Part 5

Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä etsii.

Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.

Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on suora ja sileä.

Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne katoo...

Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.

Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan loikkii.

Vaan anna että päivällä kuljet, harvoin näitäkään tapaat. Hämärissä yli kulkevat, aamu- ja iltapuhteilla rohkeimmin liikkuvat ja polvittelevat sinne, tänne.

Ja jos lintu rannalta lentoon lähtee, levähtämättä yli kulkee ja vasta toisella rannalla istumasijansa ottaa.

Kammoksuen kuin kahlehdittua vankia karttaa yksinäinen kulkija talvista metsäjärveäni ja hätäisesti, kiirehtien sen taaksensa jättää.

Mutta kun saavut hempeä kevät, ihana loistava kesä, lämpöisen tuulen löyhytät, jäiset kahleet järveltäni katkot, ruhjot, murskaat; laineen laululle lasket ja rantakiviä kaulailemaan päästät, silloin ei sinua kukaan pelkää; silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä.

Rohkeasti lähentelee mutkitteleva metsäpolku, päänsä veteen kastaa, rantaa kiertää, kiville nousee, niemiä tervehtää, lahtien perukoissa polveilee ja taas metsään hiipii, siellä toisiin, samanlaisiin yhtyen.

Tyynesti, verkalleen astuu kalamies polvikkaita polkujaan, alas rannalle laskeutuu, työntää vanhan veneensä vesille, sillä uutta hän harvoin sinne tuo, ja hiljalleen soluu pitkin matalaa, mutkittelevaa rantaa.

Kiirettä ei hän pidä.

Hiljalleen soutaa, tarkkaan katsoo lahdet, lahtien suut, niemet karit, ja suorat rannat, ja vasta sitte verkkonsa heittää, rysänsä upottaa ja makuisan tupakan palamaan panee.

Kiireesti ei hän vieläkään lähde.

Kauvan muistelee, mitkä ja millaiset kalat juuri tuosta paikasta sillä ja sillä kuun ajalla ja sillä tuulella sai, ja miten ne veneeseen nousivat.

Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.

Ei ole kiireen kierää vieläkään.

Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.

Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee, veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta sitte poluilleen poikkeaa.

Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.

Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: -- sinä kultani, oma sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.

Ja pian hän palaakin.

Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee, aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.

Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat...

Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä puutu.

Kun viimeiset kevätvedet alas järviin laskee, kun ruoho peittää maan, lehdet puun ja käki kuusen latvassa kukkuu, silloin minäkin sinun syliisi kiiruhdan.

Ja mitä likemmäksi likenen, lähemmäksi lähenen, sitä kummemmaksi, sitä omituisemmaksi mieleni käy.

On niinkuin vuosien takaa oman armaansa, oman mielitiettynsä, oman hempeän kultansa nähdä saisi... Riemusta silloin rintani laajenee, sydän iloa sykkii ja minä kiirehdän, yhä vaan kiirehdän kulkuani, juosten polkuani poljen, kiviltä kiville hyppelen, alas korpeen yli soiden, yli vaarojen, yli aukeitten ahojen astun. Ja kun sinun kirkkaan silmäsi jo kaukaa näen, kun sinun läikkyvän, väreilevän pintasi huomaan, lakkiani silloin sinulle heilutan, kulkuani kiirehdän ja tervehdyslauluni sinulle laulan...

Mutta kun rantaasi saavun, laulupaikoillesi pääsen, et sinä intohimoisesti minua vastaan otakaan, et syliisi sulje, et suudelmaa anna etkä halailemaan minua lähde.

Tyynenä, maltillisena, ajattelevana siinä rantakiviäsi nuoleksit, tuttua, kaihoa lauluasi minulle laulat ja rannan nuorta heinää suutelet.

Minustako et enää välitäkään?... Liianko kauvan luotasi viivyin, liianko kauvan maailmaa kuljin? Liianko kauvan?...

-- Kauvan, kauvan -- laulaa laine ja suruissaan hyväilee rantaa.

-- Siksikö siis kaiholta, niin salaperäiseltä ja synkältä näytät? Siksikö on laulusi niin surunvoittoinen ja itkevän pitkä? Siksikö sinun kyyneleesi rannanruohoa kastaa, kivikkoa suutelee ja -- ja sentähdenkö sinä itket?

-- Sentähden, sentähden...

-- Liianko oli yksinäistä olosi täällä kaukaisten, korpien keskellä? Maailmalleko mielesi tekisi, suuremmille selillekö lähtisit, kosken kivissä leikkimään ja laulamaan, meren aavoja ulapoita täyttämään? Sinnekö, suureen maailmaan sinunkin mielesi olisi? Sinnekö tahtoisit?

-- Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- laulaa laine ja hyväillen nuoleksii matalaa rantaa.

-- Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan, suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella tahdot?

-- Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- vastaa laulaen laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.

Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää... ja minä järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja vaan häntä yksin muistavani...

Niin... vieläkö jättäisin!... jättäisinkö!... enhän toki, enhän sinua jätä.

Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen peltoni rannallesi kuokin.

Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.

Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat, syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte mökilleni palaan.

Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan mökilleni johtaisivat...

Niin... kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia, hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista, pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen...

Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!

En... sinua en jätä. en milloinkaan.

VI

OPPIPOIKIA

Heikki opiskeli suutariksi, Kalle puusepäksi. Samasta pitäjästä olivat kotoisin; kumpikin vuoden jo kaupungissa olleet.

Hyvä oli poikien väli -- luonnollisesti -- vaikka eri ammattikuntaan kuuluivatkin. Oman ammatin sanomattoman korkea arvo, se ei vielä ollut pojille kylliksi selvinnyt. Opissa olivat, ja oppi-aika, se se oli senkin puolen selvittävä. Usein ja monella muotoa olivat kyllä siitä jo kuulleet, milloin vanhemmilta oppilailta, milloin taas suvaitsi joku kunnian arvoinen kisälli siitä asiasta ajatuksensa paljastaa. Ja ilman poikkeusta oli se juuri _tämä_ ammatti muita vaikeampi ja tarpeellisempi, -- siis myöskin kaikkia muita arvokkaampi.

-- Mikä sitä naskalia ja pikilankaa on heilutellessa! Mikä jo! Ei se kysy vielä hartiavoimia eikä mitään muutakaan voimaa.

-- Ja niin sinä istut kuin räätäli!

-- Kävelet kuin pikinytky!

-- Longuttelet polvias kuin mikä paakari.

-- Eihän sitä meillä niin!

Tällaista opetusta sai Kalle jo ensi päivästä muun opetuksen sivussa ja lomassa. Mutta ei jäänyt Heikkikään ilman. Kyllä hän kuuli omansa ja toisten viat. Etenkin vieraat ammattilaiset hänelle perinpohjin, -- usein havainnollisestikin, -- mieleen painettiin.

Millä oli toinen olka alempana kuin toinen, millä hartiat olivat surkastuneet kuin kuivanut silakka, tai millä ne olivat leveät kuin riihenovi. Ja on se kumma, -- huomautti hyväntahtoinen suutarinkisälli Heikille -- kuinka silmäin värikin saattaa muuttua. Et näe puusepillä sinisilmiä, vaan käyvät kaikki samaan maahan kuin maalarin housut. Ne ovat joko vaaleanruskeita tai aivan harmaita, ja niin haileasilmäisiä kaikki kuin "Vällän Jussin" muiskut. -- Kiitä onneasi Heikki, että "jalkineentekijäksi" synnyit!

No tällaista sitä pojat kuulivat pitkät päivät, koettivat muistiinsa painaa tähdellisemmät ja tarkasti seurata vanhempien esimerkkejä.

Keskenään eivät pojat sentään juuri ammattiarvostaan riitaantuneet.

Kalle kyllä sanoi koska hyvänsä ja kenelle tahansa, että vaikeampaa se on puusepän työ kuin suutarin. Heikki sitä tahtoi vastaan panna, koetti esimerkeillä ja vertauksilla ammattisalaisuuksiaan selvitellä; mutta kun Kalle näytti hänelle aina uutta ja uutta, yhä konstikkaampaa ja vaikeampaa, kymmeniä, jopa satoja eri työkaluja ja koneita; jota vastoin Heikki ei voinut muuta näyttää kuin aina sitä samaa: pikilankoja, nahkoja, vanhoja kenkärajoja, uusia jalkineita, lestiä, vasaroita, neuloja, naskalia ja jokusen lasikuulan, täytyi hänen lopultakin myöntää Kallelle etu. -- Se tapahtui kuitenkin vain silloin, kun muita ei ollut kuulemassa.

-- Harvoin tosin näistä asioista Kallen ja Heikin välillä väittelyä syntyi, ja jos niin kävi, kesken usein jätettiin. --

Näin se ensimäinen oppivuosi kului kaikessa hiljaisuudessa ja yksinkertaisuudessaan. Vasta kun toinen vuosi alkoi, rupesivat pojissa ilosemmat ja huvittavammat puolet valtaa saamaan.

Ei tarvinnut enää olla kaikkein käskettävänä, ei tarvinnut kiillottaa kisällien jalkineita, ei pesuvesiä kantaa, ei pikilankoja valmistaa, ei liimaa keittää, eikä piian apulaisena kyökissä olla.

Nyt saivat tehdä työtään rauhassa niinkuin vanhemmatkin miehet. Saivatpa vielä nuorempaansa komentaa ja itseänsä passauttaa... ja se se juuri ulkonaista ihmistä paisutti.

Vaatteetkin, jotka olivat kotikutoisesta kankaasta, maalaisräätälin ompelemat, vaihdettiin uusiin, tehtaassa kudottuihin, kaupunkilaismallisiin.

Oikein näytti niinkuin herralle, varsinkin pyhäseen aikaan. Ja kun kotipuolessa käväsivät, eivät tahtoneet vanhat ystävät lähestyä rohjeta, eikä se entinen seura suuresti poikiakaan huvittanut.

-- Kolloja ovat, aina vaan kolloja ja moukkia -- tuumivat pojat, -- katsoivat joka minuutti kellokrapaansa, sovittelivat gummikaulustaan, joka tahtoi vähän kurkkua kuristaa ja imelästi toisille hymyilivät. --

Elämä näytti kaikin puolin sangen valoisalta, kaikki rupesi olemaan niinkuin ollakin piti. --

Yksi asianhaara sentään suuressa määrässä poikien mieltä painoi. Toisinaan se tuntui helpommalta, toisinaan taas niin vaikeuttavalta, että ihan tahtoi mielen alakuloiseksi saattaa. Joskus se näytti saavutettavalta; mutta toisinaan taas äärettömyyteen katosi.

Tämä vaikeuttava asianhaara oli kysymys tanssitaidosta, jonka vasta tulevaisuus oli pojille selvittävä ja opettava.

Maalla kyllä nähneet olivat monetkin kerrat tanssittavan, mutta se oli vaan sellaista yhtä ja samaa, moukkain renkutusta oli, eikä sitäkään tullut opituksi.

-- Parempi taisi ollakin ettei niille tavoille oppinut, eihän sitä näin kaupungissa -- lohduttivat pojat itseään.

-- Mutta miten hiton tavalla, Kalle, tästä alkuun päästään, -- alotti Heikki eräänä iltana, löi nyrkkinsä suutaripöytään niin että se surkeasti porahti.

Kalle ei osannut sanoa asiaan mitään, istui vaan ja tuumi.

-- Sano nyt sinäkin ymmärryksesi mukaan, sano jo -- virkkoi Heikki taas.

-- Mitä minä siihen nyt sanon sitte! -- tiuskasi Kalle nyrpeissään.

-- No sano mitä hyvään, kun vaan jotain sanot!

-- Jotain... Sanonko ma mitä jotain on?

-- Tiedän sen sanomattasikin! -- Ei maar Kalle, jos totta puhutaan, olisi meillä nyt otollinen aika.

-- Olisihan se, olisi -- --

-- Niin on, aikojakin olisi ollut; vaan kun sinä et ole viitsinyt.

-- Eihän sellaisilla vaatteilla -- huomautti Kalle totisena.

-- Nyt sitte sopii, vaikka "ransiisiksi" pistäisit.

-- Vaikka "masurkaksi", jos vaan jalat taipuu.

-- Taipuu, taipuu. Katsoppa!

Ja samassa Heikki pyöri ja kieppui kuin lankakerä, kädet huitoivat ilmaa ja sääret lentelivät kuin pikilangan siima.

-- Notkeat käpälät, taitaisit vaikka "pikkuryssää" --

-- Vaikka "isoa", jos kerrankin nähnyt olisin kuinka sitä mennään!

-- Ei maar, mutta kukahan opettaisi -- innostui Kalle sanomaan.

-- Harkitkaamme sitä asianhaaraa!

-- Joo!... nyt äkkään -- sanoi Heikki pienen paussin perään ja napsautti sormiaan.

-- Anna kuulua! -- virkkoi Kalle.

-- Minä pyydän Neulasen Villeä!

-- Saakuri vie, sillä pojalla on käpälät.

-- Jaa... sitä "pukkiako" meinaat?

-- Sama se, onko pukki vai kettu, mutta sitä minä meinaan. Huomenna kun käsityöläiskouluun mennään, teen "pistellingin."

-- Tee tee, kyllä suostun minäkin.

-- Teillä vaiko meillä opetellaan?

-- Meillä ei sovi. Töitä on niin paljoo lattialla ja kisällit makaavat "maralla."

-- No täällä sitte! Ei ole yöseen muita kuin Janne, ja mitä siitä. Selkään jos virnistelee.

* * * * *

Kun seuraavana päivänä käsityöläiskouluun tultiin, nykäsi Heikki Villeä syrjäpuoleen ja puhui hyvin salaperäisenä asiansa.

Villellä ei siihen ollut mitään vastaan sanomista.

-- Onkohan se hyvinkin vaikeaa? -- kysyi Heikki, sanomattomasti mielihyvillään Villen lupauksesta.

-- Ei se minkään vaikeata, kun ensin askeleet oppii -- vastasi Ville.

-- Mitkä askeleet?

-- Kyllä sitte näet. Ne ovat juuri kuin alkutekijät. Ellet niitä hyvin opi, et opi tanssimaan.

-- Jaa jaa, vai semmosia ovat.

-- No milloin joudat Ville opettamaan ne?

-- Ehkä huomenna tulen.

-- Tule jo tänäpänä!

-- En jouda!

-- Voi sun suutari kumminkin. Etköhän edes vähäsen... tulevat ne arpajaisetkin piakkoin.

-- Tulee niitä arpajaisia ja tansseja vielä sittekin... ja ethän siihen hätään enää opi.

-- Sanoithan oppineesi kahdessa illassa Saksanpolkan, valssin ja mitä kaikkia sanoitkaan.

-- Niin... kai minä -- huomautti Ville ja katsoi pitkän käytävän päähän, suu hienossa hymyssä -- kai minä... olin ennen nähnyt; mutta ethän sinä.

-- Ainakin viikossa oppisin.

-- Ehkä.

Heikki katsoi nopeasti kelloansa, tarttui Villeä käteen ja kuiskasi korvaan:

-- Otetaanpa muutamia askeleita tuossa tyhjässä luokassa, on vielä aikaa, eikä Kuoponen ole tullut!

Ville myöntyi, Heikki haki Kallen mukaansa ja kolmisin menivät luokkaan, jota kuuvalo hämärästi valaisi.

-- Mitä te ensin tahtoisitte, -- kysyi Ville.

-- Saksanpolkkaa, vastasivat pojat.

-- Katsokaa sitte kun minä "tanssaan." Ville otti ensimäiset askeleet hyvin harvaan, kiihtyi vihdoin tavalliseen tahtiin, jota pojat tarkkaavaisina seurasivat.

-- Niin, toiko se on sitä saksanpolkkaa -- kysyi Kalle.

-- Niin on, -- sitä on -- sanoi Ville ja yhä nopeammin viskeli jalkojaan.

-- Olen minä tuota tainnut ennenkin nähdä, huomautti Heikki.

-- Missä? -- kysyi Ville ja herkesi tanssimasta.

-- Kotipitäjässä muistelen.

-- Ei se ollut tätä, vasta tämä kaupungissakin on opittu, eikä sitä kaikki osaa vielä täälläkään, -- vakuutti Ville.

Kun kuulivat ettei sitä kaupungissakaan kaikki osaa, innostuivat pojat tulisesti harjoittelemaan.

-- Ei niin pojat, hyppäätte kuin kilpikonnat, enhän minä niin!

Tules tänne Heikki!

Ville otti kummankin erikseen opetettavakseen ja askeleista alkaen neuvoi.

-- Ensin hyppäät vasemmalla... Näin... hyppää samoin!... Kas niin. Sitte oikealla samalla lailla... no älä selvää peliä sotke!... oikealla jalalla, kuulitkos! Sitte taas vasemmalla... näin... no niin! Nyt sitte oikealla sama satsi, näin... "vie sua ja viipota" kun sinä olet pöllö! Näin se käy! No--no--no kas noin. Sitte kierretään kaksikertaa ympäri... tähän tapaan... Ei sinne päin, toisin... Ei sinusta tule tanssijaa, olet kankea kuin "Patanoffin" härkä. --

-- Tuleppas sinä Kalle!

Mutta tuskin olivat pojat yhteen päässet kun kello jo kilisi, joten Kallen alkutekijät sillä kertaa jäivät kokonaan harjoittamatta.

Poikain ajatukset eivät sillä tunnilla, eikä vielä toisellakaan, jaksaneet opetusta seurata. Saksanpolkan askeleissa, hypyissä ja käänteissä ne kokonansa askaroivat. Koetteli se Heikki kahdella etusormellaan -- pulpetin kannella -- askeleita ottaa, ja samaan työhön ne jalatkin penkin alla ryhtyivät. Siitä ne ajatukset tuon tuosta tulevissa tanssiloissa ja arpajaisissa käväsivät, siellä nuoren ja notkean tytön kainaloonsa kahasi ja tanssimaan yltyi. Herra Moilosen kalunkirjoitus, joka sillä tunnilla oli paperille pantava, sai siten -- tähdellisempien toimien sattuessa -- parempiin aikoihin jäädä. --

Välitunnilla vetäytyivät pojat äskeiseen harjotuspaikkaansa keskeytyneitä opintojaan jatkamaan.

* * * * *

On sunnuntai. Viurusen työhuoneessa, jossa Heikki opiskeli, on siivottu keskilattia tyhjäksi. Suutaripöytä naskalineen ja tikkunauloineen on työnnetty nurkkaan, nahalla päällystetyt, tyhjät silakkanelikot, joilla työntekijät istuvat, ovat potkittu sinne tänne seinävierua, muutamia päällekkäin pinottu. Suuri lestikasa makaa sängyssä, ja puolitekoiset työt -- vanhojen, irvillään olevien jalkineitten joukossa -- tyytymättöminä sängyn alta muljottavat. Kirkkaat, ehkä vähän tomuiset lasikuulat, killuvat pitkistä nauhoistaan seinillä ja tuttu suutariverstaan haju täyttää huoneen pienimmänkin sopen.

Hurjaa vauhtia, märkinä ja hikisinä pyörivät Heikki, Kalle, Ville ja maalari Mönjäsen Jussi keskilattialla.

Innokkaimpana, muita hikisempänä huhtoo Heikki, milloin Villen, milloin Kallen tai Jussin kanssa. Puolensa muutkin pitävät, aamusta alkaen ovat hyppineet, myötään lattialla tepastaneet. Kasvoilta paistaa iloinen, tyytyväisyyden sekainen loiste, loiste, joka tavallisesti silloin nousee kasvoille, kun on joku suuri, oikein tärkeä ja ratkaiseva työ onnistunut.

Onnistunuthan se on pojilta...

Saksanpolkka käy kuin itsestään, jalat tekevät temppunsa kuin sotaratsut, ja korkojen kolke, varvasten suhina on rytmikäs ja tarkka. Tavallista polkkaa sitä onkin jo pistetty pitkän aikaa. Oikeaan pyörittäessä se mukiin menee, mutta kun vasemman vuoro tulee, käy lattia pieneksi, seinät pyrkivät liian lähelle, joten lasikuulat siellä joutuvat suureen vaaraan.

Ville, joka opettajana esiintyy, seinät helposti välttää, mutta oppilaitaan ei niistä loitommalle saa.

-- Kiertäkää nopeammin, tehkää äkkinäisempiä käänteitä! -- huutaa hän pojille.

Mutta kun eivät niistä silläkään pääse, lohduttelee Ville: -- noh... on sitä seurahuoneessa tilaa, eivät tule seinät siellä tielle... ja jos tulemaan sattuisi, parasta kiertää oikeaan. --

Pojat ottivat pienen paussin ja istuivat sängyn laidalle väsyneitä jalkojaan lepuuttamaan. Ja oikein kuin "Kreivin aikaan" sattui palvelustyttö siihen iltapäiväkahvineen, poikain suureksi iloksi.

-- Voi, mutta sinä kulta Liisa, tules kanssani yksi saksanpolkka -- huusi Heikki ja sylkäsi käsiinsä.

-- En uskalla, rouva on kyökissä.

-- Mitä rouvasta, yksi kerta vaan, armas Liisa!

Ja kun oli tarjottimen käsistään saanut, tempasi Heikki hänet kiinni, kietoi käsivartensa vyötäisille ja alkoivat tanssin. --

Oikein se sydäntä hiveli, oikein rintaa lämmitti tuo Liisa siinä sivussa. Tuntui niin pehmeältä, niin herttasen mukavalta tanssia toisen sukupuolen kanssa. -- Oi kuinka suloista -- miesten kanssa ei mitään, tämän rinnalla -- tuumi Heikki. Ihan unehtui että vaan oma piika siinä kupeella hyllyi, jolle ei ennen mitään arvoa annettu.

Heikki alkoi oikein lämmitä, puristi Liisua lujemmin rintaansa vasten, veti hänen kätensä enemmän taakseen, niin että lämpöset henkäykset hivelivät kummankin kasvoja.

Suloiselta tuntui Liisustakin tanssiminen pitkästä aikaa. -- Huono se viejä on, mutta meneehän se tässä -- ajatteli Liisu, ja yhä notkeammaksi kävivät hänen jalkansa...

-- Päästä nyt jo! -- virkkoi Liisa, kun ei loppua näyttänyt ollenkaan tulevan.

-- Kerta vielä ympäri -- vastasi Heikki, ja aina lujemmin likisti Liisua rintaansa.

-- Älä siinä sutena häärää! -- huusi Ville ja meni tanssijat seisottamaan.

-- Mitä hittoa sinä siihen kuonosi kanssa tuppaat -- mutisi Heikki suuttuneena.

-- Kyllä sitä siinä sinulle on... eikä sitä yhteenmittaan niin kauvan. Tulepas Liisa _minun_ kanssani!

Mutta Liisa ei enää tullut, poistui nopeasti, hikisenä ja hengästyneenä kyökkiin. --

Oli enää viikko suuriin arpajaisiin, ja poikain tanssi kävi vielä jotenkin kankeasti. Käytännöllistä harjoitusta toisen sukupuolen kanssa olisi välttämättä tarvittu. Heikki siitä vähän maulle pääsi, mutta Kalle ja Jussi eivät ollenkaan sen suloa saaneet nauttia. Kaikeksi onneksi sattui sinä iltana olemaan tanssit maalla, muutamien kilometrien päässä kaupungista. Sinne päättivät pojat lähteä.

Kouluun olisi pitänyt myöskin mennä, mutta sitä ei muistettu -- tai ei oltu muistavinaan -- sillä se ei voinut kysymykseen tulla näin tähdellisien toimien sattuessa. Matkalle varustettiin, pistettiin joku naskalikin taskuun, siltävaralta, jos niinkuin sattuisi selkä vaaraan joutumaan ja lähdettiin miehissä matkalle.

* * * * *

Tanssitupa on puolillaan väkeä, kaikki sen kylän nuoria. Pieni lamppu killuu keski-orressa heittäen mustuneen ja muuten likasen lasin läpi hämärää valoa huoneeseen. Mitä enemmän seiniä lähenee, sitä pimeämmäksi muuttuu ilma. Salaperäisenä, hyvin epäselvissä piirteissään häämöttää monikerroksinen sänky, joka on niin korkea että kattoa pitelee. Alimmaisessa meluaa iloinen poikajoukko, ylempää kuuluu hiljaista kuisketta ja kuhinaa, naisten supattavaa ääntä ja miesten mörinää. Silloin tällöin avautuu verhot, muutamia kasvoja tulee näkyviin, kunnes jälleen katoavat tummien verhojen taa...

"Harmonikka" räyhää ja pauhaa, ulvoo ja vonkuu peräpenkillä minkä kielet kestävät. Toisinaan venyy pitkäksi kuin kirjava kärme, toisinaan taas varsin lyhyeksi supistuu.

Keskilattialla käy jyry ja kolke kuin riihtä puidessa. Valtoinaan olevia hiuksia, kirjavia liinoja ja karvalakkeja hyllyy ja pyörii, kiertää ja pomppuu vinhaa vauhtia. Tupakansavu pölähtää miesten hampaitten välistä kuin höyry haljenneesta vesikuplasta kiehuvassa padassa. Toiset alottavat, toiset lopettavat, toiset vaihtavat naista ja uudestaan lähtevät, joten lattia on aina kuin "nuijalla lyöty."

Pojatkin ovat kaupungista ennättäneet, tanssineet hyvän aikaa; sotkeneet toisten varpaita ja likistelleet maalaisten naisia. Niinkuin maantiejyrä, silittää ja tasottaa Kalle kehässä seisovaa ihmisjoukkoa, ja jos kumppani sattuu olemaan suuri ja täyteläinen, on silloin kaksoisjyrän voima vastustamaton... musertava.

Yhteentörmäyksiä tuon tuostakin sattuu, päät kolhivat päitä, rinnat rintoja, ja toisinaan kumolleen kupsahtavat.

Ville ja Heikki kieppuvat keskellä, talontyttäriä tanssittavat ja pitävät iloista menoa.

Jussi on tarpeensa saanut, sinisilmäistä kaunotukkaa hyväilee ja lempii. Mutta maalaisia alkaa suututtaa poikain omavaltainen käytös, uhkaava ilme nousee kasvoihin, jota pojat eivät ilossaan huomaa.