiset ja seurasivat jälkiä,

Perätoukuria sitä sitte astutaan pitkin katua, luetaan kylttejä ja kurkistellaan akkunoihin. Ja kun hienoja hattupäitä tulee vastaan, pysähtyy Anni ja katselee vielä kauvan jälkeenkin miltä se hattu oikein näyttää.

Näin saavutaan torille.

Myyjät huutelevat, kehuvat kilvan tavaroitansa ja koettavat kukin paraansa mukaan saada Kulmalaiset ostajikseen. Mutta esimies ei ole kuulevinaankaan, astuu vaan jykevästi pitkin myyjäin linjaa, heitellen silmäyksiä oikealle ja vasemmalle. Paljon, ja monellaista tavaraa siinä sivuilla ohi vilahtelee. Naisten tekisi mieli kysellä hintojakin, mutta eivät jouda, kun ei esimies ota pysähtyäkseen.

Kun pari kujaa on päästä päähän kuljettu, huomaa esimies hattukauppiaan, jolla on riski kuorma tavaraa. Siinä on hattuja jos jonkin näköisiä ja kokoisia. Siinä on miesten, naisten ja lasten hattuja, kukin laji suuriin, korkeisiin läjiin puristettuina ja upotettuina syviin säkkeihin, joista niitä tarpeen mukaan esille otetaan.

Tyytyväisenä hymyilee esimies löydöstään ja paikalle päästyään alottaa heti kaupanteon.

-- Mikä on hattujen hinta? -- kysyy esimies.

-- Ovat erihintaisia... minkälaisia pitäisi olla?

-- Naisten hattuja.

-- Ne ovat 80 penniä kappale.

Esimies neuvotteli naisten kanssa ja koetti kehua hattuja sieviksi ja halvoiksi. Eiväthän ne oikein naisia tyydyttäneet, olivat liiaksi jokapäiväisiä ja muutenkin sellaisia... Mutta kun esimies vakuuttamalla vakuutti, että sievempää ja somempaa hattua ei kaipaa, siihen kun vielä kiinnittää kauniin nauhan, niin suostuivat ne naisetkin kaupantekoon ja tuumivat että kylläpä se siellä kotikylällä auttaa.

Esimies ryhtyi innolla kaupantekoon!

-- Paljoko alennatte jos tuosta ostan 50 kappaletta?

-- Olkoon 70 penniä.

-- Ota 60!

Kauppias mietti hetkisen, mutta suostui kauppaan ja sanoi:

-- Noo... sama se, ota pois!

Esimies luki rahat kouraan ja kauppa oli valmis.

50 hattua valittiin, puristettiin samallaiseen pinkkaan kuin olivat olleetkin ja painettiin tyhjään säkkiin.

Nauhaa piti myös ostaa ja saatiinkin siitä ihan läheltä. 25 penniä maksoi metri, ja niin sievää ja nättiä, vaaleansinistä kuin keväinen taivas. 40 penniä sen oikea hinta olisi ollut, niinkuin myyjä sanoi, mutta kun enemmän ottaa, niin aina sitä alennusta annetaan.

Nauhaa mitattiin 40 metriä.

Luottamustoimi oli siis kunnollisesti loppuun suoritettu, joten esimies tyytyväisenä, ja hyvillä mielin saattoi naisille johtovallan antaa, alistuen itse nöyrästi sitä tottelemaan.

* * * * *

Kaupungista on palattu kotiin. Esimiehen talossa on hyörinää ja pyörinää. Sanni jakelee hattuja, Anni leikkelee nauhaa 80 cm pituisiin pätkiin, ja esimies ottaa rahoja, 80 penniä kultakin. Kiivasta koettelemista ja sovittelemista on jokaisella hatun saaneella. Peilit ja peilin kappaleet saavat tehdä palvelusta, kulkea kädestä käteen suuressa tuvassa. Ja kun ne eivät ennätä kaikkia tyydyttää, otetaan avuksi uudet läkkiastiat, täysinäiset vesiämpärit, saavit ja sen semmoiset, joita suinkin peilinä saattaa käyttää.

Maiju sattui saamaan pienen. Hilma taas liian ison hatun, joten vaihtokauppaakin syntyy. Ja kun siitä sitte sopivan ja mukavan saaneet ovat, iloissaan hypellen ja laulaen kukin kotiinsa lähtevät.

* * * * *

Seuraava pyhä oli määrätty hattujen päiväksi.

Kun silmäili silloin kyläraittia, katseli nuorten joukkoja, näytti siltä kuin kaupungin "hienohelmaiset" kesälintuset olisivat sinne kauvas maansydämeen lentäneet. Vaan kun tarkemmin katsoo, huomaa, että omia lintusia ovat. Vankka vartalo, vahvat kädet, pyöreät, pulleat ruusunpunervat posket, simasuiset huulet, ne ne osoittavat että omilla mailla, omilla veräjillä, omilla pelloilla ja pientareilla kasvaneet ovat. Tutusti, kodikkaasti ne siellä liikkuvat. Ovat kuin kevään ensi västäräkkiä, kuin metsän rinteellä kasvavia vuokkoja tahi tuuhean lehdon kainoja ja kieloja. Tuntuu siltä, niinkuin kevään ihana tuulahdus voimakkaampana kun milloinkaan puhaltaisi yli Kulmalan kylän, kun se kylväisi kukkia, hajuheiniä ja keväisen lehden tuoksua kilvan auringon kultien kanssa.

Tuntuu niin kumman kevyeltä ja keväiseltä, katsellessa noita sieviin, yksinkertaisiin hattuihin puettuja naisia. Valkeat olkihatut taivaansinisine nauhoineen, punaset posket, ruusunpunervat, simasuiset huulet, sinisilmät, ne ne kaikki yhdessä puhtaan, silitetyn vaatteen kanssa muistuttavat salon kaunista kukkaa, joka ei liiaksi pyydä loistaa, mutta jonka yksinkertaisuus, kainous ja ihana hempeys jo kaukaa etsii kulkijan katseen. --

Myöhemmällä kokoonnuttiin nuorisoseuran talolle merkkipäivää lopullisesti viettämään. Siellä silitetyn vaatteen tuoksu, hajuheinän hempeä haju väreili lakea myöten. Kaikki oli niin siistiä ja somaa, entinen raskas, painostava leima oli vaihtunut mitä kevyempään, keväisempään ja hauskimpaan tunnelmaan. Avatuista ikkunoista pulppuili heräävän luonnon suloinen tuoksu ja sen mukana kaikui leivon pitkä laulu korkealta taivaalta.

Naiset alottivat laulun, miehet siihen voimakkaasti yhtyivät:

"Olet maamme, armahin Suomenmaa, Ihanuuksien ihmeen maa: Joka niemeen, notkoon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa" j.n.e.

Laulun vaijettua astui esimies pöydän taa, puhui runollisia, innostuttavia sanoja naisille ja esitti kolmenkertaisen eläköönhuudon hatulle ja Kulmalan naisille.

X

KUN SÄHKÖVALO TULI KAUPUNKIIN

Pitkä, pimeä talvi oli jo ohi mennyt; Suomen valoisa kevät teki tuloaan. Hauskalta tuntui kaikkien mielissä. Vanha Mattikin tunsi itsensä niin nuoreksi ja virkeäksi pienessä asunnossaan kaupungin laidassa.

-- Taidat jo pian saada virastasi eron, -- virkkoi Matin vaimo, Leena, eräänä iltana, kuoriessaan perunoita lattialla.

-- Niinkö luulet?

-- Luulenpa niinkin, eipähän sinua siinä toimessa ensi talvena kaivata.

-- Eipä ole kirkossakaan vielä kuulutettu!

-- Ei olekaan, eikä se siihen tulekaan, kyllä on siellä parempiakin.

-- Parempiakin -- kaimaar minä sen tiedän. "Ei sentään saa nuolla ennenkuin tipahtaa."

-- Mutta jos se sähkö kumminkin tänne tulee!

-- Kukapa sen tietää tuleeko niistä herrain kujeista tällä kertaa mitään. Minä luulen että se kuivaa kokoon kuin "lasareetin suurus", sillä luulen minäkin tässä asiassa jotain tietäväni. --

Matti tapaili lakkiaan, pisti tupakkakojeet taskuunsa, lamppuharjan toiseen ja lähti ulos. Seinustalta otti hän pienet tikapuut olalleen ja niin lähti lyhtyjä sytyttämään. --

Tuon tempun oli Matti jo tehnyt monet kerrat; kukapa tietää kuinka monta kertaa, sillä kauvan oli hän sitä virkaa toimittanut. --

Kaiholta tuntui Matin mieli, väkisinkin tunkeutui hänen mieleensä tuo niin paljon puhuttu sähkö. Olihan se jo kuulemma naapurikaupungissakin, miksi ei se täälläkin voisi palaa. Saivathan ne herrat tänne rautatienkin masiinoineen ja "vahtikoppeineen." Hyi!... olihan se kuin mikäkin hirviö, kun ensimmältä sattui näkemään, ja nyt!... nyt ei ole paljo kummempi kuin muutkaan kuormahevoset. --

Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja tarkasti sitä illan hämärässä.

-- Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja sitte sitä ei enää tarvitakaan -- tuumaili Matti ja sytytti lampun, sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven kiinni.

Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai kitumaan jäi. --

Lyhdyt olivat pian sytytetyt, -- kauniisti ne keväthämärässä paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat... niin viimeistäkö! -- sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.

Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla toinen.

-- Hyvää ehtoota! -- huusi Matti.

-- Jumala antakoon! -- vastasi Maija.

-- No mitäs sille Maijalle kuuluu?

-- Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.

-- Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.

-- Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä suuhun pantavaa.

-- Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran romahtavat.

-- Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka koitti.

Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin omille teilleen. --

Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.

Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa ovipielustaan ja astui sisään.

Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja tuoppi kaljaa.

Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.

-- Rookasin Maijankin kotiin palatessani, -- sopersi Matti, perunoita suun täydeltä.

-- Joko Maija tiesi mitään sähköstä? -- kysyi Leena.

-- Näkyi tuon tietävän.

-- Jaa-a, mikä sen Maija parankin eteen tulee, jos sekin ainoa ansio häneltä pois joutuu. Eihän sitä kehräämistäkään tahdo olla, kun on niitä kehrääjiä niin paljon.

-- Vaivaistaloon, ei siinä muu auta.

-- Vaivaistaloon!... Rukoile Jumalaa, ettei kenenkään sinne tarvitseisi mennä.

-- Sitä se itsekin pelkäsi. --

-- Mitä tuo meinasi sähköstä?

-- Eihän siitä lähemmin tullut puhuttua, vaan näkyi se olevan kovasti sitä vastaan.

-- Mitä se meidän vastaan sanomisemme vaikuttaa... ei mitään.

-- Kai sekin jotain vaikuttaisi -- sanoi Matti -- kourien toisella kädellä tupakkakukkaroa taskustaan ja toisella asetellen piippua suuhunsa.

Leena huomasi, että Matti oli saanut sähköstä tarpeensa, ja jätti keskustelun parempiin aikoihin. Korjasi ruuan pöydältä pieneen kaappiin ja istui rukkinsa ääreen kehräämään.

Kun Matti sai piippunsa palamaan, heittäysi hän sänkyyn pitkäkseen, puhalteli vankkoja savuja ja viimein nukkui. --

Nukkuessaan näki Matti ihmeellisiä unia:

Keskelle toria oli rakennettu hirmuisen korkea torni, jonka huippuun käy tie sisällä olevia portaita myöten. Siellä aivan latvassa oli kauhean suuri lyhty, niin suuri, ettei koskaan ennen ollut semmoista nähnyt.

Ruuvi, jolla sydäntä väännettiin, oli niin raskas ja jykevä, ettei sitä sormin saanut luiskahtamaankaan. Kaksi miestä siinä aina oli erityisen rataslaitoksen avulla sitä kiertämässä. Tavallista öljyä siinä ei poltettu, vaan jotakin juoksevaa se oli, koska masiina sitä alakerrasta pumppusi.

Häikäisevän kirkas sen valo oli... ei siihen läheltä rohjennut katsoa. Muita lyhtyjä ei ollut, vaan kyllä se yksinäänkin riitti valaisemaan koko kaupungin.

Mutta kyllä söikin!... Masiina raksutti alakerrassa minkä jäsenistään irti sai. Sydäntä kului niin paljon kuin kaksi miestä kerkesi vääntämään.

Vanha Maijakin oli saanut runsaasti työtä, kehrätessään aineita tuon suuren lampun sydämeen.

Matti itse oli masiinan syöttäjänä alakerrassa.

-- Pökköä pesään, pökköä pesään, huusi "masinisti" ja tönäsi Mattia kylkeen.

Samassa heräsi Matti ja näki Leenan vieressään.

-- Nouse nyt senkin köntys, luulin sinun jo viimeisiä henkäyksiä siinä vetävän. Ähkii ja puhkii kuin mikä höyryhevonen -- huutelee Leena ja ravistelee Mattia.

Matti on kuin puusta pudonnut ja vähän peloitettu. Koko maailma tuntuu hänen päässään kummittelevan. -- Sähkö on mennyt Matin päähän.

Sangen hapan on hänen mielensä, julmasti on pettynyt. -- Kaikki mitä äsken niin elävästi näki, olikin vaan sulaa unta. Omassa pienessä huoneessaan on jälleen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee... Katkeran häviön tunne valtasi Matin.

-- Lähde siitä lyhtyjä sammuttamaan, kello on jo 11:sta! -- huomauttaa Leena.

Matti ei vastannut mitään, ajatteli vaan, että kun "sähkö" tulee, niin ei tarvitse muuta kuin sanoo: "Stop tykkänään", lyö masiinan luukun kiinni... ja silloin on pimeys koko kaupungissa.

Leenalle ei hän tällä kertaa unestaan mitään puhunut, pani vaan lakin päähänsä ja lähti ulos, otti tikapuut seinustalta ja meni sammuttamaan.

Matista tuntui siltä, kuin tuon "sähkön" salaisuus alkaisi hänelle vähitellen selvitä. Olihan hänen unensa usein ennenkin toteutunut ihan "rikusta rikkuun." Eiköhän se nytkin niin kävisi. --

Mitä enemmän Matti untaan ajatteli, sitä enemmän hän sitä itsekin alkoi uskoa. Ja kun viimeinen lyhty oli sammutettu, tuntui kaikki peräti yksinkertaiselta ja helppotajuiselta.

Kaihon ne uudistukset Mattiin kuitenkin jättivät. Mikään jyrkkä edistyksen jarruttaja ei hän tosin ollutkaan, vaan liiallisuudelta ja ylellisyydeltä ne nyt hänestä kuitenkin tuntuivat.