Part 9

Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan, kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään, lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun, sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni varassa.

Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani oli sanottavaa.

En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.

Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.

-- Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.

Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut mitään tekemistä Maijan kanssa.

Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.

Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi uskoa kuinka levoton olen ollut.

-- Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani, vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan. Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos -- niin sanoo ainakin lääkäri -- on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut. Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi ja voin kohdella häntä paremmin.

-- Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti, liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.

-- Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei hän lankea.

Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.

Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.

Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan, että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi uudelleen.

-- Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi. Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin. Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä, että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa, jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa, tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa. Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain: kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani, ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.

Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän, sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.

-- Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!

-- Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin nöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan jäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin jalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on tehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen olenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.

Voithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä avuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt vallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen syystäkin tullut epäluuloiseksi.

Kysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko vakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan kotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa, vakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.

En epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen vakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik ei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään tapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.

Eikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä kauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän elämän ajan.

Ensin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt kohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja rauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys raskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin vetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan. Kun sanoin: -- käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani Jaakolle, niin vastasi hän: -- tietysti, onhan selvää, että tarkoitit hyvää, j.n.e.

Hän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi entistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä enää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa antanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän kovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.

Ainoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä siitä, että hän oli niin muuttunut. -- Oletko lukenut, kysyi hän, millä tavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:

Kaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin maan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin maahan -- kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen tykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut ollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui kaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu turhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen. Ajattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani linnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen mielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee minua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla ajattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut tehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan esikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja Jaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?

-- Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä --

-- Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.

Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen, kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.

-- Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona, äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää kaikki asiat parhain päin!

21. Kamillan uusi sydän.

Syyskuun 4 p:nä.

Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta, niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä. Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi häntä kohtaan -- mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.

Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle, että olin huomannut sen itse -- ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa, mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa. Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta, jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.

Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän, että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.

Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan, sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle -- heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.

Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä. Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja, selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: -- Niin, nyt olemme kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.

-- Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut? Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.

-- Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen suurusta?

-- Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä vielä oikein valmiiksi.

Erik tuli luokseni keittiöön: -- Minun pitäisi kai oikein tervehtiä, sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.

-- Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän on muuttanut pois. -- Sinulla on vain _minut_ nyt, sanoin.

-- Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut. Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden ääressä seisominen.

Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto, ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.

Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona, uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta kullanruskeata päivettymistä.

Ja nyt alkoi rupattelu taas.

-- Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele, kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.

-- Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.

-- Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta kuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin ettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi pettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta itsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja jokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.

-- Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi, sanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle omasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö niin, Kurt?

-- Kurt, sinä et _uskalla_ pitää Erikin puolta!

-- Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!

-- Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en käsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!

-- Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.

-- Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä hurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni, mutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen, Erikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut hiljaiseksi ja miellyttäväksi?

Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi kerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta että hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja maannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?

Tuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät ensinkään voineet hillitä itseään nyt.

Kun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin minä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt minkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli täynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti toisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: -- Niin, näes, asia oli sillä lailla, että... Mutta Betta keskeytti hänet: -- Anna olla, Erik, se kuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja niin se kuuluikin.

Monta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: -- tuntui siltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen kuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten joutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta toisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän hauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä siitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos, sydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai mustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut hyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.

Heidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin hänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut makuupilettiä.

-- Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1, sillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.

Hän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja istuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me emme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili hän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla liian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken, kun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen rakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi tuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.

-- Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.

-- Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.

Tuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. -- Tiedäthän itse minkälaisia he ovat, sanoi hän.

-- Tunnen heitä niin vähän.

-- Niin, yhdentekevää.

Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme, ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.

-- Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin Bettakin?

-- Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.