Part 3

-- Hän ei sano mitään siitä. Ensimäinen kukka on aina leikattava nuoresta oksasta pois, ellet sitä tee, nääntyy, kuihtuu ja kuolee koko kasvi. Kukka tarvitsee paljon ravintoa, nuori vesa sitä ei jaksa elättää.

-- Niinkö, äiti?

-- Juuri niin! Jos tahdot pikku ruususi säilyttää ja sen kauniita kukkia kasvamaan saada, niin leikkaa nämä ensimäiset pois.

-- Sen teen äiti! -- vastasi Aino vakuuttavasti.

* * * * *

Muutamia vuosia on kulunut. Aarne on saanut pappilan Hämeessä ja on sinne rakkaan Ainonsa noutanut.

Pikkuruusut ovat kasvaneet suuriksi pensaiksi, joissa kymmeniä suuria ja loistavia kukkia nuokkuu, levittäen ihanaa tuoksua onnellisen kodin sievään ja somaan puutarhaan.

IV

AMERIKAN LESKI

Etelä-Pohjanmaan laajojen nevojen laidassa sijaitsee Liisun ja Matin mökki. Vuottakaan ei ole vielä umpeen kulunut siitä, kun heidän häitänsä Liisun kotona, naapuripitäjällä vietettiin. Mielellään olisi Liisu Mattinsa kanssa omaan kotiinsa jäänyt, mutta kun se oli kovin pieni ja vähän syrjässä suuremmalta liikkeeltä, jota miehensä ammatti kaipasi, täytyi heidän vuokrata pirtti edempää naapuripitäjältä, Matin entisen kodin läheisyydestä. Sinne piti Liisun seurata, jättää vanha äiti, jättää armaat lapsuuden leikkitanteret ystävineen, muistoineen...

Ensimäiset päivät, ensimäiset viikot olivat Liisulle uudessa kodissa niin kumman kaihoja ja ikäviä. Hän rakasti kyllä lujasti Mattiaan, liiaksikin rakasti, mutta silti tahtoi ikävä väkisinkin painaa. Ja kun Matti oli pitäjällä työssä, viipyen toisinaan useita vuorokausia, viikkokaudenkin, tahtoi Liisu niinä hetkinä ihan ikäväänsä kuolla. Pimeät yöt, jolloin Liisun piti yksinänsä olla, tuntuivat niin sanomattoman kolkoilta. Poissa oli äiti, poissa oma kulta, ei yhtään hoivaa, suojaa. Mutta -- Liisun piti siihen oppia. Hänen täytyi oppia yksinäisyyteen, oppia kärsimään, hänen täytyi oppia kestämään ne vaivat, vastukset ja murheet, joihin niin moni turvaton uupuu, väsyy ja sortuu.

Mutta kun Matti jälleen palasi pitäjältä, tuntui olo Liisusta taas niin turvalliselta ja hauskalta. Aina oli Matilla runsaat kylänmurut mukanaan, loppumaton sarja uutisia kerrottavana, joita Liisu puoleen yöhön uteliaisuudella ja mielenkiinnolla kuunteli. Sitte oli niin onnellista, niin autuaallista kietoa kätensä Mattinsa kaulaan ja siinä vierellä nukkaa ihanaa unta aamuvalkeamaan asti...

Toisinaan nousi Matti hiljaa hiipien makuultaan, keitti kuumat aamukahvit ja kaatoi kuppiin. Saada herättää Liisu valmiille kahville, se tuntui Matista niin erinomaisen hauskalta. Se oli oikein nautintoa: kuulla pannun porinaa ja katsella nukkuvaa Liisua.

-- Sinä Matti, kuulepas, kun et minua herättänytkään -- sanoi Liisu tavallisesti tuollaisina aamuina ja tarttui syliksi Mattiin, koettaen häntä, voimainsa takaa pyöritellä. Sitte juotiin Matin keittämät kahvit, pakinoittiin yhtä ja toista ja viimein käytiin töihin käsiksi.

Ne päivät, jolloin sai nuoren vaimonsa kanssa kotona työskennellä, ne päivät olivat Matista hauskimmat. Silloin se elämä elämälle tuntui, koti rakkaalta ja rauhaisalta ja olo siellä niin herttaisen mukavalta. Ikävä oli silloin pitäjälle lähteä, ikävä jättää nuorta Liisua, -- mutta mentävä oli, jos ansaita tahtoi. Monet hellät taputukset, monet lohdutus- ja rohkaisusanat annettuaan vasta malttoi Matti armaansa jättää.

Sanalla sanoen nuoren parin elämä oli onnellinen.

* * * * *

On Pyhäinpäivän edellinen lauvantai. Liisu on keittänyt hyvän puuron, joka siinä takkavalkean loisteessa valmiina odottelee pöytään pääsöä. Tupa on siistittynä, lattialle ripoteltu vihreitä katajan oksia, joista ihana, kotoinen tuoksu leviää ympäri huonetta. Pöydällä, akkunan edessä palaa pieni, mutta kirkkaasti valaiseva lamppu, jonka loiste leviää kauas syysillan mustaan pimeyteen. Liisu häärää vielä askareitaan viimestellen, mutta kun ne valmiiksi saa, ottaa hän kutimen ja istuu Mattiaan odottelemaan.

Kylänmuruissa, ja miehensä pitkissä, loppumattomissa kertomussarjoissa liikkuu Liisun mieli. Hän toivoisi jo kotiveräjän narinan kuulevansa, kuulevansa askeleita ulkoa, ja viimein oman Mattinsa sisään astuvan.

Mutta, Liisu ei kuule kultansa astuntaa eikä kotiveräjän narinaa. Syysillan raskas tuuli vaan kattopäreissä soittelee, lehdettömiä oksia tuivertaa ja metsän puita laulattaa -- -- --

Kauvan istuu Liisu, kauvan Mattiaan odottelee. Ei malta nukkumaan mennä, eikä valkeata sammuttaa. Yksinäisyys alkaa käydä ikäväksi, menneiden aikojen ihanat muistot tahtovat sydämeen kaihoja tunteita synnyttää.

Miksi täytyy minun aina olla yksin, miksi en saa kultani kanssa kuljeskella, hänen armailla rinnoillaan levätä -- huokaa Liisu. Hän nousee, laskee kutimen ja käy ulos portaille. Liisu kuulostaa pimeään yöhön, kuulostaa tielle, kuulostaa kylään, mutta mistään ei mitään kuulu... Usvainen, tiheä sade kastelee mustaa maata, raskas tuuli on tyyntynyt ja kolkko pimeys lepää kaikkialla, josta ei valonpilkkuakaan näy. Syyskylmä puistattaa Liisua, usvainen sade kastelee hänen tummaa tukkaansa ja huolestuneena, murheissaan poistuu Liisu sisälle ja lukitsee oven.

Mutta odotteleva vaimo ei vieläkään malta nukkumaan mennä, vaikka edellisten öitten valvonta uuvuttaa ruumista. Hän ottaa hyllystä virsikirjan, lukee ehtoosiunauksen, hyräilee tuttua, kotona oppimaansa virttä ja vasta sitte heittäytyy riisuutumatta vuoteeseensa...

Pitkään aikaan ei uni silmiä ummista, monellaiset ajatukset, monellaiset tunteet riistävät Liisun mukaansa. Ne eivät anna hetkeksikään rauhaa, vaan yhä useammin, yhä suuremmalla voimalla piirittävät Liisun, lyövät alleen... voittavat... häviävät... mutta jälleen... voittavat. Vihdoin tuo yksinäinen Liisu väsyy, uni valtaa hengenvoimat ja hän nukkuu virkistävään uneen --

Vasta uuden päivän valjetessa herää Liisu yhtä yksinäisenä, yhtä turvattomana mutta vielä paljon surullisempana kuin mitä illalla oli. Öljy on loppunut lampusta, kuivunut sydän vielä kytee, levittäen pahanhajuista katkua ympäri huonetta. Liisu avaa oven, kylmän kolea ilma virtaa sisään, sekin niin harmaata ja märkää, niin alakuloista, ettei tule lohtua sieltäkään.

Hän pukeutuu kiireesti pyhävaatteisiinsa, on lähteä kylälle, kun naapurin emäntä astuu sisään.

-- Huomenta, Liisu, mitä kuuluu, onko Matti kotona -- puhelee vieras.

-- Ei ole -- vastaa Liisu ja rupeaa itkemään.

-- No herranen aika... älähän nyt Liisuni... älä tuossa turhia poruja laske... kyllähän tulee kun joutuu -- lohduttelee emäntä.

Liisun itku vähän lauhtuu ja vieras kuin voiteeksi sanoo:

-- Niitä miehiä nyt ei kannata itkeä, ei ollenkaan! Mutta sinä olet vielä niin lapsi, et tunne heitä. Vaan kun "meillekin" saakka pääset, kyllä itkut vähempään jäävät. Kymmenen vuotta olisin miestäni itkeä saanut jos itkeä olisin tahtonut ja kukaties kuinka kauvan eteenkinpäin; mutta minä en itke, en. Ameriikkaan meni, mutta menköön! Me vaimot, kyllä me elämme täällä Suomessakin, joskaan se elämä ei niin hääviä ole; mutta elämää se on sekin.

-- Mutta mitä luulette Matista, kun ei ole vielä palannut?... piti lähteä kirkkoonkin.

-- Jaa mitäkö luulen! Mitäs minä muuta kun että Pyhäinpäivä-viinoista ei ole puutetta ollut. Lopun tiedät sanomattanikin.

-- Sitä loppuapa onkin niin vaikea arvata, minä sitä niin kovin pelkään.

-- Älä turhia! -- -- -- kyllä palaa kun viinat loppuvat.

-- Mutta sitä ennen tahdon minä Matin kotiin -- sanoi Liisu päättävästi ja lähti ulos -- --

Liisu saapui siihen taloon missä Matti oli edellisen viikon työssä ollut. Sieltä luuli hän nyt miehensä tapaavan, -- mutta turhaan. Emäntä selitteli miesten lähteneen pitäjälle, josta on turha vaiva heitä etsimään lähteä.

Murheissaan palasi Liisu kotiinsa, heittäysi vuoteeseensa ja pillahti katkeraan, hillittömään itkuun...

* * * * *

Varhain maanantai-aamuna jyskytetään ovea, Liisu käy avaamaan ja sisälle astuu Matti. Vaimo ei ole miestään tuntea. Viikko sitten lähti tämä iloisena, reippaana ja siistinä; mutta nyt hän palaa päihtyneenä, revityin vaattein, loassa päästä kantapäähän asti, kasvot likaisina, naarmuisina. Liisu on pakahtua nähdessään nykyisen Mattinsa. Hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen itkemättä, valittamatta, nurisematta ottaa miehensä vastaan. Mutta kun hän huomaa sen alakuloisuuden, sen häpeän tunteen, joka Matin kasvoilla on, hänen vilusta värisevät jäsenensä, täytyy Liisun mennä ulos itkemään...

Matti toljottelee ympärilleen, juo puoli ämpärillistä vettä ja retkahtaa sänkyyn, johon heti nukkuu vaivoistaan lepäämään.

Vasta myöhään illalla hän herää, pää on selvinnyt, mutta kipeä, ja luonto vähän liiaksi "ylitsevuotavainen." Liisu pelkää Mattinsa sairastuvan, puuhaa yhtä ja toista lääkitystä ja tarjoilee niitä hänelle.

Moneen kertaan kiroilee Matti juominkinsa, mutta lohduttaa Liisua sillä, ettei häneltä penniäkään kulunut.

-- Mutta kuules Liisuseni -- puhuttelee Matti -- minulla olisi sinulle kertomistakin. Se on sellaista, jota et osaa arvata. Koetapas!

-- En minä osaa...

-- Arvaa pois!

-- Mitähän tuo sitte olisi?

-- Arvaa, arvaa!

-- En minä osaa...

-- No minä sanon: olen ajatellut, että jos lähdettäisiin tästä Ameriikkaan.

-- Ameriikkaan... Ameriikkaan... Mitä sinä Matti nyt puhelet -- elähän nyt hullujasi pane.

-- Enkä pane, se on ihan tosi! Ameriikkaan me lähdemme! Eilen tuolla pitäjällä jo läksiäisiä joimme. Kymmenen pekkaa meitä lähtee täältä. Mitä sanot Liisu?

-- Ei lähdetä Matti... täällä kotona on sentään paljon hauskempi olla. Siellä on kaikki niin outoa ja vierasta, ja eihän ole meillä rahojakaan millä sinne mennä.

-- Rahoja kyllä saa, niitä jo eilen kuulustelin, ja luvattiin lainatakin... ajattelin, että minä menen edellä, hankin sinulle piletin, ja sinä tulet perässä.

-- Mutta jäädään tänne, täällä on kyllin työtä, eikä puutetta ole vielä päivääkään nähty -- rukoili Liisu.

-- Niin kyllä, mutta me menemme vaan muutamiksi vuosiksi, kokoamme rahaa ja sitten rikkaina palaamme. Puhuivat että ansaitsevat nykyään siellä 2:n ja 3:n dollarin päiväpalkkoja. Ajattelepas sitä rahasummaa!

-- Mutta jos ei saisikaan työtä, kuluttaisimme lainatut rahamme ja sitten kuolisimme nälkään ja viluun.

-- Ee -- ei, työtä kuuluu saavan, ja niinkuin sanoin, palkka on hyvä.

-- Mutta se palkka saattaa mennä sitä myöten kun se tuleekin, säästöt eivät kasva ja niin palaamme yhtä köyhinä, ellei köyhempinä takaisin; jollemme jo sitä ennen ole tulleet sinne vieraan maan multaan haudatuiksi.

-- Kyllä sellaisesta summasta aina täytyy säästyä vaikka eläisikin vähän komeammin; ja jos kuolema tulee, niin tulee se täälläkin ja sama kait se on missä sitä ihminen henkensä heittää.

-- Voi Matti, tahtoisin paikalla kuolla, jos tietäisin, etten tähän omaan, rakkaaseen synnyinmaahan kuolemaan pääse.

-- No kyllä sinä tänne pääset, emme sinne iäksemme jää... älä tuota nyt suremaan rupea.

Liisu huomasi että oli turha ruveta Matin kanssa väittelemään. Mutta hän myöskin samalla toivoi, että kun uusi päivä koittaa, silloin ei enää Ameriikkaa muistetakaan, vaan uusilla voimilla, uudella innolla käydään työhön käsiksi ja rakastetaan yksin vain tätä omaa Suomeamme.

Liisu piti siis Matin puhetta vaan hetkellisten ajatusten purkauksena, joka kyllä itsestänsä unehtuu ja häviää, kun vaan saa oikein nukkua ja selvitä. Siksi ei Liisu erityistä arvoa Mattinsa tuumille antanutkaan.

Mutta Liisu parka erehtyi...

Kujalassa, missä Matti oli kokonaisen viikon työskennellyt, ja sen lähemmissä naapureissa, oli syntynyt tulinen "Amerikankuume." Pitkän viikon oli sitä Mattiinkin lietsottu. Amerikan matkasta, Amerikan kultaisista päivistä puhuttiin Kujalassa aamusta iltaan, puhuttiin ruokapöydässä, työmaalla ja vielä makuulla puoleen yöhön puhuttiin. Illoin kokoontuivat asiaan innostuneet naapurin miehet ja naiset oikein joukolla Kujalan tupaan ajatuksiaan vaihtamaan. Lämminneinä, innostuneina silloin vasta myöhään kotiin palattiin, jokaisella sydämessä toivo, mitä pikemmin päästä pois vapauden luvattuun maahan, Amerikkaan.

Niinkuin valkea kuivassa hongikossa, levisi tämä "ihana aate" kylän nuoressa väessä. Se löi kaikki mahdolliset esteet maahan, teki vastukset turhiksi ja tempasi ehdottomasti mielet mukaansa. Kaukainen maa muuttui paratiisia paremmaksi ja jokainen sinne päässyt kuolevainen enkelin kaltaiseksi... Se oli niin suurta, se oli niin ihanaa ajatella tuota kaukaista merientakaista maata. Uni sai pitkiksi hetkiksi väistyä öillä silmistä, mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia, mitä somempia tuulentupia, ja kaukaa kangasti tulevaisuus kuin mahtavan loistava satulinna.

Tähän huimaan pyörteeseen joutui Matti. Viikon oli päässään uusia ajatuksia hautonut, mutta jo lauvantai-iltana päätökseen pääsi. Päätöstä seurasi tuima läksijäisjuominki, jota vielä pyhä ja seuraava yökausi jatkettiin. Matkarahoistakaan ei Matilla vielä ollut mitään saamisen tietoa, kun säästöjä ei ollut -- mutta mennä silti piti. Rahojen saanti, se se näytti vielä ajattelemista antavan, mutta kun siinäkin oikein miehissä toimeen ryhdyttiin, niin selvitä senkin puolen piti. Velkakirja tehtiin Kujalan isännän ja parin naapurimiehen kera, noustiin kärryille ja takuumiesten etsintään lähdettiin. Helpostihan ne nimet ja puumerkit paperiin saatiin, rahamies löydettiin, joten asia oli kaikin puolin valmis -- vaikka kaipaava Liisu ei siitä mitään tiennyt...

Seuraavana päivänä kääntyi puhe Matin ja Liisun kesken jälleen Amerikan matkaan. Selvästi, ja suurella vakaumuksella puhui Matti, joten Liisu helposti käsitti asian todellisuuden. Hän huomasi nyt yhdellä kertaa tulevaisuuden monenlaisine kuvineen, huomasi sen vaaran, johon Mattinsa saattaa joutua vieraassa maassa, ne kärsimykset ja puutteet, vaivat ja vastukset, jotka epäilemättä tulivat häntä kohtaamaan. Liisu koitti puhua, rukoilla ja pyytää miestänsä Suomeen jäämään, mutta Matti ei niitä huomioonsa ottanut. Turhaa oli Liisun itku ja valitus, Matti oli lähteä päättänyt ja siinä päätöksessään pysyi, tinkimistä ei ollut puoleen eikä toiseen.

Jyrkkyyttään koetti hän kaikellaisilla mahdollisilla ja mahdottomilla lupauksilla peittää. Lupasi joka kuukausi lähettää rahaa, puolen vuoden kuluttua lupasi piletin toimittaa, jolla saisi vapaasti perille asti matkustaa. Kymmenen vuoden perästä tultaisiin takasin kotimaahan, ostettaisiin vankka talo ja elettäisiin niinkuin patruunat ainakin. Liisu, eikö silloin olisi hauskaa! -- Matti puhui innostuneesti; mutta Liisuun se ei silti tarttua tahtonut. Niin paljon sillä kuitenkin aikaan sai, että kuuli vaimonsa suusta ne sanat, jotka antoivat ikäänkuin passin hänen matkalleen.

-- Lähde sitte -- ne ne olivat sanat, mitkä Liisu itkultaan sanotuiksi sai. Enempää ei Matti odottanutkaan. Niissä sanoissa oli hänen mielestään kyllin lupaa ja valtaa, se oli kuin valtti, joka antoi vapaamman toiminnan naapurienkin silmissä.

Nopeasti, tavattomalla kiihkolla toimitti Matti sitte matkavalmistuksensa. Raha-asiat olivat ennestään melkeen valmiit. Velkakirjalla, jossa takuumiehinä oli yhdeksän talonisäntää, nosti Matti Nevalasta 270 markkaa. Papinkirjan ja passin saaminen eivät vaikeutta tuottaneet.

* * * * *

On lähtöhetki. Matkakumppanit, suuren saattojoukon kera ovat hevosineen saapuneet Matin mökin kohdalle. Kauvan ei siinä seisottaa tarvitse, kunnes Matti, istuen Liisunsa rinnalla, ajaa hurauttaa toisten joukkoon. Iloiset tervehdyshuudot kajahtelivat kaukaa vastaan, herättäen Matin kaihoista mietteistään, joita lähtöhetki mieleen synnyttää. Vaan kauvan eivät ne jaksa Mattia niistä erillä pitää. Muistot lapsuuden ajoilta, muistot muinaisesta kodista, muistot nuoruuden iloisista hetkistä, muistot armaasta mökistä, jonne kallein kaivattu jälelle jää, koko elämä muistoineen... ne ne väkisinkin vetävät Matin mukaansa, ovat siksi voimakkaat, ettei hän jaksa niitä vastustaa eikä mielestään pois karkoittaa. Matin tekisi mieli jotain Liisulle puhua, mutta hän ei saa sanaa, hän ei voi puhua... jos puhuisi, kääntyisi se puhe itkuun... se olisi sydämen kaihoa, jota kieli haastelisi... se olisi kyyneleiden kuisketta Liisulle...jota Matti tahtoisi vastustaa... Vaistomaisesti puristaa hän Liisun kättä, mieleen johtuu pelottavat ajatukset tulevista päivistä, kaukana kodista, kaukana synnyinmaasta... hän on joutua niiden valtaan... mutta silloin kuuluu veikkojen hurja laulu:

Eikä sieltä Amerikan hotellista kuulu Itku eikä nauru, Vaan sieltä kuuluu musikantin soitto Ja Suomen poikain laulu.

Matti herää mietteistään, mutta ei yhdy lauluun, silmäilee vielä kaukaa siintäviä kotipeltoja, tuhansia latoja laajoilla nevoilla; silmäilee vanhoja tuttuja, rakkaiksi käyneitä seutuja, joissa joka kivi, joka puu, joka pensas tuttua kieltään haastelee. Hänen mieleensä tulee ajatus, että saattaa olla viimeinen kerta kun synnyinsijoja katsella saa, viimeisen kerran istua oman valittunsa rinnalla ja viimeisen kerran katsella Suomen sinistä taivasta. Ikävän tunteet riistävät hänet jälleen kahta voimakkaammin mukaansa, piirittävät, kahlehtivat joka puolelta ja nostavat kyyneleitä silmiin. Matti on sanan sanoa Liisulle, mutta silloin kajahtaa taas joukosta kova-ääninen laulu, johon useammista kärryistä yhdytään:

Suomen maa se on nuorelle pojalle Reisata liian pieni. Minä menen kauvas Amerikan maahan Sinne mulla on mieli.

Helluni kirjan kirjoitti Tuolta "Neuvorkin" kaupungista, Ja eikä se ollut erokirja, Se oli rakkauden lista.

Saavutaan kestikievariin, poiketaan, tilataan kori olutta ja juodaan jäähyväiset Suomelle. Silloin se alkaa kieli laulaa, hanurit vedetään esille ja hurja tanssi kestikievarin pihassa alkaa. Siinä sitä poljetaan jalkaa, hypellään ja huudetaan, naisten kimakka ääni yhtyy miesten joukkoon, jota neljän korviasärkevästi sointuvan hanurin räminä säestää. Syntyy siinä käsikähmää, tappeluakin, ja kuhmuisina, hoiperrellen palaavat tanssijat kärryilleen.

Ääntä ja melua ei puutu loppumatkalla, laulunlaine vyöryää ensimäisestä viimeiseen kärryyn saakka, piiskat vinkuvat ilmassa ja oluen nostattama ilo pulppuaa pitkin liikkuvaa linjaa.

Mattikin on päässyt koko joukon iloisemmalle tuulelle, puhe käy kevyesti ja helposti; matkastakin saattaa puhua miten vain tahtoo, ilman että sitä kyyneleetkään pyytäisivät keskeyttää.

Mutta Liisu... hän istuu pää eteenpäin kallistuneena, kädet ristiin puristettuina, huulet joskus omituisesti värähtelevät, kyynel toisensa perään vierähtää helmaan ja hän katselee tajuttomasti kärryjen pohjille. Hän ei voi vastata miehensä sekaviin kysymyksiin, sydän on täynnä huolia ja tuskia, ja nuori rinta rauhattomasti aaltoilee. Liisu tuntee itsensä niin turvattomaksi, niin avuttomaksi, ilman hoivaa, ilman suojaa, hän on niinkuin tuuliajoon jätetty laiva, josta masto on poikki ja perä sin murskaantunut, mutta jonka sittekin pitäisi satama saavuttaa...

Siirtolaisemme saapuvat asemalle. Ameriikkaan menijöitä ja heidän saattajiaan on pitäjän muiltakin kulmilta, onpa naapuripitäjistäkin oikein laumoittain saapunut paikalle. Viimeisiä jäähyväisiä ovat heittämään tulleet vanhat isät, vanhat äidit, joiden lapset kotimaansa jättävät; vaimot miehiänsä, siskot veikkojansa, veikot siskojansa, rakastavat rakastettujansa ja ystävät ystäviänsä. Erityinen huoli näkyy kullakin olevan, erilaiset tunteet, erilaiset ajatukset; mutta mieliala yleensä on kaikilla sama.

Erohetki lähestyy nopeasti... Matti on ostanut piletin Hankoon, toimittanut tavaransa sisään ja istuutunut Liisunsa viereen junan tuloa odottelemaan. Haikea on hetki molemmin puolin. Matti on siksi selvinnyt, että hyvin käsittää niiden muutamien minuuttien tärkeyden, jotka vielä Liisunsa vierellä istua saa. Mutta tuo rauhaisa, paljon puhuva yhdessä olon aika loppuu kesken... loppuu liian aikaseen... loppuuko ainiaaksi...?

Junan tulo vaikuttaa Liisuun sanomattoman masentavasti. Hän ei tahdo jaloilleen päästä, ei jaksa seurata miestänsä, joka suurella kiireellä kantaa tavaransa vaunuun. Matti häviää hänen silmistään, katoaa taajaan joukkoon, josta Liisun on mahdoton häntä löytää. Liisu aikoo huutaa, mutta ääntä ei lähde, kurkku korahtaa kuivasti ja tuntuu niinkuin raskas taakka olisi rinnoilla painamassa. Hän on kuin siipeen ammuttu lintu, jonka pitäisi lentää, mutta joka ei paikaltaan pääse. Liisua tönitään, tuupitaan, hän on vähällä kaatua jalkoihin ja sortua vahvempien alle. Hänen kätensä haparoivat ilmaa, huulet höpisevät jotakin, mutta sitä ei kukaan kuule. Kun Liisu vihdoin Mattinsa löytää, pillahtaa hän itkuun. Matti lohduttelee, puristaa Liisua rintaansa vastaan, ja hänkin -- itkee.

-- Kuule, rakas Matti -- puhuu Liisu sanomattoman liikutettuna -- jos unohdat minut siellä kaukana, kaukana synnyinmaastasi, niin älä kuitenkaan unohda sitä, joka rintani alla liikkuu. Muista Matti, muista aina sitä...

-- Oi Liisuni, oma Liisuni, teitä en milloinkaan unohda, teidän edestänne teen työtä ja teitä aina muistelen. Muista sinäkin minua!

Juna vihelsi, Matti heitti hellät jäähyväiset Liisulle ja astui vaunuun.

Hurraahuutojen kaikuessa, hanurien rämistessä loittoni tuo kauvas kulkeva parvi, kaukaista, toivottua onneaan tavoittamaan, jättäen niin monen monta kyyneleistä silmää, särkynyttä, epätoivoon joutunutta sydäntä, turvatonta, hoivatonta oman onnensa varaan...

Niistä on Liisu yksi, tuo turvaton vaimo, joka tuossa itkien, vilussa värjötellen seisoo. Hän ei voi osaa ottaa toisten jäähyväisheittoon, ei voi katsella miehensä menoa. Kauvas yli peltojen katsoo, katsoo, tietämättä mihin ja mitä. Vasta kun hiljaisuus jälleen palaa, kun junan kaukainen jyrinä välille väsyy, vasta silloin herää mietteistään Liisu. Etsivän katseen heittää pitkin tietä, minne kaikkein kalleimpansa kulki... mutta sieltä ei näy mitään, eikä mitään kuulu, kaikukaan ei jaksa ääntä kantaa... tyhjää on kaikki... Liisu tyrskähtää uudelleen itkuun, itkee kauvan ja katkerasti...

* * * * *

Vuosi on kulunut umpeen siitä, kun siirtolaisemme kotikylänsä jättivät. Kalpeana ja väsyneenä istuu Liisu äitinsä matalassa majassa. Sylissä on pieni tyttölapsi, joka tahtoo viimeisenkin pisaran äidin rinnoista imeä. Liisu muistelee kulunutta vuotta, muistelee niitä monia ja kovia kärsimyksiä, puutteita ja vastuksia, joita on sinä aikana kokea saanut. Talvi oli pitkä ja ankaran kylmä, lisäksi tuli vielä monien viikkojen makuu, jolloin ei voinut mitään ansaita. Amerikasta on tullut taajaan kirjeitä, jotka ovat Liisun kaihoa mieltä sanomattoman paljon lohduttaneet, mutta joissa ei ole penniäkään rahaa mukana ollut, vaikka sitä ennen kaikkia olisi kotona tarvittu. Vanha äiti sai kylää kulkea, etsiä leipäkannikkaan sieltä, toisen täältä, mistä kulloinkin sen saamaan sattui. Hitaasti kului talvi, hitaasti läheni lämmin kesä, joka oli tuova valoa, oli jossain määrin lievittävä puutteita ja kaihoa mieltä matalassa mökissä.

Keväällä sai Liisu kylältä runsaasti työtä. Hän oli tunnettu hyväksi kankuriksi, hyväksi ompelijaksi, ja se tieto oli hänelle suurena apuna. Palkat kyllä olivat niin mitättömän pienet, ettei ahkerinkaan päivätyö tahtonut riittää perheen elatukseksi. Sentähden piti Liisun ottaa öitä avuksi, tehdä työtä silloinkin, kun jo olisi levon aika ollut. Vaikka Liisulla oli käsinväännettävä ompelukone, joka suuressa määrässä joudutti työtä, ei säästöjä silti talven varalle saatu. Edellisen talven puutteet, ankarat kylmät, ne ne alkoivat syksyn tullen Liisua uhkaavasti pelottaa. Polttopuut olivat niin kalliita, kun metsiä ei ollut, ettei Liisu voinut ajatellakaan niitten ostamista. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kuokosmaata kuulustamaan, jota kyllä oli äärettömät alat joka puolella. Sellaisen Liisu saikin, läheltä mökkiään, suuren nevan laidasta. Ainoana palkkana, mitä tavallisesti kuokkijalle nevamaista maksettiin, olivat ne puut, jotka mahdollisesti sieltä nousivat. Sellaiseen palkkaan täytyi Liisunkin tyytyä, vaikka työ oli ankaran raskasta ja neva puista köyhää.