Part 4

Heiluttaa päiväkausia raskasta kuokkaa, keikkua kangen varassa, nostellen satoja vuosia maanneita hongan runkoja ja syvään kiertäviä juuria päivänvaloon, se ei väsyneelle, heikolle naiselle ollut helppoa. Mutta nousta niitten piti, nousta väkisinkin, ja sitä myöten kuin kuokos laajeni, sitä myöten myös mustat, multaiset puuläjät nousivat ja lisääntyivät. Rintoja särki, selkää poltti, kun Liisu illoin saapui kotiinsa. Mutta kun sai puhtaat, kuivat vaatteet päälleen, sai ruokaa, olivat päivän vaivat unohdetut. Istua silloin pienen lapsensa kanssa takan läheisyyteen, missä kuivat kävyt kuumaa tulta lietsoivat, tuntui olo niin hyvältä ja herttaiselta.

Tällaisen iltahetken viehkeydessä, raskaan päivätyön päätyttyä, tapaa muuan talonisäntä Liisun. Hän ilmoittaa kaikkien niitten nimessä, jotka olivat Matille takuumiehinä, että Nevala vaatii rahansa takasin.

-- Vuodeksiko vaan oli velka -- kysyy Liisu säikähtäen.

-- Vuodeksi oli -- vastaa isäntä.

-- Mutta Matti ei ole saanut vielä rahoja kokoon, ei ole penniäkään lähettänyt. -- Kyllä se sen "Nevalainenkin" kuuluu tietävän, mutta sanoo tarvitsevansa rahoja.

-- Mutta eiköhän se odottaisi, odottaisi edes niin kauvan kun saisin sanan Matille.

-- Luulisin sen odottavan, ei kait se sitä rahaa tässä hetkessä tarvinne. Se Nevalainen muutoin tahtoo niissä raha-asioissaan olla vähän "krantunlainen" -- huomautti isäntä.

-- Mutta puhukaa tekin puolestani, sanokaa että heti kirjoitan Matille ja pyydän rahoja... odottaisi edes kaksi kuukautta.

-- Kyllä minä, kyllä minä -- vastaa isäntä hyväntahtoisella äänellä, puhe soluu raha-asioista Amerikan oloihin ja niistä viimein Mattiin. Lähtiessä vakuuttaa isäntä kaikin puolin koettavansa Liisun parasta, mikäli se hänen vallassansa on.

Isännän mentyä purskahti Liisu itkemään, hän aavisti vaaran, joka oli heitä kohtaava; hän tiesi, ettei Matti noin lyhyessä ajassa niin suurta summaa hankituksi saa... ja mitä silloin tekevät meille...

Vanha äiti lohdutteli Liisua sillä, että kyllä Jumala auttaa eteenkinpäin, niinkuin on tähänkin asti auttanut ja että kyllä Hän pitää murheen kaikkein huonoimmasta, kaikkein heikommasta ja turvattomimmasta ihmisestä, kun vaan Hänen apuansa pyydämme. Muista Liisu aina, että Jumala voi kaikki ylenpalttisesti tehdä, yli kaiken senkin, mitä me rukoilemme taikka ymmärrämme. Luota aina Jumalaan, pane turvasi Häneen, ja mitä sinä ikänä pyydät, pyydä se Häneltä.

Äidin sanat lohduttivat paljon Liisua; mutta äskeinen rauha ja turvallisuus eivät enää mökkiin palanneet. Sijaan tuli surua, epätoivoisia huokauksia ja uusia huolia --

Liisu kävi Nevalassa, puhui kauniisti ja pyysi velalle kahden kuukauden pitennystä. Isäntä suostui ja Liisu palasi iloisempana kotiin.

Siellä kirjoittaa hän Matilleen kirjeen Ameriikkaan, jossa sydämen hellemmillä ajatuksilla, rakkautta uhkuvilla sanoilla kuvailee tilaansa ja pyytää että jos suinkin on mahdollista, lähettäisi velkansa -- edes osan, jollei kaikkiakaan. Kyllä "Nevalainen" odottaa kun saisi edes toisen puolen velkaa -- kirjoittaa Liisu -- ja lopettaa: mutta en pitäisi silläkään lukua, kun vaan sinut tänne takaisin saisin. Tule, tule pian, sinua odottaa maasi ja pikku tyttösi, mutta kaikkein enemmän sinun oma, kaipaava Liisusi.

* * * * *

Matin elämä tuolla "vapauden maassa" alkaa muodostua siksi, mikä niin monen muun siirtolaisparan on perikatoon vienyt. Palkat ovat olleet tavalliset, eivät kuitenkaan niin suuret, kuin miksi niitä kotimaassa puhuttiin. Dollari, muutama sentti päälle, useimmin vaille, siinä ne nuorempien, oppimattomien päiväpalkat ovat olleet. Voisi niistä sentään säästöjä hyvin tehdä, mutta houkutuksia esiintyy joka päivä lukemattomia, joiden puoleensa vetävä voima on niin suuri, että harvat sitä vastustaa voivat. Viikon säästöt hupenevat lauvantai-iltaisiin juominkeihin, irstaaseen elämään, ja uusi viikko aletaan taas yhtä köyhänä, yhtä pienillä säästöillä kuin edellinenkin.

Satojen metrien syvässä, pimeässä, huonossa ja kosteassa ilmassa, alituisessa hengen vaarassa työntää Matti päivät aamusta iltaan. Sinne maanalaisiin luoliin, pimeihin komeroihin, joita lamppujen valo hämärästi valaisee, sinne tuon tuostakin muistuu ihana kotimaa muistoineen. Kotoiset olot, kotoiset tavat, kotoinen kieli, kotoiset ystävät, ne ne tuhansia, lukemattomia kertoja elävinä ajatuksiin vilahtavat ja kaihon kaipuun mieleen jättävät. Kirkkaampana, armaampana nousee silmien eteen Liisu, pikku tyttöineen. Heidät olisi Matti niin monen monta kertaa tahtonut syliinsä sulkea, mutta väli on niin äärettömän pitkä, juopa niin leveä, ettei se ole mahdollista ollut. Säästöjen kokoamista on Matti monet kerrat alottanut, kotoiset kirjeetkin ovat siihen kehoittaneet, ja Matti tekee viikon varrella lujia päätöksiä. Mutta kun saapuu lauvantai-ilta, saapuu pyhä, raukeavat lupaukset, tyhjiksi käyvät päätökset ja kirottu "saloona" s.o. kapakka, nielee kaikki. Silloin tuntuu, niinkuin olisi vaimo ja lapsi siirtyneet tuhansia peninkulmia kauvemmaksi, saavuttamattomien, teittömien taivalten taa, josta ei enää koskaan, ei milloinkaan saa rakkaitaan syliinsä sulkea.

Sellaisilla tunteilla, kyyneleet silmissä, lukee Matti Liisun viimeisen kirjeen, jossa velaksi otettuja matkarahoja pyydetään suorittamaan. Matti päättää ne maksaa, ja ryhtyy oikein innolla säästöjä kokoamaan. Kahteen viikkoon ei ole kapakassa käynyt, ei väkevän tippaa maistanut, ja sievonen summa rahaa on kotimaata varten tallessa. Mutta kun himo on suuri, houkutus tavattoman voimakas, täytyy Matin alistua niitten alle ja poiketa kapakkaan. -- Saahan toki vähän maistaa, edes pari ryyppyä -- tuumii hän ja astuu sisään. Mutta sieltä on niin vaikea aikanaan poistua kun rahaa on taskussa ja hyvistä veikoista ei ole puutetta. Matti ei tarpeeksi tunne itseään, hän on heikko viettejään vastustamaan, ja joutuu niitten orjaksi. Kotimaa unohtuu, unohtuu vaimo ja lapsi, jaloimmat periaatteet kukistuvat ja hän joutuu kapakan huimaan, mukaansa tempaavaan pyörteeseen...

* * * * *

Muutamien viikkojen kuluttua kirjoittaa Matti Liisulle kirjeen, jossa muun muassa sanoo:

-- Työpalkka on nykyään ollut erittäin huono, lisäksi olen vielä pitkät ajat sairastellut, joten en, Liisu kulta, tällä kertaa voi lähettää rahaa.

* * * * *

Kuu rahaa ei Amerikasta kuulunut, pani Nevala takuumiehet lujille ja vaati maksua. Takuumiehet suorittavatkin kukin takaamansa summan korkoineen, mutta toimittivat heti ryöstön Liisun omaisuudelle. Eivät auttaneet naisen kauniit pyynnöt, ei rukoukset eikä ruikutukset, ryöstö tuli kuin tulikin. Ruununmies kirjoitti kaikki mitä kirjoitettavaa oli ja minkä Liisulle tiettiin kuuluvan. "Vasaran alle" joutui siis melkein kaikki irtaimisto, mitä mökissä oli, sillä äidin tavaroista oli suurin osa talven mitassa myöty.

Liisun monet vaatekerrat, jotka oli "nuoruuden päivinä" laittanut, sänkyvaatteet, sänky, pöytä, tuolit, Matin ostama ompelukone, ruoka- ja keittoastiat, kaikki myytiin. "Puille paljaille" jäi Liisu, huonot vaaterisat päälle, aijottiin myödä pikku Annikin kehtokin, mutta toki sentään jätettiin. Kylmää, kolkkoa, tyhjää oli kaikki... ryöstetyltä ja hävitetyltä näytti vielä äsken siisti maja... Halla oli vieraana käynyt, kova halla sittekin.

Särjetyllä, murretulla sydämellä täytyi Liisun kaikkea tätä katsella. Hän ei enää voinut itkeä, hänen sydämensä oli niin täynnä tuskia ja huolia, tulevaisuus näkyi hänelle mustana, kylmänä hautana, joka tahtoi elävänä hänet syliinsä sulkea. Maailma tuntui niin häijyltä, kovalta ja tyhjältä. Ei suloisia, lohduttavia sanoja, ei lempeitä kasvoja, ei armeliaisuutta... Liisu tunsi itsensä kaikkien hylkimäksi, kaikkien vihaamaksi, kaikkien vainoomaksi ihmiseksi, johon ei rakkautta kukaan tunne. Mutta oli ainakin kaksi, jotka Liisua rakastivat, ja joita ei Liisu olisi mihinkään rikkauteen, mihinkään aarteeseen vaihtanut. Vanha äiti ja kaunis, vaaleatukkainen pikku Annikkinsa, ne ne olivat, ja niiden puolesta oli Liisun edelleenkin elettävä, edelleenkin väsymättä työskenneltävä -- -- --

Kun huutajat olivat ostoksineen poistuneet, jättäneet rauhaan pienen mökin, tuntui Liisusta vähän helpommalta. Hän puristi hellästi pikku Annikkiansa rintaansa vastaan, suuteli häntä tulisesti ja kyyneleet silmissä puheli:

-- Oma lintuseni, oma pikku enkelini, veivät meiltä omamme, veivät kaikki, mutta eivät kuitenkaan sinua vieneet. Nyt olemme köyhät kuin pikkulinnut, eivät enää tule meiltä ottamaan, eivät enää tavaroitamme myymään... Olisi isä kotona, ei meillä mitään hätää olisi...

Kyyneleet valuivat lapsen polskille, Liisu kuivasi ne ja virkkoi:

-- Kyynelillä sinun kasvosi kastan, itkulla uneen vaivutan, mutta kasva sinä lapsi onnellisemmaksi kuin äitisi.

Lapsen kädet silittelivät Liisun poskia, suu koetti jotain puhua ja äiti oli ymmärtävinään sen tarkoituksen --

Kaksinkertaisella innolla työskenteli Liisu tästä lähtien perheensä elättämiseksi. Koneensa onnistui hän saamaan takasin samalla hinnalla kun oli myytykin, mutta velaksi. Työtä oli runsaasti, terveys jotenkin hyvä, ja ahkera ja säästäväinen kun oli, tuli pieni perhe jokseenkin toimeen, puutetta juuri kärsimättä. Kun kesä saapui, oli Liisu jo hankkinut myytyjen tavaroiden sijaan useita uusia, olipa maksanut 10 mk. koneensa velkaa. Elämä alkoi jälleen tuntua turvallisemmalta ja hauskemmalta, pikku Annikki jo käydä sipsukoitti, käänsi ylösalaisin mitä käsiinsä sai ja piti iloista elämää vireillä.

* * * * *

Kuusi vuotta on kulunut siitä kun Liisun viimeksi tapasimme. Hänen vanha, rakas äitinsä on jo mustien multien joukkoon lepäämään laskettu. Annikki on kasvanut viehkeäksi, iloiseksi ja kaunismuotoiseksi tytöksi, jota eivät surut eikä huolet paina. Hän on äitinsä silmäterä, äitinsä sydän, koko ilo ja elämä yksinäisellä elämän polulla. Puutetta ei ole ollut, työtä on riittänyt ja palkka on ollut tavallinen. Kahtena viimeisenä kesänä on Liisu ollut rantakaupungeissa lossaus- ja lastaustöissä, joissa on paljon parempia palkkoja ansainnut kuin kotikylällä. 75 ja 100 markan säästöillä palasi hän syksyin kotiinsa, ja sitäpaitsi olivat voimat ja terveys paljoa paremmat kuin jos olisi kuuman kesän ompeluksen tai kankaan ääressä istunut.

Viettelyksiä ja houkutuksia oli kyllä yksinäisellä naisella kaupunki-elämässä paljon enemmän kuin rauhallisessa kotikylässä. Mutta Liisu ne helposti voitti, joten hän vapaalla, puhtaalla omallatunnolla saattoi taas lähestyä synnyinseutujaan, avata matalan majansa oven ja astua sinne pikku Annikkinsa kanssa niinkuin lintu omaan pesäänsä.

Kulunut kesä on kaikin puolin ollut Liisulle virkistävä. Hänen mielensä on iloisempi kuin mitä se on koko kuuden vuoden aikana ollut. Kirjeitä on Amerikasta tullut taajemmin kuin milloinkaan. Niissä Matti kuvailee ikäväänsä, kertoo miten halulla halajaisi nähdä pientä perhettään ja lupaa koota rahoja ja lähettää piletin. Mutta Matti on huono säästöjen tekijä, hän elää "kädestä suuhun", rahat luistavat sitä myöten kuin tulevat, joten pilettiä näin ollen ei voi Suomeen lähettää, sen hankkiminen kun jo vaatisi suuremman summan. Ainoa rahalähetys minkä Matti Liisulleen lähetti, oli 80 markkaa, ja senkin piti olla apuna matkapiletin hankkimisessa. Tämän summan lähetti Matti sillä toivolla, että ehkä Liisu saisi loput itse hankituksi, esimerkiksi myömällä äitivainajansa mökin.

Vasta ensi kerran rupesi Liisu todenteolla ajattelemaan että mitä jos lähtisi Ameriikkaan. Monia syitä oli, jotka puolustivat lähtöä, monia taas, jotka vastustivat. Matkarahojen puolesta olisi Liisu juuri toimeen tullut, sillä kesäiset säästöt olivat tallessa, johon Amerikasta tulleiden rahojen lisäksi olisi 100 markkaa hyvin riittänyt. Mutta myydä mökkiä, missä oli ikänsä elänyt, kasvanut, sitä ei Liisu tahtonut. Seisköön vaikka kylmillään kunnes maahan maatuu -- tuumi Liisu -- vaan minä en sitä myy. Tavaroista sen kyllä saisi, jos tästä lähtö tulisi -- mutta juuri se lähtö, se se pani ajattelemaan.

Yöt ja päivät sitä Liisu mietti, mutta ei sittekään varmuuteen päässyt. Vasta kun Matilta saapui uusi kirje, jossa hän jälleen pyytää perhettään Ameriikkaan; vasta silloin tekee Liisu päätöksensä.

Hän päättää lähteä.

Liisu myy kaikki mitä ei sovi mukaan ottaa, ja niin saa hän matkarahansa kuntoon.

Mutta se lähtö, se on niin kovin vaikeata. Hänen pitäisi jo lähteä, mutta ei jaksa. Liisu silmäilee tyhjää huonetta, missä kaikki on niin perin tuttua. Siinä jokainen rako, jokainen hirsi ja lattiapalkki omaa tuttua kieltänsä haastelee. Tuossa vanha mustunut takka, jonka valkealoisteessa niin monet hauskat hetket on viettää saanut, joka niin monet kyyneleet on kuivannut ja pitkinä kylminä talvi-iltoina lämmintä tupaan lietsonut. Tuossa tuo pieni akkuna, josta kevätaurinko kultiaan lattialle, seiniin ja koko huoneeseen heitteli ja joista niin usein katselin, miten kirkas kuu taivaalla kulki, kuinka se väliin pilvien taa piiloutui, mutta jälleen kirkkaana näkyviin pisti. Ja siitä näin miten heinä tuulessa heilui, miten se tuoksuaan sisälle heitti ja koko ilmaa hajullaan halaili... Liisu muisti kaikki, muisti rakkaan isä- ja äitivainajansa, heidän kuvansa entistä kirkkaampana silmiin nousi... oli näkevinään heidät jäähyväisiä jättämässä. Koko eletty elämä muistui mieleen ja Liisu sitä kaiholla kaipasi.

Jättää kaikki, lähteä tuonne suureen, kylmään maailmaan, jossa ei kukaan tunne, ei kukaan auttavaa apua anna, se tuntui Liisusta siltä, kuin olisi pitänyt sydän reväistä rikki, ja sen parhaimmat, eloa sisältävimmät osat jättää tänne ja niillä lopuilla lähteä pois, ikävään kuihtumaan ja kuolemaan. -- Rakas Annikki, sano jäähyväiset kodillesi, me lähdemme po... pois -- sanoi Liisu itkien.

-- Tulemmeko äiti vielä takasin? -- kysyi lapsi, juoksi Liisun hameisiin kiinni ja rupesi itkemään.

Lapsen sanat koskivat äitiin, hänen mielensä kävi vielä kaihommaksi ja hän epävarmasti lausui:

-- Tulemme, jos Jumala sen sallii.

Liisu halasi kiintonaista rahia, suuteli kynnystä ja viimein suurella vaivalla lukitsi oven.

Mutta Liisu ei vieläkään päässyt lähtemään. Kotiseutu vihreine pihoineen, peltoineen, niittyineen, metsineen ja kumpuineen, se se muistoineen hänet mukaansa tempaa ja kauvas lapsuusaikoihin, iloisille leikkitanterille saattaa. Sieltä muistuivat ystävät, leikkikumppanit, nuoruusajan iloiset päivät, kaikki, kaikki, ja niiden takaa jälleen oman äidin kuva lempeänä, rakkaana ja vaalivana.

Täytyykö nyt kaikista luopua, kaikista irroittautua? -- kysyy Liisu itseltään. Hänet valtaa katumus, joka on niin voimakas, että matka tahtoo jäädä tekemättä. Koti, ympäristö, nuo tutut seudut, taivas, maa, ne kaikki näyttävät siltä, kuin tahtoisivat sanoa: Jää tänne, älä lähde.

Mutta Liisu muistaa Mattinsa, kuulee kyytimielien kiirehtivän äänen, jättää jäähyväiset ystävilleen ja orjamaisesti alistuen nousee kärryille sekä jättää kotikylän.

* * * * *

Sadottain vetelehtää siirtolaisia Hangossa, odotellen lähtöä. Siellä on miehiä ja naisia kautta Suomen. Toiset tanssivat, toiset lyövät korttia, toiset räyhäävät ja pitävät hurjaa elämää. Naiset käyvät käsi kädessä päihtyneitten miesten rinnalla, kuhertelevat kaupungin sopissa ja piilopaikoissa ja mielen viihikkeeksi, tunteitten huvittajaksi maistelevat miesten makuisia taskumatteja.

On siinä satamassa elämää ja hyörinää. Miesten karkea-äänisiä kirouksia, naisten kirkuvia huudahduksia säestelee vaimojen epätoivoiset huokaukset, lasten itku ja valitus, johon vielä äännekkäämmin yhtyy nosto raanojen hermostuttava jyske, koneitten vihellys ja se hirveä kolina ja jyry, mikä lastaus- ja lossaustöissä syntyy.

Yhtenä "sekamelskana" on koko satama ja sen läheisyys. Näytelmää kestää viikot, kuukaudet, kestää kokonaiset vuodet, vaikka osien näyttäjät nopeasti vaihtuvat.

Tuohon näytelmään on saapunut Liisukin pienen Annikkinsa kanssa. Hänelläkin on siinä osansa, oma roolinsa, jonka hän tietämättään, tahtomattaan näyttää. Siinä kirstun päällä, vaatesäkkiensä vieressä hän istuu, käsi taskussa tapailee kallista pilettiä, jonka tavattomalla säästäväisyydellä, uutteruudella ja vaivalla on hankituksi saanut. Muutamia kolikoita on taskussa, mutta niin perin vähän, että pelottaa niitten kanssa pitkälle matkalle lähteä.

Pikku Annikki siinä vierellä istuu, syöden nisuleivänpalasta ja ihmeissään katselee hyörivää ihmisjoukkoa, tuon tuostakin sinne kädellään viittoen ja kehoittaen äitiään katsomaan. Tajuttomasti, lapsensa mieliksi katsoo Liisu osotettuun suuntaan, mutta silmä ei siellä mitään huomaa, ajatus ei hetkeksikään sinne vaivu. Tyhjässä kotimökissä, rakkailla synnyinsijoilla, vanhempiensa haudoilla, siellä ne liikkuu Liisun ajatukset. Pää painuu jälleen rinnoille, ja hän vaipuu syviin mietteisiin...

Liisu herää vasta kun Annikki työntää kylkeen ja kuiskaa korvaan:

-- Äiti, herra puhuu.

Liisu hätkähtää, nostaa päänsä ja näkee edessään pitkän, hyvin puetun herrasmiehen, joka ystävällisesti tervehtii ja kysyy:

-- Miksi olette niin kovin murheellinen? Liisu ei vastaa mitään, katsoo vaan kauvas merelle.

-- Te luullakseni aijotte Ameriikkaan -- puhuu herrasmies vastausta odottamatta.

-- Niin aijon -- rohkenee Liisu vastata.

-- Tuoko on lapsenne? -- kysyy herra, ja osoittaa pikku Annikkia.

-- Minun se on.

-- Ja kahdenko aijotte lähteä?

-- Niin.

-- Miehenne kaiketi on jo Amerikassa?

-- On.

-- Olette siis saaneet häneltä vapaan piletin?

-- Enkä... 80 markkaa vaan.

-- 80 markkaa! -- huudahtaa herrasmies ihmeissään -- vai 80 markkaa, ja itse olette loput hankkineet!

-- Niin...

-- Mutta luuletteko varmaan tapaavanne miehenne?

-- On minulla osoite -- vastaa Liisu rohkeasti.

-- Jos onkin, mutta kun te tulette Ameriikkaan, ei kukaan teitä ymmärrä, ettekä te heitä, kuljette niinkuin mykkä ymmärtämättä yhtään sanaa; joudutte väärälle tielle, eksytte suureen maailmaan ja silloin olette hukassa. Kukaan ei teitä tunne, ei neuvoa taida, rahanne loppuvat ja te kuolette viluun ja nälkään. -- Ja jos miehenne löytäisittekin, oletteko varma, että hän voisi teidät kunnollisesti elättää ja jälleen kotimaahanne saattaa?

-- Kyllä hän voisi...

Miehenne on lähettänyt teille 80 markkaa, se jo todistaa minne rahat ovat menneet ja minne ne vastakin menevät. Vai luuletteko voivanne hänessä muutosta vaikuttaa?

-- En tiedä -- vastasi Liisu epäillen.

-- Minä varoitan teitä vaimo, älkää lähtekö. Kun laiva laiturista alkaa liikkua, kadutte te katkerasti; mutta se on jo silloin myöhäistä... Te tulette hyvin toimeen täällä armaassa kotimaassa, koska olette niin suuren summan itsellenne hankituksi saaneet, että olette matkalle voineet lähteä. -- Herrasmies keskeytti puheensa ja katsoi väkijoukkoa, joka huutaen ja telmien alkoi nousta laivaan. Katsokaa tuonne! -- sanoi hän ja osoitti rantaan -- kaikki nuo ovat isänmaansa pettureja, isänmaansa kavaltajia, jotka hiellä ja verellä ansaitun maan, köyhän, mutta armaan Suomi-äidin hylkäävät, käyvät työhön vieraaseen maahan, muita ja itseään rikastuttaakseen. Minä en heitä suomalaisiksi uskoisi, ellen näkisi noita tuttuja kasvoja, joita kotipelloilla jo lapsuudesta asti olen näkemään tottunut, ja ellen kuulisi heiltä sitä rakasta kieltä, joka tällä maalla jo tuhansia vuosia on kaikunut. Veljiä ja siskoja ne minulle ovat, mutta minun täytyy sanoa, että häpeän heitä siksi tunnustaa, katsellessani, miten he maansa, vanhempansa ja ystävänsä jättävät. Olisi parempi, että tuo laiva kalliine lastineen tuonne kotilahteen vaipuisi, kuin että se sen vieraan maan rantaan purkaa. Silloin olisi edes heidän hautansa täällä synnyinmaassa, jonka päällä kotilaine laulaisi ja rannan kuuset kaihojaan kuiskailisivat...

Niin sinne he menivät, jotkut heistä palaavat raihnaisina, raajarikkoina, väsyneinä; mutta useimpien hauta on siellä vieraassa mullassa muukalaisten rinnalla.

Sinnekö tekin vaimo kuolemaan lähdette, sinnekö viette tuon kauniin lapsenne muukalaistumaan?... Elkää lähtekö, elkää jättäkö synnyinmaatanne, omaisianne, ystäviänne... Elkää lähtekö, täällä on paljon onnellisempi elää... Jääkää tänne Suomeen pikku tyttönne kanssa!

Herrasmies nosti Annikin korkealle ilmaan, katseli hänen sinisiä silmiään ja sanoi: -- Ameriikkaanko sinäkin pikku kyyhky lähdet?

Tyttö ei vastannut mitään, rimpuili vaan oudon herrasmiehen sylissä, kunnes viimein pääsi vapauteen, äitinsä turviin.

-- Minulla ei ole halua Ameriikkaan -- puhui Liisu itkien -- minä en sinne menisi, vaikka minun pitäisi kuolemaan käydä kotimaassani, ellei minun mieheni siellä olisi ja sinne käskisi. Mutta sittekin on lähtö minulle raskas, se on raskaampi kaikkia kärsimyksiäni, kaikkia tuskiani joita tuntenut olen, se on niin raskas, että minä tahdon nääntyä sen alle.

-- Minä siis neuvon: jääkää tällä kertaa Suomeen, peruuttakaa matkanne ja palatkaa kotiin lapsenne kanssa. Odottakaa kunnes miehenne lähettää piletin. Jos hän sen aikaan saa, silloin minä uskon että hän teitä rakastaa todellisella rakkaudella ja silloin minä en kiellä teitä menemästä.

-- Mutta minulla on jo piletti -- huomautti Liisu.

-- Se ei tee mitään, me viemme piletin konttooriin ja te saatte rahanne takaisin.

Liisu ajattelee kauvan, hän on kahdella päällä, viedäkö piletin pois vaiko astua laivaan. Hän miettii ja miettii, mutta varmaan päätökseen ei siltä pääse.

Silloin saapuu apu läheltä, lähempää kuin Liisu voi toivoakaan. Pikku Annikki tuskaantuneena, viluissaan käy äitiin lujasti kiini ja itku kurkussa huutaa:

-- Äiti, äiti, lähdetään kotiin, täällä on niin kylmä ja ikävä.

Niinkuin enkelin ääni taivaasta vaikuttaa se Liisuun. Hän tempaa tyttönsä syliin, suutelee sitä tulisesti ja puhuu:

-- Lapseni, oma Annikkini, me lähdemme kotiin, omaan vanhaan kotiimme.

-- Sinä pikku tyttöni sait enemmän aikaan kuin minä. Sinä olet oikea taivaan enkeli -- puhuu iloissaan herrasmies. Sitte viheltää hän ajurin, auttaa tavarat kärryille, istuttaa Liisun tyttöineen päälle ja seuraa itse toisella perässä.

Konttoorissa toimittaa hän piletin jälleen rahaksi, sovittaa ne visusti Liisun taskuun ja saattaa heidät asemalle.

Kiitollisena ja sanomattoman liikutettuna jättää Liisu jäähyväiset oudolle herrasmiehelle. Hän kiittelee moneen kertaan itsensä ja Annikkinsa puolesta herraa kaikesta avusta, vaivasta ja opastuksesta, joka ihan odottamatta oli heidän osakseen tullut.

-- Kiitokseen ei ole syytä -- vastaa herrasmies -- olemmehan saman kansan, saman Suomi-äidin lapsia, joten olen vaan velvollisuuteni teitä kohtaan täyttänyt. Menkää rauhassa kotiinne, eläkää onnellisena ja Jumalan siunaamina kauniissa synnyinmaassamme.

Herrasmies antaa Annikille pivollisen hyvänmakuisia karamelleja, nousee sitte kärryille ja ajaa pois kaupunkiin.

* * * * *

Liisu on tyttöineen saapunut vanhaan, rakkaaseen kotiinsa. Kyläläiset käyvät ihmettelemässä: että pianpa sitä Amerikassa käytiin ja että täälläkö se Liisun Ameriikka onkin, ja yhtä ja toista sentapaista. Toiset väittävät Liisun tehneen väärin kun palasi kotiin, toiset taas pitävät sen oikeana. Eikä se Liisu itsekään tiedä kumpi oikeimmin olisi ollut. Mutta seuraavalla viikolla luetaan "Siirtolaisessa:"

"Kansalaisemme Matti Mäki, syntyisin Ylihärmästä kuoli tapaturmaisesti Lokak. 3 p:nä East Horrien kaivannon toisessa shaftissa. Raskas malmin lohkare putosi katosta ja runteli hänen ruumiinsa mäsäksi."

Samalla viikolla saapuu Liisulle kirje Amerikasta, jossa uudistetaan sama asia ja lausutaan helliä lohdutuksen sanoja tapahtuman johdosta.

V

METSÄJÄRVENI

Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.

Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.

Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.

Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen hukkuu.