Part 6

-- Pitelevät kuin omaa tavaraansa -- kuiskasi muuan maalaisista.

-- Näytetään niille mikä se kylän kurssi on! -- lisäsi toinen.

-- Näes kuinka tuolla yksi istuu käsi Maijan kaulalla. Ptyi, hävytön!

-- Kuranssia, kuranssia, oikein tukkimiehen kuranssia!

-- Annetaan niille kuuma löyly!

-- Taikka kylmä kylpy!

-- Sama se!

-- Kuka käski syhymättä saunaan! Samassa töytäsi Kalle vahvan kumppaninsa kanssa miehiä, jotka horjuivat pari askelta taaksepäin.

-- Älä suuhuni tule, kun et taskuunikaan mahdu, pöllö! -- huusi muuan tukkimies ja potkasi Kallea selkään, niin että tämä kaatui naisineen lattialle.

Ville ja Heikki tulivat samassa, tanssittaen kauneita tyttäriä... Miehet kamppasivat... molemmat parit kaatua romahtivat edellisen päälle... Lamppu sammutettiin, ja täysinäinen vesisaavi kaadettiin keskelle kaatunutta kasaa... Syntyi hirveä meteli, naiset huusivat ja kirkuivat, pojat vihelsivät, ja miehet pitivät hirveätä rähinää. Lamppu lyötiin palasiksi. Kappaleet lentelivät sinne tänne, ja öljy rähjäsi vaatteita. Aseita heilui ilmassa, iskuja kuului, mutta ketä sattui, sitä ei lyöjä tiennyt... Pojat kimposivat likomärkinä ylös niin pian kuin pääsivät, naisistaan välittämättä, huitoivat terävillä naskaleillaan ympärilleen ja etsivät ovea... Se onnistui vihdoin, ja peljästyneen naisjoukon mukana pääsivät pimeässä ulos.

Siellä alkoi hurja pako, joka muuttui jännittäväksi kilpajuoksuksi, missä pakenevien nahka oli palkintona. Sitä kokivat edellä menijät säästää ja siksi paraansa panivat. Väli pysyi alussa tasaisena, muuttumattomana, mutta lopulta se -- piteni.

Takaa-ajajain innostus loppui, yksi toisensa perään jäi hengästyneenä tielle; hurja joukko väheni vähenemistään, kunnes tuli niin pieneksi, ettei uskaltanut kaupunkilaisia seurata.

Kun pojat huomasivat selkänsä turvatuksi, hiljensivät vauhtia ja ottivat kävelyn.

-- Saakuri kumminkin!... hiivatin moukat!... märkämekot! Tules tänne niin minä... sinut nuuskaksi jauhan! -- huusi raivoissaan Kalle, puri hammastaan ja heilutti nyrkkiään ilmassa.

-- Voi, voi, kun minun selkääni jumoo -- valitteli Heikki.

-- Näetkö poskessani mitään Kalle? -- kysyi Jussi.

-- Pieni naarmu, ei muuta mitään.

-- Ei sitte väliä! Mutta jos päivä olisi, pojat, näyttäisin mikä se naskalini väri on. Saakuri soi!... se luita ja ytimiä kaivoi!

-- Samaa teki tuo! Valmiita reikiä on siellä Heikki, mene tikkunauloja sovittelemaan.

-- Menen, menen, mutta suuremmalla joukolla... Voi voi kun selkärankaani potee... halolla siihen löivät... saakurin kollot -- päivitteli Heikki.

-- Hyi, kun on märkä ja ilkeä olla... vaatteenikin haisevat kun öljymakasiini -- puheli kankeasti Ville.

-- Minun haisevat melkein pahemmalta, ja paitani on ihan märkä... mutta olkoon! -- päätteli Kalle.

-- Ai... ai kuinka selkäpiitäni karmii -- voivotteli Heikki yhä.

-- Karmi takasin ja pure hammastasi -- lohdutteli Kalle.

-- Pisteleekin kuin olisi siellä tuhat naskalia puremassa.

-- Mutta pojat, jos olisi meitä toinen verta enemmän ollut, selkään olisivat saaneet joka mies -- innostui Jussi puhumaan.

-- Annas olla, tulevatkohan ensi pyhänä arpajaisiin... silloin... silloin... legioona niskaan!

-- Hieros Kalle vähän tuota selkäpiitäni! -- ai-jai-jai-jai-jai -- -- älä niin kovaa, älä, älä -- koskee päähän asti --

Verkkaan kulkivat pojat loppumatkan, mikä kiroillen kohtaloansa, mikä kostoa uhkaillen, -- musertavaa kostoa, mikä taas surkeasti vammojansa valitteli.

Väsyneinä, alakuloisina ja häpeissään kuin kerityt koirat, saapuivat pojat kaupunkiin ja syrjäkatuja asuntoihinsa kulkivat.

* * * * *

Seurahuoneen suuri, hyvin valaistu sali on täynnä väkeä. Siellä on jos johonkin säätyyn ja arvoluokkaan kuuluvia ihmisiä, kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä. Salin perällä kohoaa kattoa pitelevä pyramiidi, jonka kupeilla tuhannet arpajaisvoitot makaavat. Pieniä pöytiä on ripotettu sinne tänne lattialla; niiden vieressä seisovat arpojen myyjät, kaupungin hienoimmat naiset, loistavissa, puoleksi verhoavissa puvuissaan, joiden lomista ja poimujen välistä hieno, valkea iho paistaa.

Parvekkeella soittelee pataljoonan soittokunta, jonka ihanat, hempeät ja läpikuultavat sävelet alas saliin vyöryävät, sivuhuoneetkin täyttävät ja viimein ovista ulos pullahtavat. -- --

Arvat ovat melkein loppuun myöty, juhlapuhe pidetty, kun Heikki, Kalle, Ville ja Jussi, -- kaikki yhdessä kuin veljekset ainakin, -- arkoina ja kömpelöinä astuvat huikaisevan kirkkaaseen saliin.

Viimepyhäiset arvet ovat muistoilleen umpeen parantuneet. Eivät olleet vaarallisempia, pitempiaikaisia. Pari päivää Heikin selkää karmi ja poltti, mutta siihen se jätti. Jussin poskessa on naarmu kuivaan rupeen käynyt, ja toisille ei sanottavaa muistoa annettukaan.

Niinkuin sanottu, tulivat pojat vasta saliin.

Eivät olleet kiirettä pitäneet, sillä arpojen ostoon eivät pienet rahansa ulettuneet, ja muusta lystistä viis, kun vaan saisi tanssia.

Tanssi se oli paras numero ohjelmassa, mitäpä niistä puheista ja sen semmoisista, tuumivat pojat, ja sen mukaan sitte menonsa sovittivat. Tanssi se juuri elämälle näytti päämäärän tuovan, ja sen saavuttamiseksi olivat nuoret voimat alttiiksi pantavat. -- -- --

Pesseet ja harjanneet olivat pojat itsensä moneen kertaan, katselleet peiliin useamman rupeaman ja tuimasti saapasharjaa käytelleet.

Uudet gummikaulukset, etumustat ja uudet kirjavat kravatit katselevat oikein rohkeasti takkien alta salin loistoa ja hienoutta.

Saapas kiilsi ja läikkäs kuin "sinatöörin saapas", nirskui ja narskui että oikein nauratti. Kaikki oli uutta ja puhdasta, silitettyä ja harjattua.

Pojat sen kaikki itsekin huomasivat -- miksikä eivät olisi huomanneet -- ja juuri se se oli, joka kasvatti rohkeutta, itseluottamusta ja oman arvon moninkertaista tuntoa, mikä taas antoi varmuutta ulkonaiselle esiintymiselle. --

Pian ne pojat siellä kotiutuivatkin, kävelivät missä halutti, olivat niinkuin tahtoivat ja uskalsivatpa vielä toisiakin arvostella.

Maalaisia oli joitakuita läheltä kaupunkia, niitä pojat erityisemmin alkoivat tarkastella, mutta kun eivät niistä ketään tunteneet, eivät tienneet mistäpäin olivatkaan, jättivät sille päälle.

-- Ja mitä niille täällä tekisi? -- ei mitään... ulos pitäisi saada... sielläkin poliisi heti niskassa olisi -- tuumi Kalle vakavana.

-- Parempi että jääkin toiseen aikaan -- vahvisti Heikki.

-- Sitte maksamme oikein kasvujen kanssa -- lisäsi Jussi.

-- Kasvujen kanssa! -- kasvujen kanssa! -- matkivat pojat ovinurkassa. -- --

Arvat ovat jo kaikki myöty, voittoja pitempimatkaisille jaettu, kun tanssi alkaa. Yleisö hajaantuu seinille, viereisiin huoneisiin virvokkeita nauttimaan ja vanhat kotiin säälivät.

Ihanat, sydäntä hivelevät valssin sävelet lennähtelevät kevyesti ja vienosti lämpimään, hajuvesiltä löyhkäävään ilmaan, joka harmaina auterina läikkyy suuressa salissa.

Toinen toistaan hienompia, yhä sirompia ja somempia paria ilmaantuu lattialle. Keveästi, melkein kuulumattomasti, kuin kevätperhoset, ne siinä tanssivat. Oikein sitä mielikseen katselee. Ei kolahda jalka, ei kuulu hurjaa poljentaa; tasaisesti, tyynesti, mutta samalla notkeasti siinä pyörivät, hameitten kahina ja kenkien sihinä vaan heikosti sävelien läpi kuuluu.

Kaikkea tuota nähdessä ja kuullessa käy poikain mieli sangen noloksi. Ei ainoatakaan kisälliä, ei ompelijaa eikä tehtaantyttöä joukossa näy -- puhumattakaan piioista ja oppipojista.

Oikein se mielen sai karvaaksi, harmitti koko elämä.

-- Parempi kun olisin kotona maannut, olisi rahanikin säästynyt -- mutisi Kalle vihoissaan ja mulkoili happamasti ympärilleen.

-- Sanos muuta -- virkkoi Jussi.

Mutta Heikki ei poikain puhetta kuullut, seurasi vaan tarkkaavaisena tanssin menoa.

-- Mitäs se tuo taas onkaan -- kysyi hän vihdoin Villeltä.

-- Valssia on...

-- Jaa niin! Sitä minä en taida, mutta sinä, lähde joukkoon! Jos taitaisin niin menisin.

-- Eipä tuonne juuri julkea, olisi edes jokukin tuttu.

-- Mitä siitä!... se on pääasia että osaa tanssia. Ota tyttö ja lähde!

Villen teki mieli kovasti, varpaat taputtivat lattiaa ja ruumiissa kävi kummalliset väreet. Tahti oli niin tasainen, sävel hurmaavan kaunis, lattia sileä ja laaja ja naiset kuin taivaasta pudonneita enkeleitä.

-- Tanssivatkin aivan toisin kuin tavallisesti... noin juoheasti ja pitkään pyörivät... en minä sentään uskalla -- tuumi Ville itsekseen.

-- Peijakas, onhan siellä Häyrysen "tiskinnuolijakin", näetkö!... tuolla kieputtaa mennä polvet notkossa -- kuiskasi Heikki ja näytti kädellään sinne päin.

-- Missä? -- kysyi Jussi äkkiä.

-- Tuossa juuri tulee -- vastasi hän osottaen kädellään.

-- Eilen minulle silliä punnitsi ja öljyä mittasi -- puheli Jussi tyynesti.

-- Ketä se tanssittaa -- kysyi Ville.

-- Ketä lienee... en minä ainakaan tiedä onko lintu vai kala.

Vielä kerran valtasi Villen vastustamaton halu lattialle, katseli jo sopivaa naista kumppanikseen ja aikoi pyytämään mennä. Mutta samassa rupesi valssin tahti harvenemaan, tanssijat jättivät kiireesti lattian ja soitto lakkasi.

Tyytymättöminä lähtivät pojat ovinurkastaan ulos, siellä tuumailivat ja rahojaan laskivat, sitte jälleen sisälle palasivat.

-- Ville, mene sinä edellä, olet ennenkin käynyt -- kehottelivat toiset.

Eikä se Ville vastaan pannutkaan, edellä ravintolaan meni ja toiset seurasivat jälkiä.

Kun oli ryyppy mieheen juotu, pari olutpulloa yhteisesti tyhjennetty, palasivat pojat kokolailla kurssikkaampina saliin.

Siellä oli jo uusi leikki alkanut. Iloiset, rytmikkäät polkan sävelet parvekkeelta alas kiirivät, ja lattia oli täpösen täynnä tanssivaa joukkoa. Se oli jo paljon kirjavampaa kuin äsken, pojatkin sen heti huomasivat.

Valtaavana enemmistönä olivat käsityöläiset, ompelijat ja tehtaantytöt, olipa joukossa joku hienostunut oppipoika -- piikakin.

-- Pojat, nyt ei kursailla!... ei vaikka pormestari joukkoon tulisi! -- innostui Heikki, nähdessään täyden lattian kaiken karvaista, väkeä.

-- En ainakaan minä kursaile -- lausui päättävästi Ville.

-- Ja saksanpolkkaa!... sitä osaa vaikka unissaan -- kehäsi Heikki.

-- Ja ei siinä pahemmin käy kun luotu on -- vakuutti Kalle.

Pojat tunkeilivat lähemmäs, koettivat tehdä havaintoja niin paljon kuin mahdollista, ja sitte itsekin niiden perusteella toimia.

Mutta kun piti naista pyytää, valtasi sellainen omituinen, pelonsekainen tunne, joka enemmän epäsi kuin käski, joten lähtö tahtoi yhä kauvemmaksi lykkäytyä.

Ei voinut juuri sanoa että rohkeuttakaan puuttui, olihan vastamyrkkyä otettu, jonka vaikutus kylläkin jo näyttäytyi. Kasvot kävivät punakoiksi, polvet letkahteleviksi, veri sai kovemman vauhdin suonissa, ja kurssi kaikkialla nousi.

-- Olisi meidän Liisu täällä, menisin heti -- kuiskaili Heikki.

-- Jaa, sitte minäkin -- lisäsi Kalle.

-- Ville, lähde sinä edellä, tulen heti perässä -- kehoitti Heikki.

-- Minäkö sitä aina edellä!

-- No sinä, sinä... kuka sitte?

-- Kalle, mene sinä! -- sanoi Ville ja nykäsi kylkeen.

-- Älä hassuttele! -- äijäsi Kalle melkein kuuluvasti.

Ville huomasi, etteivät toverit lähde ellei hän alota. -- Tanssi ei itsessään Villeä pelottanut, sitä hän kyllä osasi, olihan toisetkin opettanut; mutta hän oli siksi ujo, ettei rohjennut naista pyytämään mennä.

Vaan nyt se ujous on heitettävä pois, mennä pitää ennenkun on myöhästä -- tuumi Ville.

Hän valmisti lähtöä oikein todenperäisesti.

Tyynesti, maltillisesti ja arvostelevalla katseella silmäili hän seinustalla olevia tyttöjä, kaikkein ohi antoi katseensa kulkea ja vasta viimeiseen, lähimmällä seinustalla istuvaan katseensa pysäytti. Hetkisen sitä katseli, jotain itsekseen päätteli ja sitte kiertäin, kaartain tyttöä läheni.

Pojat katselivat suurimmalla jännityksellä Villen menoa, tarkoin mieliinsä painaen pienimmänkin tempun minkä hän teki.

Jo saapuu Ville paikalle, kumartaa syvään ja tavattoman kömpelösti, johon tyttö samaan tapaan vastaa.

Juuri tätä kohtaa pojat erityisemmällä jännityksellä katselivat. Kumarsivat kun Villekin kumarsi, vaistomaisesti, huomaamattaan matkivat hänen liikkeitään, siitä itse mitään tietämättä. Käsi kopeloi tuskallisesti housun taskussa, kun Ville naiseensa tarttui.

Mutta kun sopiva hetki tuli, ja tahdin päähän pääsi, pyrähti Ville pitkällä harppauksella tanssivaan joukkoon ja sinne kumppanineen hukkui.

-- Katsos, katsos... menee kuin muutkin -- kuiskaili Kalle.

-- Niin menee, ja pulskasti meneekin -- kehasi Heikki.

-- Ja miten kauniisti kiertää, ajaa toisten ohi -- ihaili Jussi.

-- Tuuppasi tuota pitkää herraa että oli kaatua, huomasitko?

-- Tuo, jota Ville tanssittaa, on mestarin veljellä piikana -- selitteli Jussi.

-- Tuoko, onko se piika? -- kysyi Heikki.

-- On, on, mestarin veljellä.

-- Ja noin nätti!... hyppii kuin västäräkki. Sen kanssa minäkin menen -- innostui Heikki puhumaan.

-- Ja minä... ja minä -- toistivat Kalle ja Jussi.

Tarkkaan koettivat pojat Villeä seurata, näkivät kuinka se taajaan parveen syöksähti ja sieltä taas avarammille aloille pyrki. Toisinaan hukkui silmistä kokonaan ja vasta toiselta puolelta salia uudelleen näyttäytyi.

Vihdoin palasi Ville hengästyneenä poikain tykö.

-- No pojat!... joukkoon! -- kyllä sinne mahtuu -- puheli hän, pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Minä menen saman kanssa kun sinäkin.

-- Onko se hyvä? -- kysyi Heikki.

-- On, hyvä on. Tuolla se istuukin. Heikki nostaa housujaan, kiristää suolivyötään, koettelee kaulustaan ja lähtee sitte osotettuun suuntaan...

Hän on juuri kumartamaan ruveta, mutta toinen ennättää ja vie naisen.

Heikkiä harmitti, mutta tuumi että vieköön!... on sitä tässä muitakin. Otti sitte pari askelta sivulle päin, pysähtyi, kumarsi syvään ja sanoi niinkuin Ville oli opettanut: -- saisko olla?

Tyttö ei ollut kuulevinaan, katsoi kokonaan toisaalle.

-- Saisko olla? -- huusi Heikki kovempaa ja kumarsi vieläkin syvempään.

Tyttö ei vastannut mitään, lähti pois toisiin huoneisiin ja puheli itsekseen muutamia vieraskielisiä sanoja. Heikki ymmärsi mikä tällä kaikella oli tarkoituksena ja entistä nolompana, häpeissään kuin uitettu kissa, kääntyi hän ympäri ja aikoi sillä kertaa jättää koko lystin.

Mutta palatessaan entiselle paikalleen, huomasi hän tytön, jonka molemmilla puolilla olivat tyhjät istuimet. Se tuntui vähän niinkuin tuttavalta ja muutenkin alempaan säätyyn kuuluvalta. Heikki päätti koettaa onneansa...

Hän ryntäsi tytön eteen kuin haukka saaliiseensa, peläten ettei vaan toinen ennättäisi, kumarsi syvään ja sanoi: -- saisko olla?

-- Mitä sitte? -- kysyi tyttö veitikkamaisena.

-- Yksi kerta ympäri -- täytyi Heikin vastahakoisesti selitellä.

-- Kiitoksia... minä en osaa.

-- No kyllä sen verran --

-- Ettekö kuule, minä en osaa!

Heikki kyllä kuuli, vaan kun luuli sen tavalliseksi ujostelemiseksi, ajatteli vähän tinkiä.

-- No eiköhän sentään koeteta? Edes yhden kerran!

-- Ei teidän kanssanne, vaikka osaisinkin. Tiehenne siitä!

-- Se on hyvin ikävää ettei osaa... tuossa iässä... ja noin suuri -- puheli Heikki kiukustuneena ja poistui hammasta purren toisten luo.

-- Saitko pitkän nenän! -- pilkkasi Kalle.

-- Kyllä minä ne... senkin räkättirastaat... ovat ylpeitä kuin emäkanat -- mutisi Heikki.

-- Niin... mene vieläkin! -- virnisteli Jussi.

-- Menen, ja isosti menenkin... sen saatte nähdä!... kehtaavatkin -- --

Tuli väli-aika, ja pojat muitten mukana siirtyivät ulos.

Kun Heikin kiukku oli vähän lauhtunut, tehtiin vastaisen varalle uudet suunnitelmat:

-- Kurkottelit Heikki liian korkealle, alempaa olisi pitänyt, vaikka sitä Lindin vanhaapiikaa.

Koko ajan siinä yksinään istui, ei kukaan kysynytkään. Sellaisia minäkin ennen -- -- vaan sinä kun julkeat heti ylemmille hyllyille mennä -- puhui Ville opettavaisesti.

-- Kuka sen tietää mikä niistä ylempi, mikä alempi -- tiuskasi Heikki.

-- Naamasta sen näkee.

-- En minä naamaan... vaatteisiin katsoin.

-- Silläpä sait pitkän nenän. Piiatkin ne jo hatussa ja silkissä kuhisevat.

-- Kai, kai.

-- Piioista, ja vieläpä vanhoistapiioista on alotettava.

-- Vaan jos sittekin...

-- Jaa kieltäisi?

-- Niin.

-- Silloin sanotaan: -- "tak söötta mamma", pyöräytään ympäri ja tullaan takasin, ja vasta sitte uudelleen mennään kun tyttö on katsottu.

-- Niinkö sinäkin? -- kysäsi Kalle ihmeissään.

-- Juuri niin.

Polkan sävel kajahti parvekkeelta, ja pojat rynnistivät sisään.

Heikki päätti Villen antamien neuvojen mukaan tanssia polkan vaikka väkisin. Kalle ja Jussi tekivät saman päätöksen. Ville taas oli itsenäisempi ja tottuneempi, ulkomuoto herrakkaampi, joten otti naisen milloin tahtoi, harvoin nenänsä poltti. --

Polkka kävi heti alussa sangen vilkkaaksi, alemman säädyn miehet sen alkoivat ja loppuun asti puolensa lattialla pitivät.

-- Nyt se on tapahtuva, nyt tai ei koskaan -- ajatteli Kalle -- silmäili seinustalla olevia naisia ja viimein tanssijattarensa valitsi.

Se oli lyhyt, paksu ja pulleanaamainen piikatyttö, kauttaaltaan tanakkaa tekoa, syksyllä kaupunkiin muuttanut. Kallesta tuntui melkein liiankin helpolta tämän ensimäisen tehtävän suorittaminen, tyttö kun näytti niin simppeliltä, ja muutoin oli sen näkönen, että vannaan tulisi.

Hän läheni tyttöä, kumarsi ja sanoi: -- saisko olla.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja paiskasi suuren kämmenensä Kallen olalle. Kalle taas kiersi oikean käsivartensa tanssijattarensa vyötäisille ja vasemmalla tarttui ojennettuun käteen... Siinä he sitte soveliasta aikaa odottelivat --

Huimaa vauhtia pyörivät notkeat parit siitä ohi, silloin tällöin tönästen Kallea ja hänen kumppaniansa. Mutta ne eivät pienistä tuusteista olleet tietääkseenkään, puristivat lujemmin toisiaan ja oikein kaksinkertaisella voimalla varustautuivat uusia vastaan ottamaan. Sovelias hetki läheni, Kallen huulet lerpahtivat auki kuin riihenovi, punanen kieli pullahti alahuulelle; hän puristi vielä lujemmin tyttöänsä ja tahtiin päästyä alotti polkan.

Lattia oli tavattoman liukas, uudet puolianturat Kallen kengissä vielä liukkaammat, joten jalka ei tahtonut paikkaansa mitenkään pitää. Raskaalta ja sangen vaikealta tuntui muutenkin tanssi, kumppani kun oli niin pahuuksen lyhyt ja kankea, ettei vetämälläkään tahtonut perässä saada. Väkeä vielä oli niin paljon, ettei joukkoon mahtua tahtonut, ja joka hetki oli vaarassa jalkoihin sekaantua ja lattialle kompastua.

Kun Kalle oli kierroksen salin ympäri tehnyt ja toista alkoi, nousi silmiin kummallinen hämärä, jossa pienet, kirkkaat, tähden muotoiset pilkut ristiin rastiin leijailivat, seinät näyttivät pyörivän, lattia nousi ja laski, ja koko huone ihmisineen päivineen näytti maahan mullistuvan.

Kalle horjui... sai voimakkaan tuustin kylkeensä... kadotti tasapainonsa ja... kaatui aika läiskinällä naisensa kanssa lattialle.

Sitä seurasi toinen... ja vielä kolmas samallainen läiskäys, ja lattia näytti oikein urhojen kentältä.

Yleisö remahti nauruun kuin harakkaparvi ja tanssi hetkeksi häiriintyi. Vaan pian siitä kaatuneet "urhot" selvisivät ja jaloilleen pääsivät. Viimeisenä Kallen tanakka kumppani lattialla pyöritteli, ennenkuin paksun ruumiinsa pystyyn sai. Nauroi, kun muutkin nauroivat, katseli ympärilleen kuin puustapudonnut; vaan kun ei tanssittajaansa nähnyt, poistui omaan nurkkaansa. --

Kalle ei ollut enää salissa, häpeissään loikki vaatetushuoneeseen, tempasi lakkinsa naulasta ja synkällä naamalla kotiin painoi. Karvaalta, häijyltä ja kiukuttavlta tuntui koko elämä, päätä viilteli ja jumoi, vatsassa muljaili niin kummasti, että oli sisältönsä kadulle heittää. Mutta Kalle kiihdytti kulkuansa, ja kun kotiin pääsi, nousi "maralle", valvoi vielä kauvan vuoteellaan ja lujasti vannoi ei toisten sellaiseen menevänsä. -- --

Heikki ei yhtä pian seurahuonetta jättänyt. Alkuun päästyänsä, keikkui myötäänsä lattialla ja "hiki hatussa" piikatyttöjä tanssitteli, sattuipa toisinaan paremmankin kainaloonsa saamaan. Tanssi mitä osasi, ja mitä ei osannut, sen aikaa kärsimättömänä katseli.

Ville taas oli kaikissa mukana, tanssi "ransiisit", "valssit" ja sen semmoiset, aina joku parempi kupeella.

Kovasti teki Heikin mieli "ransiisiin", sumeilematta olisi mennytkin, vaan kun ei vastaparia saanut, oli täytymys pysyä pois. Kello 1 yöllä loppuivat kemut... Liian aikaseen. Heikki olisi tanssinut vaikka aamuun, vaikka vielä seuraavan päivän ja koko viikon perään.

-- Viis minä mestarista ja koko suutarin leivästä... jos pois ajaa... ajakoon!... on sitä limppua muuallakin. Huomenna en ainakaan naskaliin tartu! -- päätteli Heikki kiihkoissaan.

Portaita laskeutuessa huomasi hän lampun valossa tutut naisen kasvot, lyöttäytyi seuraan ja sitte yhdessä tummaan yöhön painuivat..

VII

RUNOILIJA-ALKU

Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro kotona on pieni ja laiha.

Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.

Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa, juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen aihetta antanut.

Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään. Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.

Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet varjoon, ja kohotti omansa sijalle.

Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.

Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin. Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.

-- Ketä sinä oikein mallinasi pidät? -- kysyivät pikkurunoilijat Eerolta.

-- Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan -- vastasi Eero.

-- Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää -- huomautti muuan.

-- Ja minä Severi Nymannia -- ilmoitettiin joukosta.

-- Erkkoa minäkin ihailen -- tuumi joku.

-- Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero -- kysyttiin joukosta.

-- Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! -- virkkoi Eero innostuneena.

-- Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa kirjallisuudessa tapaa -- puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen kiivaasti.

-- Jaa... mutta -- alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla äänen painolla -- minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon liian realistisena kirjailijana -- ja sitä paitsi on hän vielä pessimisti!

Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.

-- Samaa olen huomannut minäkin -- vahvisti edellisen toveri.

-- Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä, mutta Aho se on minun -- riemastui kuudesluokkalainen.

-- Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa, kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!... vaan minä sellaisista en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi -- puhui kiivastuneena Eero.

Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi silmiin.

-- Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos näkemään sattuisit -- puhui kahdeksasluokkalainen.

Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun jo kuudesluokkalainen ennätti.

-- Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä tarkoitetaan, ja mistä on puhe.

-- Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! -- huomautti joukosta joku.