Part 1

KANERVAISILTA KANKAHILTA I

Kirj.

Akseli Salokannel

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1902.

SISÄLLYS:

I. Vappu II. Pirttimäen Aapon kilpa-ajo III. Rintakukat IV. Amerikan leski V. Metsäjärveni VI. Oppipoikia VII. Runoilija-alku VIII. Vanha mänty IX. Kun Kulmalan tytöt saivat hatun X. Kun kaupunkiin tuli sähkövalo XI. Saareni

I

VAPPU

Sinä olet jo vanha tuttavani Vappu.

Monet kerrat olet vastaani tullut ja ohikulkeissasi tupaani poikennut...

Hyvin sinut tunnen, näkemättäkin muotosi muistan, -- vaikka erilaisena usein luokseni palajat.

Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana, että ihan sydänvereni hyytyy ja paksuksi käy.

Likaiset hanget usein liepeissäsi makaavat, laine kahleissasi itkee ja puro ei piilostaan lähteä uskalla.

Toisinaan olet sinä märkä ja liejuinen, näytät niin alakuloiselta ja synkältä, etteivät uskalla linnutkaan laulaa.

Mutta taas toisinaan sinä ihanasti hymyillen luokseni palaat, otsaltasi päivä lämpimästi paistaa, ja on kuin suuri enkelien parvi mukanasi seuraisi.

Silloin ei sinua kukaan pelkää!... Kilvan, käyvät kaikki lempeitä kasvojasi näkemään, kilvan tahtovat läsnäolollaan tuloasi kunnioittaa, ja tuoksuville rinnoillesi kilvan nousevat...

Likaiset hanget eivät jaksa paikoillaan pysyä, pukua muuttavat ja kirkkaina, lorisevina puroina syleilyihisi juoksevat -- sitte suurempiin alavesiin painuvat ja mennessään nuorta ruohoa suutelevat.

Silloin se laine kahleensa katkoo, ja vapaudestaan iloissaan, se voimakkaana, vastustamattomana yli rajojensa ryntäilee, pellon nuorta laihoa syleilemään käy -- ja sen sitte mukanaan omille mailleen kantaa...

Kaikki sinua lähentelevät!

Metsän puissa riemu soi, laulu kaikuu ja salo helkkyy, leivo livertää ilmassa ja hyttysparvet tanssiksi pistävät... Lehtisilmutkin mieliänsä rohkaisevat... käyvät suuremmiksi, pitenevät, paksunevat, ja kuin salaa, kenenkään huomaamatta, pistäytyvät kirkkaat hiirenkorvalehdet ihanuuttasi katselemaan...

Keväistä tuoksua on ilma täynnä, se hiipii sinne, tänne, täyttää koko maani ja oven täydeltä tupaani tulvehtii.

Armas Vappu, sinä keväinen kulta, sinä suvisen mielen tuoja, sinä nuoren lemmen ja iloisen laulun luoja!

Tule millaisena tuletkin, yhtä uusi, yhtä kallis ja aina armaampi vieraani olet.

Entistä tervetulleempana sinut tupaani kutsun, peräpenkille istutan ja haarikat täyteen lasken.

Silloin ei tuvastani ilo lopu, ei laulu lakkaa eikä soitto sammu.

Kilvan silloin karkeloimme, kilvan kisailemme ja yhdessä maljojasi maistelemme...

Ja voi, jospa sinä sitte oikein kauvan, kauvan luonani viipyisit!...

Vaan ethän sinä viivy... jo iltahämärissä luotani lähdet ja hiljaa hiipien tupani takalistolle painut...

Sinne sitte ihana Vappu sinun saatan, ja vielä kauvan silmilläni menoasi seuraan, kunnes vihdoin taivaanrannalta mulle viimeisen suudelmasi, punertavilta huuliltasi heität... ja sitte hämärään kevätyöhön vaivut... hiljaa, mutta varmasti vaivut... toisaalta taas luokseni tullaksesi -- --

Mutta onko se sanottu, että minua silloin tapaat?

Tupani saattaa olla tyhjä, akkunani laudoilla peitetty ja veräjäni seipäillä lukittu...

Tai on sinne vieras asuntonsa ottanut ja isännyyden itselleen hankkinut -- mutta minua et sieltä tapaa...

Siksi armas Vappu, kevätystäväni, kun luotani jälleen lähdet, tupani takalistolle painut, siksi silmääni kyynel nousee, siksi kaihoten jälkeesi katson ja alakuloisia laulujani sinulle laulelen.

II

PIRTTIMÄEN AAPON KILPA-AJO

Kun kolmannet rankakuormat olivat metsästä kotiin saapuneet, riisuivat miehet hevosensa, talliin saattoivat ja hyvän päivällisen palkaksi antoivat. Itse kävivät he tupaan, jossa kylmän kangistamia jäseniään loimuavan takan ääressä alkoivat lämmitellä.

Vähitellen siitä kukin puhdetöilleen asettui, isäntä ensimäisenä, ottaen päivällä rikkoutuneet päitset parannettavakseen. Aikaseen tuli pimeä, ja myöhään se aamulla kesti, hämärältä tuntui keskipäivälläkin. Pitkää iltaa ei kuitenkaan Pirttimäessä, eikä muissakaan sen kylän taloissa töitä tehty, vaan miehet kokoontuivat myöhemmällä taloihin, joukolla päivän kuulumista keskustelemaan ja ryssänlehtiä, nurkantakusiin sekotettuna, polttelemaan.

Näissä tarkoituksissa saapui taas, niinkuin tavallista oli joukko naapureja Pirttimäen tupaan.

Takan loisteessa ensin selkäänsä ja kylkiänsä lämmittelivät, tupakaksi pistivät, sitten peremmälle asettuivat ja keskusteluun yhtyivät.

-- Ettäkö lähdet huomenna myllyyn? -- kysyi Puhroon Paavo Aapolta.

-- No enpä tiedä, en suinkaan minä, Juho menköön!

-- Tuleeko kuormaa kuinka paljo?

-- Kolme tynnyriä. --

-- Saisikohan panna joukkoon neljännen?

-- No, eiköhän tuo siinä kulje... pitkä on matka, vaan onpa hyvä keli.

-- Jaa niin, kas kun olin unohtaa koko asiani -- sanoi Jussilan Viikki kesken piippunsa sytyttämistä -- Eiköös me, sanon vieläkin, eiköös me pojat koeteta sitä myllyä, joka kaupungissa luvataan palkinnoksi antaa paraalle juoksijalle.

-- Ei ole meistä konkareista juoksijoiksi, nauraisivat jos menisimme, -- vastasi Korpelan Aatu.

-- En tarkoittanut kaksijalkaisia, neli-jalkaisia tarkoitan!

-- Hevosiako tarkoitat, vaiko mitä?

-- Hevosia, hevosia, ei suinkaan lehmillä ja sioilla kilpa-ajoja ajeta!

-- No olisit sen heti sanonut -- huomautti Puhroon Paavo.

-- Nyt sen sitte kuulit, ja kuulit vielä että hyvä jauhomylly annetaan palkinnoksi.

-- No jokohan jokohan se nyt mylly annetaan, ei ole ennenkään!

-- Mutta nyt annetaan, kysykää kauppiaan kisälliltä, kyllä se tietää.

-- No jos se kerran on sanonut että sellainen annetaan, niin pitänee se kai meidänkin uskoa.

-- Ja joka ei usko, niin olkoon uskomatta, ei se mikä uskonkappale olekaan.

-- Kyllä minäkin siihen asiaan jotain tiedän, on se ollut aviisissakin ja itsekin olen sen nähnyt puodissa käydessäni -- huomautti Pirttimäki.

-- Eikö se Aatu tiedä ettei kirja kulta ruukaa valehdella, ja kirja se on aviisikin -- muistutti Viikki.

-- Niin ja näkihän Aatu ihan omilla silmillään sen julistuksen, jonka kauppiaan kisälli meille mennä viikolla luki -- huomautti nurkan Niku.

-- Ja korvillaan kuuli, jos ei itse olisi puustavin päälle päässyt -- lisäsi puheeseen Viikki. -- Enpä tuota nyt tahdo valheeksikaan ajaa, vaan epäilyttää se aukko siinä julistuksen yläpuolella. --

Mikä lienee tärkeä kauppajulistus ollut --

-- Ja hantesmanni irti leikannut.

-- Ei suinkaan se kisällin leikkaama ollut.

-- Mikä ettei, on sitä silläkin valtaa -- sanoi Pirttimäki.

-- Kyllä se pientä on!

-- Leikkasipa minulle sen kilpa-ajo julistuksen vaikka en pyytänytkään ja ajamaan kehoitti kovasti.

-- Kehoittiko ajamaan? -- kysäsi joku.

-- Kehoitti, ja sanoi että eivät ne herrat viitsi myllyä lähteä ajamaan.

-- Kai siinä perää on mitä kisälli sanoi... kyllä se herrat tuntee.

-- Perä on ja hamppunen perä onkin -- vahvisti Viikki.

-- Sanotaanko siinä julistuksessa tarkemmin minkälainen mylly se on -- kysyi Puhroon Paavo.

-- Sanotaan, sanotaan, ihan juurtajaksain sanotaan! -- vakuutti Pirttimäen Aapo.

-- Haeppas että nähdään!

Aapo nousi, meni kamariinsa, otti kaapin ylähyllyltä pienen sanomalehti ilmoituksen, jonka puodissa käydessään oli saanut. Sitte tuli jälleen tupaan ja antoi sen Paavolle.

-- En minä selitä, eikä ole lasia mukana. Lue sinä Viikki!

Paavo antoi sanomalehden palasen Viikille, joka kohta alkoi sitä tarkastelemaan.

-- Ensimäisestä sanasta en saa selvää, puusstavit ovat juuri keskeltä poikki leikatut, vaan sitte sanotaan: "tään kilpa-ajot. Palkintoina jaetaan: Uusi ajanmukainen jauhomylly, 4:llä kiviparilla ja koko koneistolla ohra- ja kauranryynien kuin myöskin le--les--lesti ja sihtijauhojen valmistamista varten, ja on viime syksynä valmistetta S-- t--äntön Tönvorsin tehtaalla. Myllyä käyttää 40:nen hevosen voimainen tu--t--tur turpiinu" --

-- Mutta on siinä voimaa oikein Porvoon mitalla -- huusi joku, keskeyttäen Viikin lukemista.

-- "Ja jauhetaan siinä sekä riihitettyä että riihittämätöntä viljaa."

-- Vai riihittämätöntäkin! -- huusi Paavo mukaan.

-- "Myllyn on tehnyt toiminimi Si--ro, to--hv Sirotohvi."

Siihen se loppui, tällä puolella ei ole enempää siitä asiasta -- sanoi Viikki, ja antoi lapun Pirttimäelle.

-- Mikä se on se lurtiinu siinä myllyssä, kysyi itse Pirttimäki.

-- Ei se mikä lurtiinu, purtiinu on nimi -- oikaisi Viikki.

-- Olkoon sitte lurtiinu tai purtiinu, sama se, mutta mitä se siinä oikein meritieraa?

-- Mikä se on joka Toiskan myllyä käyttää?

-- Vesi, vesi, tietysti!

-- No Kettulan myllyä?

-- Tuuli, tuuli, kaiketi.

-- Aivan samaa tarkoittaa purtiinu tuossa palkintomyllyssä kuin tuuli ja vesi meidän pitäjän myllyissä, niin olen kuullut. Ymmärrätkö siitä!

-- Ettäkö se purtiinu sitte saa niin suuren voiman syntymään -- kysyi Puhroon Paavo, katsoen kysyvästi Pirttimäkeen.

-- Kuulithan kuinka Viikki selitti -- kuuluu saavan.

-- Se ei sitte tarvitse vettä eikä tuulta, saa vaikka pihaan pystyttää!

-- Saa, saa, vaikka omaan tupaasi jauhamaan panisit.

-- Sepä olisi nätti kapine!

-- Ja joutusa!

-- Vissiin viiniä tekisi!

-- Ryyniäkin saisi!

-- Ja lestiä... suutarin lestiä vaiko mitä ovat?

-- Eihän ne mitä suutarin lestiä, kai niitä muitakin sen nimisiä -- huomautti Viikki.

-- Ovela on kapine, olkoon sitte niin mylly kun onkin.

-- Mutta minne sen 40 hevosen voiman sijoittaisi, jos sattuisi noin niinkun saamaan. Eihän se joka paikkaan mahtuisikaan -- huomautti Perälä miehiä.

-- Taitaisi se paikka sille löytyä, kun vaan sattuisi saamaan, muistutti Pirttimäki.

-- Saada pitäisi tänne meidän kylälle.

-- Yritetään, ja yritetään oikein miehissä!

-- Se tehkäämme!

-- Minä luulen että se on turha yritys meidän miehiltä, virkkoi vanha Kujanpään vaari.

-- Jos myttyyn menee niin menköön, koetetaan kumminkin, ei kaikki koetakaan.

-- Kokenut kaikki tietää -- sanoi Viikki -- ja vaivanen kaikki kokee -- lisäsi vaari.

-- Mutta kuka koettamaan!... yksi se olla pitää -- huusi Viikki huomaamatta Kujanpään vaarin piikkiä.

-- Niin kuka koettamaan?

Syntyi hetken äänettömyys. Jokainen muistutteli kellä se paras juoksija olikaan, ja kuka sopivin olisi ajajaksi.

Monessa tallissa ne miesten ajatukset liukuivat, Puhroon Paavoon ja hänen Polleensa ne pitkäksi aikaa pysähtyivät, vaan eivät kuitenkaan sinne jääneet. Pirttimäkeen ja hänen Poikaansa ne lopulta asettuivat. Olihan Poika viimeisillä kirkkomatkoilla Puhroon ja kaikkien muitten talojen hevosten ohi juossut, ja pitkän matkaa taakseen jättänyt.

-- Jos kerran palkintomyllyä yritetään, niin sanon minä, sanon, sanon, ja, ja, että tämän talon isäntä Poikansa kanssa sen ottamaan menköön -- puhui juhlallisella painolla Puhroon Paavo.

-- Samat sanat, samat sanat, sitä minäkin tässä juuri ajattelin -- vahvisti Viikki.

-- Kyllä se niin on -- tuumivat toisetkin miehet yhteen ääneen.

-- Onnea reisulle Pirttimäki! -- sanoi Viikki ja lyödä lynnähytti häntä olkapäihin niin että hartiat jyskähti. --

Näin oli asia päätetty, ja Pirttimäki tuli Poikansa kanssa kilpa-ajoihin valituksi.

-- No ehkä minä sitte menen, saanhan koettaa onneani. Eivät ota, jos eivät annakaan. Koetan minkä voin sen asian eteen -- puheli Pirttimäki miehille.

-- Koeta, koeta, ja tuo mylly tullessasi. Ilman älä tule! -- huusi Viikki ja alkoi tehdä lähtöä. Onnea matkalle, onnea matkalle, toivottelivat muut miehet ja poistuivat hiljoilleen Viikin jälestä. --

Kun miehet olivat poistuneet, meni Pirttimäki tuumivaisena kamariinsa, pisti aviisin palasen samalle paikalle mistä äsken oli ottanut, ja alkoi perinpohjaisemmin tuumia kilpa-ajoon menoansa. Hän ei ollut koskaan ennen kilpa-ajoissa ollut, ei katselemassakaan, saati sitte ajamassa. Kaikki edeltäpäin tapahtuva varustautuminen ja toimiminen oli tehtävä pelkän mielikuvituksen varassa. Joskus oli kyllä niistä puhetta kuullut, vaan ei ollut sen enempää arvoa antanut. Vaan nyt olivat asiat toisin: uusi hevonen oli taloon hankittu, jonka rinnalla kylän, muut hevoset eivät pysyneet, vaan jälkeen jäivät. Palkinto oli toisenlainen kuin mitä ennen, tuskinpa sitä kaikki haluaisivatkaan.

Juuri nämä muutokset ne vaikuttivat koko käänteen Pirttimäen Aapon kilpa-ajo harrastuksessa.

Epäilyttää kuitenkin tahtoi koko asian todellisuus, varsinkin tuon omituisen palkinnon tähden. Kuulustaa päätti Pirttimäki vielä varmalta taholta tuota asiaa. Kahtaalta päätti neuvoa kysyä: Juho ottakoon myllyssä käydessään selvää kilpa-ajopäivästä sekä palkinnosta.

Itse hän veisi lapset maanantaina kouluun ja ohimennen, muina miehinä kuulustaisi opettajan mieltä asian todenperäisyydestä.

Näillä toimilla Pirttimäki valmistausi kilpa-ajoja vastaan ottamaan.

* * * * *

On kulunut parisen päivää, isä ja poika, kumpikin ovat palanneet matkoiltaan. Kuulusteleminen on käynyt suotuisasti ja kaikessa hiljaisuudessa niinkuin pitikin. Myllyssä oli keskustelu kilpa-ajoista syntynyt ihan kuin itsestään. Mylläri näkyi enemmän tietävän kuin muut, tiesipä päivän ja palkinnonkin. Ja ikäänkuin aavistaen Juhon tuumat, kehoitti hän ja käski Pirttimäkeä kaikin mokomin ajamaan palkintomyllyä.

Pirttimäki oli koululla käydessään saanut tietää opettajalta että kilpa-ajot ovat, vaan palkintoa sanoi ei muistavansa. Opettaja nimittäin oli harras eläinten ystävä, eikä siis kilpa-ajouutisista paljoa perustanut, eikä niitä muillekaan tyrkyttänyt.

Puolinaiseksi jäi kuulustaminen siltä taholta, joten Pirttimäki palatessaan poikkesi Kromppalaan, missä puuttuvat tiedot annettiin, vieläpä vanhoja lisättiin.

* * * * *

Kauniina yleni aurinko taivaan rannalta Kynttilänpäivän aamuna. Ilmassa tuntui kuin kevään hengetär olisi vilpoisia liepeitään tuulettanut talvisista pimennoista ja pyryistä. Metsä kohosi tummana ja uljaana vaaleansinistä taivasta kohti, ja varpuisparvi hääräili olkien kimpussa, riihen edustalla.

Mutta Pirttimäessä ei sinä aamuna jouduttu ilmoja ihailemaan, kiirettä touhua oli talo täynnä. Isäntä teki kaupunkiin lähtöä, ja se se antoi puuhailemista ja valmistelemista, joten pyhä aamun herttaisuus tuli pahasti häirityksi.

Emäntä piikainsa kanssa lennätteli aitasta voipyttyjä, lintuja, vasikannahkoja ja jonkun pellavakimpun uuden uutukaiseen kirkkorekeen, jonka eteen Poika jo oli valjastettu. Kun valmistukset olivat tehdyt, ja mukaan otettu kaikki mitä otettaman piti, istahti Pirttimäki rekeen.

-- No Poika! -- huusi isäntä, nykäsi suitsista ja heitti jäähyväiset. Mutta tuskin oli isäntä liikkeelle päässyt, kun emäntä kuistilta huutaa: -- Ptruu, ptruu, kuule, kuule seisota, pullot jäivät! Hyvä että kumminkin huomasin -- puheli emäntä pulloja tuodessaan. -- Ota tähän veren puhdistusta, tuohon sydämen virutusta, tuohon sielun vihollisen pillastusta ja tähän kolmenimistä. Nyt pitäisi olla kaikki, onnea matkalle vaan!

Pirttimäki kiskasi uudelleen suitsista, livautti piiskalla Poikaa takapuoleen ja lähti.

Täyteen raviin ei hän hevostaan ahdistanut, sillä pitkä oli taival, ja sen mukaan oli ajettava ett'ei pahasti väsyisi.

Pahaksi onneksi huomasi Pirttimäki vaimoihmisen ensimäiseksi vastaansa tulevan. Jo ajatteli hän seisottaa hevosensa ja pyörtää ympäri, mutta kun lunta oli aitojen tasalle ja tie kapea, sai Poika jatkaa matkaansa.

-- Onnen se akka taisi viedä, vaan minä sen itse takaisin tuon -- puheli Pirttimäki ohi ajaessaan.

* * * * *

Liukkaasti liitää uusi kirkkoreki kaupunkia kohti Pojan vetämänä. Päivät kuljetaan, vaan öillä lepää Pirttimäki ja antaa poikansakin levätä. Kilpa-ajoissa hänen ajatuksensa liitävät, niistä ne palkintomyllyyn pysähtyvät, siinä kiertelevät ja kaartelevat sekä jälleen-kilpa-ajoihin palaavat, myllyyn uudelleen mennäkseen. Jos tietäisi Pirttimäki kuinka surkeasti häntä on petetty ja nenästä vedetty, kuinka sanomalehden latojan huolimattomuusvirhettä käytetään hänen ja koko kylänmiestensä narraamiseksi. Jos tietäisi, niin hammasta purren, katkerasti kiroillen hän kotiin pyörtäisi, kostoa uhkaisi ja käräjille käskisi. Vaan Pirttimäki ei sitä huomaa, hän on niitä miehiä, jotka omilla takamaillaan rauhallista elämää elävät, omia tanhuoitaan tallustelevat, puuttumatta muuhun kuin mikä jokapäiväiseen elämisen ehtoon kuuluu.

Suuri ei ollut Pirttimäen maailmankäsitys, laveat eivät olleet tietonsa, vaan sitä suurempi, sitä syvempi oli sydämensä rehellisyys, ja sitä hän muiltakin odotti. Ei tullut kylään sanomalehtiä, ei muille kuin kauppiaalle. Ennen kyllä oli tullut, mutta kun kyläläisten tilaama lehti oli lakkautettu, ei toista tullut sijaan hankituksi, joten kylällä elettiin kuin pussissa, muuhun maailmaan verraten. --

Kaksi vuorokautta on Pirttimäki matkalla ollut, viimeiselle majatalolle saapuu, siihen yöpyy ja aamun valjetessa kaupunkiin ajaa.

Tullissa seisoo joukko suurivatsaisia torimuijia ja pari venäläistä "tensikkaa" maalaisia odottelemassa. Ja kun kuorman huomaavat lähenevän, joka puolelta sen piirittivät ja hevosen seisottavat. Harva on se maalainen, joka ilman tuota tarkastusta läpi tullin pääsee. Outo, joka ei kaupungin tapoja tiedä, pääsee siinä piankin kuormastaan, mutta puolella hinnalla.

Vitkaan ajaa Pirttimäki tullin mäkeä ylös ja vasta mäen päällä juoksuun maiskauttaa. Mutta samassa ryntäilevät lihavat ja suurisuiset torimuijat joka puolelta Pirttimäen rekeen. Joku käy hevosen suupieliin ja pysäyttää siihen.

-- Mitä sinu reessä on?

-- Kuule pappa, mitä on sinulla?

-- Ptruu, ptruu, älä aja, kuulehan, kuulehan, onko sinulla voita, munia, lintuja vai mitä sinulla on?

-- Har du lintu gubbe?

-- Kyllä minä sun kuppes näytän -- ärjäsi Pirttimäki ja läimäytti piiskalla Poikaa, joka samassa lähti hurjasti nelistämään pitkin kauppakatua. Mutta kun suitsen perät sattuivat muijain ryntäillessä valumaan ulos reestä, sekaantuivat ne yhden täyteläämmän jalkoihin; joka, kun hevonen äkkiä lähti nelistämään, kaatua kupsahti selälleen, töppöset taivasta kohti, niin että paksut, punaraitaiset housut tulivat näkyviin.

-- Fyi fan... du suuri rackare!... patrul, patrul! -- huusi akka lumessa kieriellessään.

Toiset ammattitoverit eivät voineet muuta kuin nauraa, katsellessaan kuinka suurella vaivalla virkaveli lihavaa ruumistansa pystysuoraan sovitteli.

Pirttimäki vilkasi kadunkulmassa taakseen, suu meni mukavaan hymyyn, läimäytti lauhkeasti ohjaksien perillä Poikaansa ja katosi väkijoukkoon.

Pirttimäkeä taisi hiukan pelottaa muijan suuri ääni. -- Kukatiesi lähettää poliisin niskaani ja sakottaa, mutta sakottakoon, sakotan takasin, ei tarvitse tulla rekeäni nuuskimaan -- tuumi hän.

Kun Pirttimäki saapui torille, oli se jo puolillaan väkeä, ostajia vähän, myyjiä sitä enemmän. Keski tori oli hevosia täynnä, joten Pirttimäen täytyi ajaa laitapuoleen, syrjäiseen paikkaan, jonne ostajat tuskin viitsivät jalkojansa vaivata. Sinne, lähellä heinäkuormia ja lehmäkauppiaita asettausi hän kuormineen kaupantekijää odottelemaan.

Linnut ja vasikannahat tekivät pian kauppansa, mutta voi oli vielä kajoamatta. Oliko liian korkeat hinnat, vai mikä lie kun ei kelvannut?

Kynnen vakoja kyllä näkyi runsaasti olevan, oli hintojakin kysytty, mutta kauppaa vaan ei ollut tullut. Harmittaa tahtoi ainainen maisteleminen ja kyseleminen, kun sitä kauppaan ei silti päässyt. Kiirekin jo alkoi hätyyttää, sillä tornikellon kullanväriset viisarit kiipeilivät jo lähellä 10:ntä. Pirttimäki päätti myydä voinsa mihin hintaan hyvänsä, kun vaan eron saisi. Ja saihan siitä eron, tähän vuoden aikaan sentään tavallisesti kelpasi. Ostajiakin sattui, Pirttimäki otti mitä annettiin. Kauppa kävi kuin siimaa ja rahat tulivat kuin ilmaseen. Pytty pytyn perään tyhjentyi ja kukkaro hopeasta pullistui.

Kello jo näppäili 10:ntä, mutta suurin pytty oli vielä reessä.

Olisi tehnyt mieli palottaa se, mutta ei uskaltanut näin torilla, eikä kokonansa näyttänyt kelpaavan. Mitä jos jättäisi myömättä? -- Mutta mitä sanoo akka kotona, kun paraan pytyn takasin vien? -- tuumaili Pirttimäki.

Mutta pelastaja saapui. Suurivatsainen torimuija, pullea rahalaukku kupeella, lähenee Pirttimäen kuormaa.

-- Onko sulla pappa voita? kysyi torimuija.

-- Onhan sitä yksi pytty vielä.

-- Mitä siitä tahdot?

-- 2 markkaa kilo!

-- Voi hyvä pappa, kuka tuollaisesta 2:ta markkaa, vanhaa ja vielä noin suuri pytty! Otatko 1 mk. 50 p. Häh! -- ja sen sanottuaan alkoi ostaja hiljalleen poistua, mutta seisahtui vähän matkan päähän ja huusi!

Ota pois 1 mk. 50 p.!

-- Ei mutta 1 mk. 75 p. vastasi Pirttimäki.

-- Pidä sitte voisi ja vie kotiisi!

Pirttimäki ajatteli että antaako mennä vai viekö kotiin.

-- Noo, kuule muija, ota häntä sitte, -- sama toi! Eihän köyhdytä jos ei rikastutakaan!

Kun voi oli punnittu ja rahat saatu, sovitteli Pirttimäki tyhjät pytyt reen nenälle, otti loimen Pojan selästä ja kahmasi heinät sen edestä rekeen. Itse heittäysi hän peräpuoleen ja ajaa huristi täyttä ravia kilpa-ajopaikalle. -- -- -- --

Kilpa-ajot ovat jo alkaneet. Kello kilahtaa tuon tuostakin liputetulta palkintotuomari-lavalta, joka on pystytetty radan keskipisteeseen. Kauvas loistavat palkintotuomarien punakeltaiset silkkinauhat, mitkä kaartaen kiertävät yli oikean olan ja päättyvät pitkään solmuun vasemmalla kupeella. Silloin tällöin kuuluu lavalta huuto, kello kilahtaa ja korskuva ori ajajansa ohjaamana pyyhältää radalle. Vielä pari kellon näppäystä ja ori kiitää pyrynä liukasta rataa...

Pitkin piiruaidan vierua, joka on pystytetty radan itäistä kylkeä pitkin, seisoo uteliaita ihmisiä sankat parvet. Ylhäisestä virkamiehestä halpaan hampuusiin, varakkaimmasta talonpojasta köyhään mökkiläiseen, näkee siinä yhteiskuntaa. Siinä on naamoja jos jonkinlaisia, vaaleita ja tummia, rumia ja kauniita, ihania naisten naamoja, karvaisia ja sileitä miesten naamoja. Siinä on päähineitä jos mitä sorttia ja väriä, siinä on: mustia, valkeita, ruskeita, harmaita ja kirjavia mitä erilaisemmissa värivivahduksissa. On kangaslakkeja, lampaan-, Krimin- ja sudennahkalakkeja, jos jonkin muotoisia, vaihdellen "Helsingööriläisestä" hienompaan muotilakkiin saakka. Siinä on surinaa kuin mehiläispesässä. Jokainen innostuneena seuraa kilpa-ajojen menoa. Yhtämittaisena melodiiana kaikuu hevosten hirnunta ja katselijain huudot. Silloin tällöin ulvahtaa jää, piirtäen pitkiä halkeimia yli lahden, toisesta rannasta toiseen, ja kaikkein kuuluvammin yhtyy nuottiin kellon klongottava ääni palkintotuomarilavalta. -- Klom, klom, helähtää se jälleen, ja sen perästä kuuluu lavalta huuto: "Linnunpoika III Huittisista, radalle!"

-- "Linnunpoika III Huittisista" -- matkii yleisö.

-- "Linnunpoika III Huittisista" -- huutaa turkkeihin puettu herrasmies, radan sisäänkäytävän luona.

"Linnunpoika III radalle!" Notkeasti ja kevyesti lennähtää Linnunpoika radalle.

-- Klom, klom, klom, helähtää kello ja samassa lähtee Linnunpoika isäntänsä ohjaamana tasaisesti, kauniisti ja yhä kiihtyvällä vauhdilla jäistä rataa kiertämään. -- --

Linnunpoika on jo kierroksen tehnyt ja toista alkaa. Yhä kiihtyy vauhti. Valtoinaan hulmuilee tuuhea harja ilmassa. Ajaja on eteenpäin kumartuneena ja tuon tuostakin huutaa:

Linnunpoika! Kovemmin!... Kovemmin!

Ihastus yleisössä kasvaa kasvamistaan, ei ainoatakaan kertaa ole Linnunpoika rikkonut; juoksu on tasainen ja kaunis. --

-- Kunpa vaan ei rikkoisi... varmaan palkinnon saisi -- huudahtelevat innostuneet katsojat.

Mutta kun Linnunpoika kolmannen kierroksen alkaa, ilmaantuu toiselle puolelle, ihan radan partaalle mies hevosineen ja rekineen. Ajaja ei ole kukaan muu kuin Pirttimäki. Torilla on tähän asti viipynyt ja kiireessä ei tullut tietä kysyneeksi, joten väärään ajoi.

Linnunpoika lähenee nopeasti Pirttimäkeä, joka siinä radan partaalla hevosineen seista noljottaa.

Poika hirnasee, kuopasee etujalallaan lunta ja nousee pystyyn. Linnunpoika tulee häirityksi ja rikkoo pahasti.

-- Soh, soh, Linnunpoika! Ptruu, ptruu!... Linnunpoika! soh, soh -- -- -- lepyttelee ajaja. Mutta se ei auta. Linnunpoika nousee pystyyn, puhaltaa ja potkii sekä lähtee viimein hurjaan lentoon.

-- Mitä h--vettiä sinä saat--nan kollo siihen koninesi tuppaat! -- huutaa ajaja hammasta purren Pirttimäelle.

-- Mene, mene vaan, on siinä sullekin tilaa -- vastaa Pirttimäki.

-- Linnunpojan juoksu tasottui pian, mutta aikaa on kulunut paljon hukkaan.