Part 7

-- En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten kirjailijain joukossa -- lausui Eero päättävästi.

-- Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! --

-- Protesteeraa! -- viis minä siitä!

Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.

Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.

Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.

Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet, ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa laitaan ala-arvoisen numeron.

Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.

Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä, oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.

Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin.

Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä, toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli, ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa, äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi, varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen luku eneni.

-- Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen -- tuumi Eero itsekseen. Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.

Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet...

Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi. Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.

Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.

Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.

Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään. jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.

-- Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut -- puhelivat pojat pilkallisesti.

Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.

Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.

Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä lähetystään.

Mutta sitte -- ajatteli Eero -- sitte kun ensimäinen numero saapuu, silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!... lukevat runon, toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: -- mitä!... Eero Aro!... runoilee kuin mies!...ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!... ja Nykyaikaan! --

Hyvä että panin täyden nimeni, ei tule mitään väärinkäsitystä. --

Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä vaanimassa.

-- Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?... joka ilta... ethän ennenkään -- kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen parhaita ystäviänsä.

-- Mitä sinä täällä teet? -- kysäsi Eero vastavuoroon.

-- Kai sen tiedät... mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt. --

-- Parempi myöhään kun ei koskaan -- tuumi Eero päättävästi.

Mutta vihdoin eräänä iltana, kun jälleen molemmat sattuivat lukutupaan, huomasi Heikki miten Eero erityisemmin tutki, haki ja kyseli Nykyajan numeroa.

Hän äkkäsi asian oikean laidan ja sanoa tokasi: Eero, oletko kirjoittanut Nykyaikaan?

-- Nykyaikaanko!... kuinka sellaista luulet? -- vastasi tämä hyvin epävarmasti.

-- Olet kun oletkin Eero, kyllä sen huomaan, älä sano vastaankaan... olenhan sinua usein siihen kehoittanutkin.

Eero aikoi panna lujasti vastaan, vaan kun Heikki oli niin läheinen ystävä, myönsi hän ja sanoi:

-- Lähetin sinne pari pätkää, vaan älä siitä sentään viitsi kenellekään puhua.

-- Arvasinhan!... vai niin, vai niin, ettäkö olet Nykyaikaan runoja lähettänyt... Onnea sinulle Eero! Olisi hauskaa kun ne pian näkisi -- puheli Heikki.

Vähän ajan perästä taas jatkoi:

-- Vai jo sinunkin ajatuksiasi painetaan... onneksi olkoon!

Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa. Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää, sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.

Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa, mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. -- --

-- Kauvanpa se Nykyaika viipyykin -- sanoi Eero lukutuvan hoitajalle eräänä iltana.

-- Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi -- vastasi hoitaja, ja yhä ahnaammin jatkoi lukuaan.

-- Vai niin, vai niin -- tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa painamaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.

-- Ennätänpä tästä vieläkin -- tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.

Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.

Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, -- jotka myös tuntevat -- kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.

On ehkä joku ääneenkin ne lukenut, niinkuin tekevät usein, kun jotakin tähdellistä huomaavat. Ja mitähän ovat ajatelleet tuosta runosta: "Kun rakkaus raatoa on"... kerrassaan intressantti nuorille. --

Näissä ihanissa ajatuksissa, ihanissa toiveissa astui Eero lukutupaan ja juhlallisena, sangen miellyttävästi mainitsi hyvän ehtoon.

Miehiä ja naisia oli huone puolillaan, mutta kaikilla näytti olevan niin tähdellistä luettavaa, etteivät katsettaan malttaneet muualle heittää, ja tuskin kukaan hyvään ehtooseen vastasi. Lukutuvan hoitaja istui pitkän pöydän päässä, hätäisesti muljautti ruskeita silmiään sankalasiensa takaa ja jälleen luettavaansa syventyi.

-- Onkohan vielä tullutkaan? -- kysyi Eero itseltään, silmäili pitkin pöytää ja parhaillaan luettavia lehtiä.

Eero huomasi, että joku naishenkilö lueskeli aivan uutta ja puhdasta Nykyaikaa. Omituinen tunne kulki hänen ruumiinsa läpi, sydän alkoi voimakkaasti jyskiä ja veri nousi tuntuvasti päähän.

Hän aikoi pyytää, vaan kun lukija oli vento vieras, päällepäätteeksi nainen, olisi se ollut sopimatonta, tyhmää. Olla se lehti pojan sompulalla, tai jollakin tuttavalla, olisi sen heti paikalla temmassut.

Eero otti koneentapaisesti vanhan "Valvojan" käteensä, vaan ei sitä yrittänytkään lukea, antoi silmien Nykyajan lukijassa pysyä, sen kasvojen ilmeestä ja tuskin näkyvästä huulien liikkeestä saada esiin sanat, joita tyttö sieltä luki.

Vihdoin heitti Nykyajan lukija lehden, katsoi suuttuneena Eeroon ja lähti ulos koko huoneesta.

Eero tempasi lehden melkein samassa kun se pöytään putosi, selaili alusta loppuun, lopusta alkuun ja kun runon näki, antoi siinä silmien vähän aikaa levätä, ja taas rupesi selailemaan.

Mutta omia runoja ei näkynyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut, selaili uudelleen ja yhä uudelleen, katsoi sisällysluetteloa; vaan aina turhaan, omaansa ei missään nähnyt.

Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman katkeraksi.

Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin sen tietävät kaikki.

-- Mutta -- ajatteli Eero hiukan levollisempana -- saattavatpa ne vielä ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden seuraavaan numeroon.

Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.

* * * * *

Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella. Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin, tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.

Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti antaa samalla mitalla takasin.

-- Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? -- huutaa hän vahvalla bassoäänellään.

Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:

-- Tilanpuutteessa jäivät _seuraavaan_ numeroon.

Heikki ei sen enempää asiasta kysele eikä kouri, sen tehtävän jättää hän toisille, jotka siitä kyllä hyvää huolta pitävät.

Pojat kyselevät ja utelevat runojen nimiä, tahtoisivat tietoa niiden sisällöstä ja muodosta, mutta Eero ei kysymyksistä paljon piittaa, eipä edes punastukaan; sanoo vaan hyvin maltillisesti:

"Perästä kuuluu sano torven tekijä."

Eero pääsee rauhaan, keskustelu sujuu muille aloille, ja vihdoin siitä jälleen kaikki omiin suojiinsa painuvat.

Mutta yhä harmittavampaan tilaan jätti tämä sattuma Eeron. Hän sadattelee ja noituu Heikin kymmeneen kertaan, katuu kun sentään tuli tuolle petturille salaisuutensa puhuneeksi. -- Jos kumminkin ovat paperikoriin joutuneet... sieltä ne sitte eivät maailmalle lähde... Hiivatin Heikki!

* * * * *

Eero alkaa jälleen toivoa, käy joka ilta lukutuvassa ja kuulustaa Nykyajan ilmestymistä.

Mutta eräänä iltana kun Eero taas saapuu lukutupaan ja kysyy Nykyaikaa, muljauttaa hoitaja silmiänsä niin että suuret valkuaiset leimahtelevat, heittää sitte moljottavan katseen Eeroon ja sanoo:

-- Olen kuullut että Nykyaika meinaa kuolla.

-- Kuollako!... mihin tautiin? -- huusi Eero innostuneena.

-- En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.

-- Vai kuolee... ikävä asia... sanomattoman ikävä... niin hyvin toimitettu lehti kun se oli... vai kuolee, valitettava asia, hyvin valitettava -- puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.

-- Erittäin valitettava -- sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti silmiään ja syventyy lukemiseensa. --

Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.

Mutta _seuraavaa_ numeroa ei sen perästä tullut, _ja se se oli_ Eeron pelastus.

VIII

VANHA MÄNTY

Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä, mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.

Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää, kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa... ja kumppalitta etelän hellät syleilyt nauttii. --

Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin, kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän paistaessa.

Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan... ja kun ilta tuli... hymisten onnestaan kuiskivat.

Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä halaili, suuteli samaa maata.

Se oli lemmen aikaa se, suloista nuoruuden aikaa! --

Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.

Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää petäjäksi kasvoi.

Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat, tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä siihen poltti, veren suonissa kiehutti; -- mutta sen se kärsi, uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.

Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, -- vielä kerran kylvettiin ja leikattiin -- sitte laidunmaaksi jätettiin.

* * * * *

Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo, laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.

Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa, kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava, niin soinnuton ja pitkä.

Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja verkkaan sinusta poistuu.

Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja jylhä.

Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi...

Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni laulaisin ja pienen uhrini uhraisin...

Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät, naiset naiselliset näkisin... oikean _suomalaisen_ näkisin!

Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!...

Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat... Yksiksesi seisot, itseksesi entisiä aikoja haastat... Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille luoksesi kutsut? -- --

Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.

Satoja vuosia siinä seisonut olet; -- mutta kerran sinutkin kaatavat.

Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin vuotaa...

Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi kanna. -- --

Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret rahat taskuunsa pistävät.

Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät, elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu, jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa. Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika lopun mullaksi muuttaa...

Sitten ei sinua enää ole... jälkeäkään ei maan päällä huomaa... Heinä siinä sijallasi helpeitään helistää... tahi nuori viidakko lauluansa laulaa. -- --

Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät...

Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä sahrain kärki... siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan pääse...

* * * * *

Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa...

Niin... kerran... kerran...

Mutta _"juureni"_ sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo...

IX

KUN KULMALAN TYTÖT SAIVAT HATUN

Se oli Vappuna kun Kulmalan nuorisoseura kokoontui ortensa alle illanviettoon.

Syrjäkylä kun oli, eivät ohjelmat yleensä rikkaita olleet, eivät liioin monipuolisiakaan. Ainainen pula ja puute oli puhujista, esitelmän pitäjistä ja sen semmoisista valistuksen levittäjistä, joita, ikävä. kyllä, ei omalle kylälle ollut syntynyt, ties oliko juuri kasvamassakaan.

Valtaavaan suuruuteen pääsi sentähden tanssi, johon kykyä ja kuntoa kesti, tahtoa ja tarmoa riitti ja johon jokainen oli kuin syntymästään luotu.

Silloin tällöin luettiin runokertomuskin, ja pieni näytelmäkappale pantiin tuon tuostakin menemään. Tanssi, se oli kuitenkin se valtti, joka mieliä puoleensa veti ja lämmitti.

Mutta Vappuna se ohjelma jossain määrin muuttui.

Esimies, nuori maanviljelijä, innokas uusien aatteiden kannattaja, oli edellisellä viikolla lukenut sanomalehdestä erään taitavan ja kokeneen lääkärimme kirjoituksen naisten päähineistä, joka kirjoitus kerrassaan tempasi hänet mukaansa.

Tämä oli ala, johon ei esimies milloinkaan ollut tullut huomiotaan erityisemmin kiinnittäneeksi, kotikylän naisilla kun olivat päähineet aina sitä samaa mallia, nimittäin talvella paksut villahuivit, kesällä taas hyvin kirjavat tahi aivan valkeat pumpuli- tahi karttuunihuivit. Oli niitä sentään ehta silkkejäkin, mustia, ja niin kiiltäviä ja loistavia että ihan silmää häikäsi.

Kun esimies, kirjoituksen valossa, tuli luoneeksi katsauksen kotikylän naisten päähineisiin, huomasi hän, että ala oli varsin kiitollinen ja sopiva ottaa puheeksi seuran kokouksessa. Esimiehelle oli muutenkin juuri seuraavaan kokoukseen annettu toimeksi keskustelukysymyksen hankkiminen ja sen pohjustaminen, joten tämäkin puoli pakottamalla pakotti ottamaan asian puheeksi.

Esimies ajatteli asiaa, tuumi sitä monelta puolelta, otti oikein periaatteen kannalta ja eri näkökohtia tarkastamalla. Mutta sittekin hän aina samaan saapui, samaan päämaaliin pääsi. Hän huomasi, että asialla _ei voi_ olla muuta kuin yksi puoli, ja että se puoli on ehdottomasti kannatusta ansaitseva. Ja kun asia kerran on niin välittömässä yhteydessä kaikkien naisten kanssa, ja heidän kauttansa mitä läheisimmin liittyy miehiin, niin mikä estäisi ottamasta sitä juuri _täälläkin_ puheeksi.

-- Läpi se asia on ajettava -- tuumi esimies ja valmisteli lähtöä talolle. -- --

Iloisempana, aatteellisempana, kuin pitkään aikaan tuli esimies illanviettoon ja julisti sen muutamilla sanoilla avatuksi.

Kun kertomus ja pari runoa oli tavalliseen tapaan luettu, alkoi tanssi. Esimies ei kuitenkaan sen loppua malttanut odottaa, vaan meni ja keskeytti sen paraassa vauhdissaan.

-- Minulla olisi eräs kysymys, jonka tahtoisin keskustelun alaiseksi, jos seura niin tahtoo -- puhui esimies tanssin tauottua.

-- Hyvä, hyvä, tahtoo, tahtoo! -- kuului vastauksia hämäristä nurkista.

-- Kysymys koskee naistemme päähineitä, ja jos seura tahtoo, niin sanon alustukseksi muutaman sanan.

-- Mitä se koskee... mitä... mitä? -- kuiskailivat edempänä olevat siksi kuuluvalla äänellä että esimieskin sen kuuli.

-- Kysymykseni koskee naistemme päähineitä -- täytyi esimiehen lujalla äänellä uudistaa.

Suhinaa, hiljaista naurua ja virnistelemistä kuului pitkin seinävieruja, jonka kuitenkin pian lopetti jykevä ääni peränurkasta:

-- Antaa tulla vaan!

Sen jälkeen oli hiljaista joka puolella ja esimies käsitti vuoronsa tulleen.

-- Niinkuin teistä on ehkä joku kuullut tahi lukenut sanomalehdistä -- alotti esimies juhlallisella äänellä -- on nykyään paljon puhuttu naistemme päähineistä. Ne nimittäin ovat vielä sillä "kehityskaudella", että meillä niitten suhteen olisi paljon toivomisen varaa.

En tahdo pitkälti puhua, huomautan vaan, kuinka kerrassaan rumia ja epämukavia ovat nuo paksut villaiset huivit, joilla te naiset päänne vyötätte, niin että tuskin silmiä näkyy, nenästä ja suusta puhumattakaan. Millaisia ovat nuo kalliit silkit, jotka panevat korvat kohisemaan, niin ettei kuule vaikka hevosella päälle ajaisi. Millaisia nuo ohuet karttuuni- ja pumpulihuivit, jotka virttyvät ja rapistuvat niinkuin lehmän sieni aholla. Kuinka monta markkaa niihin vuosittain pannaan, kuinka monta, sanokaapas, sanokaapas!... Ja millainen on niiden "terveysopillinen" puoli?

En tahdo pitkälti puhua, vetoon vaan erään lääkärin sanaan. Hän nim. sanoo, että ne pääntaudit, joita naiset niin yleisesti sairastavat, tulevat juuri noista paksuista ja epämukavista huiveista, jotka hautovat ja kuumentavat pään niinkuin tulinen pätsi. Näin käy pää araksi kylmälle. Kun siihen sitte sattuu tuulen henki pääsemään, on kipu valmis. Päänkipua seuraa sitte hiustaudit, yleiset kylmettymiset, pitemmät sairaudet ja viimein varma kuolema.

En tahdo pitkälti puhua, sanon vaan suoraan ja lyhyesti, että on jo aika heittää nuo epämukavat huivit nurkkaan ja kohottaa tilalle hatut. Ne ne ovat halpoja, "terveysopillisia" ja niin erinomaisen sieviä ja nättiä, jotta ruminkin naama näyttää kauniilta kuin enkelin naama.

Naiset, naiset, huomatkaa, mikä erittäin tärkeä seikka, mikä etu ja tulevaisuus itsellenne! Vielä kerran: huivit nurkkaan, hatut päähän!

Esimies puhui tavattomalla ponnella ja lennolla, hän puhui niinkuin itse kehittämästä aatteestaan, niinkuin omaa vakaumustaan haastanut olisi. Sen hän itsekin huomasi, huomasi omista helposti löydetyistä sanoistaan, tarkkaavista katseista ja siitä hiljaisuudesta mikä huoneessa vallitsi.

-- Olkaa hyvät ja lausukaa ajatuksianne tästä asiasta -- kehoitti esimies.

Hiljaisuutta yhä kesti, vastauksia ei kuulunut, joten esimiehen olo alkoi käydä hyvin ikäväksi.

Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen puoleen.

Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti penkiltään.

Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.

-- Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! -- kehoitti esimies uudelleen.

Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.